Soten miljardisäästöt muuttuneet miljardimenoiksi

Pääministeri Juha Sipilä ilmoitti, että sosiaali- ja terveydenhuollon sekä maakuntajärjestelmän uudistumisen lykkääntyminen vuodella maksaa 200 miljoonaa euroa. Tämä on jo todettu ainakin kaksi kertaa liian suureksi arvioksi, mutta olkoon niin tai näin, ovat tällaiset rahat pikkuruisia verrattuna siihen, mitä soteuudistus sinänsä tulee maksamaan, jos se toteutuu.

Nykyisin julkishallinto ostaa terveydenhuollon palveluja yksityiseltä sektorilta vähän yli 500 miljoonalla eurolla vuodessa. Sipilän sotessa laskentamallina on, että yksityisen terveydenhuollon osuudeksi uudessa valinnanvapaussysteemissä tulisi 3050 milj. euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että julkisessa terveydenhuollossa pitäisi aikaansaada säästöjä 2500 milj. eurolla, jotta kulut eivät kasvaisi.

Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin hallintoylilääkäri ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professori Lasse Lehtonen on laskenut, että kustannusten sopeuttaminen on mahdollista enintään 20 prosentin osalta, jos palvelujärjestelmää ei haluta romuttaa. Lisäkustannukseksi jää näin 2 miljardia euroa. Käytännössä sopeuttaminen terveydenhuollossa voi tapahtua vain henkilökustannuksia leikkaamalla. Koko 2,5 miljardin euron säästö edellyttäisi noin 50 000 henkilön, lähinnä sairaanhoitajien ja lähihoitajien, irtisanomista julkiselta sektorilta.

Ei siis onnistu. ”Päinvastoin valinnanvapausmalli aiheuttaa palvelukysynnän kasvua, jota jo ensimmäiset asiakassetelipilotit osoittivat”, kirjoitti Lehtonen Uudessa Suomessa 29.10.2017.

Kustannusten kasvua on helppo havainnollistaa. Meidän perheestä toinen käyttää terveyskeskuksen palveluja, toinen Terveystalo Oy:n. Jos sote toteutuu, terveyskeskuksessa kävijän kustannukset pysyvät ennallaan, mutta Terveystalossa kävijän potilasmaksuista osan maksaa sitten se uusi maakunta. Eli aiheutamme pelkkää lisäystä julkishallinnon kuluihin.

Lasse Lehtonen on jäsenenä soten valmistelun ja toimeenpanon tuen asiantuntijaryhmässä sekä EU:n komission terveydenhuollon kehittämisen asiantuntijaryhmässä. Hänen mukaansa vaalinnanvapausjärjestelmään kuuluva asiakassetelipalvelujen hallinointikin merkitsee noin 300 milj. euron hallintokuluja. Kun tämä ja kaikki muu lasketaan yhteen, on Sipilän hallituksen valinnanvapausmallin lisäkustannus terveydenhuoltojärjestelmälle yli 3 miljardia euroa.

”Tavoitteena oli 3 miljardin säästö, mutta sotekarnevaalissa näyttää summan etumerkki vaihtuneen. Poliisi ja puolustusvoimat tuskin ymmärtävät, että poliisien vähentäminen tai hävittäjähankintojen lykkääminen on välttämätöntä, jotta hallituksen sote-uudistus saadaan päätökseen valtiontaloutta romuttamatta”, kirjoitti Lehtonen.

Uusien sotalentokoneiden hankinnasta voisikin luopua, mutta niin ei tehdä, vaan edessä on verotuksen kiristäminen.

Lehtonen: ”Pahinta on kuitenkin se, että tuolle 3 miljardin euron uudelle kuluerälle on vaikea osoittaa terveyshyötyä tuovaa vaikuttavuutta. Alkuperäinen tavoite perusterveydenhuollon valinnanvapaudesta olisi saatu aikaan myös sairausvakuutuksen korvaustasoa nostamalla. Jonojen poistamiseen tarvitut 3 miljoonaa lääkärissäkäyntiä perusterveydenhuollossa olisivat niin rahoitettuina maksaneet vain 300 milj. euroa. Osaa tuota rahasta olisi voinut käyttää kannustimena julkisen terveydenhuollon yleislääkäripalveluiden parantamiseen.”

Näin maallikkona tulee vain mieleen, että eikö seuraava hallitus voi lopettaa koko sotepuuhan, koska se nyt vuodella siirtyy?

kari.naskinen@gmail.com

Taasko ollaan menossa ”alle priiman”?

