Koska Suomen yhtenäisyys oli kansalaissodan jälkeen hauraalla pohjalla,
valtaapitävät halusivat estää uhaksi koetun poliittisen toiminnan
määrittelemällä sen valtio- tai maanpetokselliseksi. Tässä määrittelyssä oli
Etsivällä keskuspoliisilla (EK) oli merkittävä rooli. EK perustettiin kesällä
1919 sisäministeriön alaisuuteen, ja sen toimintaa oli pohjustanut valkoisen armeijan
päämajaan edellisvuonna perustettu valtiollisen tiedustelutoiminnan osasto.
EK:n seuraajaksi perustettiin joulukuussa 1937 Valtiollinen poliisi (Valpo),
joka jatkosodan aikana oli yhteistyössä natsien pahamaineisen
turvallisuuspoliisin Gestapon kanssa.
Tohtorikoulutettava Piia Vuorinen on
aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punikkinaisista
1919-44, ja nyt hän kirjoittaa asiasta Turun yliopiston historian oppiaineen
blogissa ”Lastuja Suomen historiasta”. Kysymys oli kansalaissodan jälkeen
kommunismin synnyttämästä viholliskuvasta, joka koettiin niin todelliseksi,
että toisinaan pieninkin epäilys tai naapurin ilmoitus ”hämäräperäisestä
toiminnasta” riitti seurantatoimenpiteisiin, ja kynnys jutun lähettämiselle
syyttäjälle oli hyvin matala.
Esimerkkinä EK-Valpon omistautumisesta kommunisminvastaiselle taistelulle kuvaa
hyvin Piia Vuorisen mainitsema tapaus, jossa aviomies kertoi
turvallisuuspoliisille epäilevänsä vaimonsa aktiivisen matkustelun liittyvän
vakoiluun. EK tarttui vihjeeseen vakavasti ja naista seurattiin jonkin aikaa,
ennen kuin varmistuttiin, ”että koko
tämä tarina on suurin piirtein vain eräänlaista perheriitaa.”
Vastaavasti joitakin upseerien seurassa viihtyneitä ”kevytkenkäisiä”
naisia epäiltiin helposti vakoilusta, mutta hyvin epävarmoin perustein.
Kevytkenkäisyyden ja huonon moraalin yhdistäminen punaisiin naisiin periytyi jo
kansalaissodan ajalta.
Piia Vuorisen tutkimien naisten seurantatiedoista ja turvallisuuspoliisin
toiminnasta löytyy paikoitellen myös selvää tarkoitushakuisuutta: ”Tämä sinänsä
ei ole varsinainen uutinen, kun muistaa toiminnan poliittisen luonteen, mutta
kuvaa hyvin EK-Valpon kokemusta kommunisminvaarasta ja sen määrittelemästä
turvallisuusuhasta. Lain venyttäminen ja sen rajoilla toimiminen ei ollut
vierasta EK-Valpolle. Täysin ennenkuulumatonta ei aineistoni perusteella näytä
olleen esimerkiksi jutun esittäminen hieman eri valossa, jotta saatiin omasta
näkökulmasta suotuisa ratkaisu ja aiemmin tuomitsematta jäänyt tekijä
tuomittua.”
Aina ei turvallisuuspoliisi myöskään malttanut pysyä puhtaasti
poliisiviranomaisen roolissaan. Muutamassa tapauksessa se pyrki
aktiivisesti vaikuttamaan epäillyn työpaikalla, ja näin laajentamaan keinojaan
turvallisuusuhan torjumiseksi ja samalla sulkemaan epäillyn entistä kapeampaan
ruutuun yhteiskunnassa.
”Tiedustelulainsäädännöstä keskusteltaessa
nousee toistuvasti esiin huoli kansalaisten yksityisyyden suojasta ja
perusoikeuksista, oikeusvaltion pelisääntöjen toimivuudesta ja siitä, kuka
valvoo valvojia. Historia antaa perspektiiviä myös tälle keskustelulle, kun
1920-1940-luvuilla yksilönvapaudet saivat väistyä yhteiskuntarauhan nimissä.
Voidaan jopa sanoa, että oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti EK-Valpon
valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta epäilemät olivat usein syyllisiä,
kunnes toisin todistettiin”, kirjoittaa Piia Vuorinen.
RUTH MUNCK SAI
MAANPETOSTUOMION
Toukokuussa 2018 väitteli Elina Virtanen
tohtoriksi sairaanhoitajalotta Ruth
Munckista, joka sotien jälkeen tuomittiin neljäksi vuodeksi
kuritushuoneeseen maanpetoksesta. Hän oli siirtynyt Lapin sodan aikana Saksaan
ja värvännyt suomalaisia naisia vakoilijoiksi.
Ruth Munck oli ison kartanon tytär, joka lähti
joulukuussa 1915 jääkärien sairaanhoitajaksi Saksaan. Hän palasi Suomeen 1918
toimien valkoisen puolen sairaanhoitajana. 1920-luvun alussa Munck siirtyi
Lotta Svärd -järjestön johtotehtäviin. Talvisodassa Ruth Munck toimi sairaanhoitajana
ja jatkosodan aikana hän etsi lottapuku päällään haavoittuneita ja
sairastuneita suomalaisia SS-miehiä Saksan sairaaloista.
Maanpetturiksi Ruth Munck ei itsestään pitänyt. Hän korosti niin kirjeissään
kuin antamissaan haastatteluissa syyttömyyttään ja koki toimineensa vain
isämaansa parhaaksi. Munckin maanpetosjutussa ilmenikin muistin ja muistamisen
monimutkaisuus. Elina Virtanen kirjoittaa, että niin Munckin kuin
todistajienkin kuulusteluista sekä oikeudenkäynnin materiaalista on luettavissa
monimutkainen vyyhti muistamista, unohtamista, asioiden sekoittumista, oman
edun tavoittelua ja tulkitsemista. Ruth Munckin maanpetosjutussa tulee esiin
myös erilaiset näkemykset isänmaallisuudesta ja isänmaan parhaaksi
toimimisesta. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että hän sai korkeimmalta
oikeudelta maanpetostuomion.
Sotavuosina vakoojista varoitettiin myös julisteilla ja toivottiin ilmiantoja. Vuonna
1944 annettiin Suomessa kaikkiaan 21 maanpetostuomiota. Toinen piikki
tilastoissa on vuosilta 1954-55, jolloin näitä tuomioita annettiin 47. Ruth
Munckin ohella toinen tunnettu maanpetturi oli Mannerheim-ristin ritari ja
SS-mies Lauri Törni.
kari.naskinen@gmail.com