Hauska sattuma: kun lauantaina lähdin Savoy-teatterin Candide-musikaalin jälkeen kävelemään kohti autoa, soitti
Kluuvikadulla viulistityttö tuttua melodiaa West
Side Storysta. Molemmat ovat Leonard
Bernsteinin säveltämiä, ja Candiden ensi-ilta
Helsingissä oli ajoitettu Bernsteinin syntymän satavuotispäivään 25.8. Vaikka
nämä musikaalit ovat sisällöiltään hyvin erilaisia, on niissä yhtymäkohtia
musiikillisesti.
Molemmat ovat rytmimusiikillisia teoksia, ja kyllä Candidea voi ainakin maallikon löysästi tulkitsemana sanoa West Side Storyn esisoitoksi. Melodiat ovat vetäviä, joskaan Candiden erilliset laulunumerot eivät nouse samalle hittitasolle kuin West Side Storyn tunnetuimmat kappaleet. ”Esisoitto” sikäli, että Candiden kantaesitys oli 1956 ja West Side Storyn 1957.
Näin ensi kertaa kuultuna ja nähtynä jäi Candidesta parhaiten mieleen railakas alkusoitto, jonka teemat toistuvat esityksessä myös myöhemmin. Katusoittajien ohjelmistoon Candide ei kuitenkaan kuulu, ei ainakaan Suomessa, jossa se on ennen tätä nähty vain kolme kertaa, Jyväskylän kaupunginteatterissa 1973, Helsingin kaupunginteatterissa 1975 ja Vaasan teatterissa 2015. Suomeksi kirja ilmestyi L. Onervan kääntämänä 1914 ja J.A. Hollon kääntämänä 1953. Savoy-teatterin esitykseen oli uuden suomennoksen tehnyt Auli Särkiö-Pitkänen.
Savoy-teatterissa tämän 2,5-tuntisen musikaalin orkesterina oli 32-jäseninen Helsinki Sinfonietta ja iso kuoro oli koottu tätä esitystä varten. Seitsemän solistia olivat nousevia oopperatähtiä, joista erottuivat parhaiten baritonit Tero Harjuniemi, Heikki Kilpeläinen ja Jussi Merikanto, sopraano Kaisa Ranta sekä tenori Heikki Halinen. Esityksen on ohjannut Tuomas Parkkinen, jonka edellinen ohjaustyö oli kansalaissota-aiheinen Veljeni vartija Tampereella talvella 2018.
Esitys on sillä tavalla karsittu malli, että lavastuksia ei ole, koska iso orkesteri ja kuoro tarvitsevat melkein koko Savoy-teatterin näyttämön. Sen verran on kuitenkin näyttelemistä ja rekvisiittaa, ettei kysymys ole aivan vain konserttiversiosta.
Tarina on hauska. Se perustuu ranskalaisen valistusajan filosofin ja kirjailijan Voltairen satiirisen kertomukseen saksalaisesta Candide-nuorukaisesta, joka lähtee maailmalle suurin odotuksin. Voltairen kirjan alkuperäisnimessä mainitaan optimismi, mutta Candide huomaa toistuvasti, että pieleen menee.
Candide lähtee matkaan Wetsfalenista, jossa 1600-luvun puolivälissä oli solmittu ison 30-vuotisen sodan rauha. Voltairen kirja ilmestyi 1759, mutta asiat maailmassa eivät vieläkään olleet kunnossa. Candide-sana viittaa viattomuuteen ja avoimeen mieleen, mutta nuorukainen ei kuitenkaan löydä sitä suurta parasta, minkä hänen arvostamansa opettaja sanoo olevan tavoitettavissa.
Tarunhohtoisessa Eldoradossakin Candide käy, mutta sielläkään hän ei viihdy, koska nyt maailmaa on kierretty niin paljon, että on alkanut jo tulla ikävä omaa rakastettua Cunegondea. Lopulta kaikki päättyy onnellisesti niin kuin saduissa pitää, Candide löytää rakkaansa ja maailman aiheuttaman pettymyksen jälkeen hän toteaa, että tärkeätä on vain puutarhanhoito. Tästä päättelin, että Ilkka Kanervan mielikirja on Candide.
