perjantai 17. elokuuta 2018

Ku Klux Klanista komediaotteella

Höhlä nimi elokuvalla: BlacKkKlansman. Puolen vuoden kuluttua ei muista, eikä ainakaan osaa kirjoittaa. Kolme k-kirjainta nimen keskellä tarkoittavat Ku Klux Klania, josta Spike Lee on tehnyt komediallisesti väritetyn elokuvan. Asian vakava puolikin tulee silti hyvin esille, ja varsinkin lopuksi, kun näytetään uutiskuvapätkiä viime vuoden rotu- ja muista mielenosoituksista Yhdysvalloissa.

Elokuvan kaari on pitkä. Heti alussa on pätkä Tuulen viemästä (1939), joka saa muistelemaan, että mustat miehen yrittivät raiskata Scarletin, minkä jälkeen seudun miehet perustivat Ku Klux Klanin paikallisosaston. Hurjempi elokuvaviittaus sisällissotaan saadaan D.W. Griffithin mykkäelokuvaklassikon Kansakunnan synnyn (1915) kautta; tämä elokuva oli aikanaan niin raju hyökkäys mustaa väestönosaa kohtaan, että se oli suorastaan sytykkeenä sille, että Korkeimman oikeuden 40 vuotta aiemmin hajottama Ku Klux Klan perustettiin uudelleen.

Spike Leen elokuvan kaari täydentyy, kun sen loppuvaiheissa Ku Klux Klanin juhlakokouksessa miehet julistavat yhteen ääneen: ”Amerikka ensin, Amerikka ensin…” ja aivan lopussa ennen mellakkakuvauksia on pätkä Donald Trumpin puhetta.

Elokuvassa ollaan Colorado Springsissä joskus 1970-luvun alussa. Martin Luther King on kuollut, mutta Angela Davis vaikuttaa; elokuvan naisaktivistia esittävällä Laura Harrierilla on samanlainen tukka kuin Angela Davisilla. Käsikirjoitus on tehty Ron Stallworthin kirjasta, jossa Stallworth kertoo työstään Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina.

Elokuva keskittyy siihen, kun Stallworth liittyi peitetehtävässään KKK:n jäseneksi. Tämä ei tietenkään onnistunut suoraan tuolla tavalla, vaan Stallworthin piti panna sijaisekseen valkoinen poliisi. Komediallista touhua siitä sitten syntyykin, kun Stallworth puhuu KKK:n miesten kanssa puhelimessa, mutta KKK:n kokouksissa häntä esittää toinen poliisi.

Yhtä KKK:n miestä esittää Jasper Pääkkönen. Hän on muuten tavanomainen KKK-pönttöpää, mutta muita paremmin hänellä leikkaa ja hän koko ajan hieman epäilee uuden tulokkaan tarkoitusperiä. Pääkkönen on roolissaan erinomainen, ei mitenkään erotu muusta porukasta, vaan näyttelee roolinsa hyvin, kuten muutkin.

Stallworthia esittää John David Washington. Hän on Spike Leen neljässä elokuvassa olleen Denzel Washingtonin poika, joka jo 6-vuotiaana vilahti Leen tunnetuimmassa elokuvassa Malcolm X (1992). Roolisuoritus nyt on upea, eikä luultavasti tule jäämään ilman Oscar-ehdokkuutta. Elokuvaviittaus löytyy vanhasta mainosjulisteesta, joka vilahtaa: 70-luvun Shaft -elokuvasarjan nimiroolissa oli Richard Roundtree.

Stallworthin poliisikaveriaan esittää Adam Driver, jolle tämä vähempieleinen rooli sopii mainiosti, on kuin jatkoa hänen roolilleen Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa (2016). Näyttelijöistä pitää vielä mainita 91-vuotiaan Harry Belafonten pieni rooli, jossa hän on ihmisoikeustaistelija niin kuin on ollut elämässään muutenkin.

Kaksi tuntia ja vartin kestävä elokuva on Spike Leen tuotannosta varmaan kaikkein viihteellisin. Se on ikään kuin komedian viittaan puettu tendenssielokuva siitä pahasta, mikä Amerikkaa aina vain vaivaa. Vielä elokuvan lopussa on oikeaa kuvaa valtakunnallisen KKK-johtajan David Duken puheesta. Elokuvan juonellisessa osassa Duke on pölkkypää, jota Stallworth kusettaa.

Elokuvan lopun dokumentaarisuus on toisaalta ongelma. Kun elokuvaa ajattelee vain elokuvateoksena, rikkoo loppujakso muuten ehjän kokonaisuuden. Spike Lee pitää katsojia kuitenkin niin tietämättöminä, että hän haluaa lopuksi rautalangasta vääntää sen, mitä hän elokuvallaan haluaa sanoa.

KKK:n toiminta oli laajimmillaan 1920-30-luvuilla, jolloin huppuäijiä oli lähes kymmenen miljoonaa. Nykyisin heitä on alle 10 000, mutta lieneekö Spike Leen mielestä pelkoa toiminnan laajenemisesta, kun on elokuvan julistuksineen nyt tehnyt.

KKK-elokuvista se sijoittuu omaan ryhmäänsä, koska se on hauska. Vakavista KKK-elokuvista parhaina ovat mielessäni Alan Parkerin Mississippi palaa (1988), Paul Wendkosin Liekehtivät ristit (1989) ja Tony Kayen American History X (1998).

kari.naskinen@gmail.com