Voltaire oli tekstiensä kanssa usein vaikeuksissa. Hän oli jatkuvassa riidassa kirkonmiesten kanssa, istui Bastiljin vankilassa kaksi kertaa ja joutui kolmeksi vuodeksi maapakoon. Voltairen valtio-opillinen ajatus oli, että paras järjestelmä perustui valistuneeseen itsevaltiuteen, jossa kuningas olisi hallitsija apunaan joku hyvä filosofi.
Voltaire kirjoitti romaaninsa, koska uskoi ihmisten luoneen itselleen jonkinlaisen illuusion estämään maailman todellisen pahuuden paljastumista. Tällainen oli käytännössä mahdollistakin, koska ei ollut televisiosta eikä somea, eikä rahvas osannut lukeakaan. Candide sen sijaan oli maailmanmatkaaja, joka näki paljon: sotaa ja muuta väkivaltaa, köyhyyttä, sairauksia, hyväksikäyttöä, luonnonkatastrofeja, perversioita ym. Lopulta hän sitten päätyi kirkkaimman sinisilmäisyytensä haalistuttua sellaiseen johtopäätökseen, että onnen voi löytää, kun uskoo työnteon siunauksellisuuteen – ”onnellisin elämänmuoto on työntäyteinen yksinäisyys”.
Mutta mitähän optimisti Candide nyt tuumaisi, jos kiertäisi nykymaailmaa? Suomen kultamaassa Candide olisi optimistinen ja olisi varma soteuudistuksen läpimenosta, työttömien aktiivimallin hyödyllisyydestä, poliisijohdon hyvää tarkoittavista toimintamalleista, armeijan vihannesruuan kalorien riittävyydestä ja Suomen yleisurheilun paluusta mitalikantaan.
Edelleen ajankohtainen Voltairen toteamus oli, että ”politiikka ei ole muuta kuin taitoa valehdella sopivalla tavalla”, ja edelleen: ”Lähes kaikilla hallituksilla on taito kaapata niin paljon rahaa kuin mahdollista siirtääkseen sitä toisille.”
kari.naskinen@gmail.com
Molemmat ovat rytmimusiikillisia teoksia, ja kyllä Candidea voi ainakin maallikon löysästi tulkitsemana sanoa West Side Storyn esisoitoksi. Melodiat ovat vetäviä, joskaan Candiden erilliset laulunumerot eivät nouse samalle hittitasolle kuin West Side Storyn tunnetuimmat kappaleet. ”Esisoitto” sikäli, että Candiden kantaesitys oli 1956 ja West Side Storyn 1957.
Näin ensi kertaa kuultuna ja nähtynä jäi Candidesta parhaiten mieleen railakas alkusoitto, jonka teemat toistuvat esityksessä myös myöhemmin. Katusoittajien ohjelmistoon Candide ei kuitenkaan kuulu, ei ainakaan Suomessa, jossa se on ennen tätä nähty vain kolme kertaa, Jyväskylän kaupunginteatterissa 1973, Helsingin kaupunginteatterissa 1975 ja Vaasan teatterissa 2015. Suomeksi kirja ilmestyi L. Onervan kääntämänä 1914 ja J.A. Hollon kääntämänä 1953. Savoy-teatterin esitykseen oli uuden suomennoksen tehnyt Auli Särkiö-Pitkänen.
Savoy-teatterissa tämän 2,5-tuntisen musikaalin orkesterina oli 32-jäseninen Helsinki Sinfonietta ja iso kuoro oli koottu tätä esitystä varten. Seitsemän solistia olivat nousevia oopperatähtiä, joista erottuivat parhaiten baritonit Tero Harjuniemi, Heikki Kilpeläinen ja Jussi Merikanto, sopraano Kaisa Ranta sekä tenori Heikki Halinen. Esityksen on ohjannut Tuomas Parkkinen, jonka edellinen ohjaustyö oli kansalaissota-aiheinen Veljeni vartija Tampereella talvella 2018.
Esitys on sillä tavalla karsittu malli, että lavastuksia ei ole, koska iso orkesteri ja kuoro tarvitsevat melkein koko Savoy-teatterin näyttämön. Sen verran on kuitenkin näyttelemistä ja rekvisiittaa, ettei kysymys ole aivan vain konserttiversiosta.
Tarina on hauska. Se perustuu ranskalaisen valistusajan filosofin ja kirjailijan Voltairen satiirisen kertomukseen saksalaisesta Candide-nuorukaisesta, joka lähtee maailmalle suurin odotuksin. Voltairen kirjan alkuperäisnimessä mainitaan optimismi, mutta Candide huomaa toistuvasti, että pieleen menee.
Candide lähtee matkaan Wetsfalenista, jossa 1600-luvun puolivälissä oli solmittu ison 30-vuotisen sodan rauha. Voltairen kirja ilmestyi 1759, mutta asiat maailmassa eivät vieläkään olleet kunnossa. Candide-sana viittaa viattomuuteen ja avoimeen mieleen, mutta nuorukainen ei kuitenkaan löydä sitä suurta parasta, minkä hänen arvostamansa opettaja sanoo olevan tavoitettavissa.
Tarunhohtoisessa Eldoradossakin Candide käy, mutta sielläkään hän ei viihdy, koska nyt maailmaa on kierretty niin paljon, että on alkanut jo tulla ikävä omaa rakastettua Cunegondea. Lopulta kaikki päättyy onnellisesti niin kuin saduissa pitää, Candide löytää rakkaansa ja maailman aiheuttaman pettymyksen jälkeen hän toteaa, että tärkeätä on vain puutarhanhoito. Tästä päättelin, että Ilkka Kanervan mielikirja on Candide.
Voltaire oli tekstiensä kanssa usein vaikeuksissa. Hän oli jatkuvassa riidassa kirkonmiesten kanssa, istui Bastiljin vankilassa kaksi kertaa ja joutui kolmeksi vuodeksi maapakoon. Voltairen valtio-opillinen ajatus oli, että paras järjestelmä perustui valistuneeseen itsevaltiuteen, jossa kuningas olisi hallitsija apunaan joku hyvä filosofi.
Voltaire kirjoitti romaaninsa, koska uskoi ihmisten luoneen itselleen jonkinlaisen illuusion estämään maailman todellisen pahuuden paljastumista. Tällainen oli käytännössä mahdollistakin, koska ei ollut televisiosta eikä somea, eikä rahvas osannut lukeakaan. Candide sen sijaan oli maailmanmatkaaja, joka näki paljon: sotaa ja muuta väkivaltaa, köyhyyttä, sairauksia, hyväksikäyttöä, luonnonkatastrofeja, perversioita ym. Lopulta hän sitten päätyi kirkkaimman sinisilmäisyytensä haalistuttua sellaiseen johtopäätökseen, että onnen voi löytää, kun uskoo työnteon siunauksellisuuteen – ”onnellisin elämänmuoto on työntäyteinen yksinäisyys”.
Mutta mitähän optimisti Candide nyt tuumaisi, jos kiertäisi nykymaailmaa? Suomen kultamaassa Candide olisi optimistinen ja olisi varma soteuudistuksen läpimenosta, työttömien aktiivimallin hyödyllisyydestä, poliisijohdon hyvää tarkoittavista toimintamalleista, armeijan vihannesruuan kalorien riittävyydestä ja Suomen yleisurheilun paluusta mitalikantaan.
Edelleen ajankohtainen Voltairen toteamus oli, että ”politiikka ei ole muuta kuin taitoa valehdella sopivalla tavalla”, ja edelleen: ”Lähes kaikilla hallituksilla on taito kaapata niin paljon rahaa kuin mahdollista siirtääkseen sitä toisille.”
kari.naskinen@gmail.com