Yhdysvalloissa kymmenen vuotta sitten koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi syntyi siitä, että asunnonostajille myönnettiin ylisuuria lainoja. Kun näiden lainanottajien luottokelpoisuus oli ”alle priiman” (sub prime), kävi sitten niissä olosuhteissa niin, että pankkien tietoisesti ottamat riskit laukesivat. Hintakupla puhkesi ja nurin meni sekä asunnonostajia että rahalaitoksia. Ikävistä tapahtumista yritetään aina oppia, ja nyt on eduskunnan pankkivaltuuston puheenjohtaja Matti Vanhanen nähnyt, että lainakikkailu on Suomessa mennyt vaaralliseen suuntaan. Asuntoja markkinoidaan vain 20 prosentin myyntihinnalla ja suurimmillaan loput 80 prosenttia on yhtiölainaa. Tämän systeemin katsotaan tuoneen omistusasumiseen ennakoimatonta riskiä.

Vuosien 2008-09 finanssikriisi johti maailmantalouden taantumaan ja heijastui Suomenkin tilanteeseen kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen voimakkaasti. Vaikka Vanhasen hallitus ryhtyi ripeästi elvytystoimiin, niin romahdusta ei mikään estänyt. Vuonna 2009 Suomen kokonaistuotannon määrä putosi edellisvuodesta 8,2 prosenttia.

Fil. maist. Pekka Tikka kirjoittaa blogissaan Historia jatkuu…, että subprimen kosketus vertaantuu tämän päivän kokemukseen Suomessa sen takia, että asuntorakentamisen rahoituspolku etääntyy asunnonostajan ulottumattomiin: ”Tonttirahastot ja yhtiölainat ovat esimerkkejä etääntymisistä. Asunnon ostajalla ei ole voimavaroja selvittää monimutkaisia ketjuja, joiden toisessa päässä on hänen rahansa (omat tai velkarahat tai niiden yhdistelmä) ja toisessa päässä velkavivutettu rahoituspolku. Polulla miinan astumisen vaara on suuri. Arvoitukseksi jää, voiko potentiaalinen asuntokriisi levitä muuhun talouteen.”

Vanhanen oli pääministerinä subprime-kriisin puhjettua. Nyt hän sanoi, että pankkivaltuusto on seurannut tilanteita asuntomarkkinoilla säännöllisesti kolme vuotta: ”Sen piirissä olen havainnut, että poliittista tahtotilaa on kyllä lisätä sääntelykeinoja. On hyvin tärkeää, että asuntoja rakennetaan ja rakennusala työllistää. Mutta selvästi tulisi olla näkymä siitä, että tästä velkavetoisuudesta pitää siirtyä terveempään rahoituspohjaan.” (Ylen uutiset 19.6.2018)

”Olen pankkivaltuustossa esittänyt sellaisen toiveen, että Suomen Pankki, Finanssivalvonta ja valtiovarainministeriö yhdessä etsisivät harkittuja lisäkeinoja: valtuuksia viranomaisille, mahdollisia lainmuutoksia, joilla pystytään puuttumaan tähän systeemiseen velkaantumisen kasvuun. Uskon, että yhtiölainojen verolakien oikeanlaisella muuttamisella tähän pystytään puuttumaan.”

Taloyhtiölainojen voimakas kasvu on nostanut niiden euromäärän kokonaisuudessaan lähes kaksinkertaiseksi tavallisiin asuntolainoihin verrattuna. Tämä on erikoinen asia. Normaalit asuntolainat ovat lainanottajan vastuulla, mutta taloyhtiölainat ovat taloyhtiön osakkaiden vastuulla. Entä jos joku osakas ei pystykään maksamaan osuuttaan taloyhtiön lainasta ja koroista? Muiden osakkaiden on pakko ottaa vastuu, ja mitä siitä sitten seuraa – joidenkin muiden osakkaiden joutumista vaikeuksiin ja pahimmassa tapauksessa koko taloyhtiön ajautumista lainakriisiin?

Taloyhtiölainat ovat siis vaarallinen kupla Suomen taloudessa. Nordea onkin jo vaatinut taloyhtiölainoille 50 prosentin ylärajaa ja lyhennysvapaiden rajoittamista.

Jos ikäviä yllätyksiä ei satu, taloyhtiölainojen kasvattamisella on kyllä hyväkin puolensa. Sen ansiosta pääsee pienellä omalla rahalla kiinni omaan asuntoon. Samalla taloyhtiölainat ovat kiihdyttäneet uusien asuntojen rakentamista, rakennusyhtiöiden kasvua ja työllisyyttä.

kari.naskinen@gmail.com

Saarnipuu liittyy maailman luomiseen

Kun seuraan internetistä itseäni fiksumpien blogeja, niin tänään osui kohdalle mielenkiintoinen kirjoitus, jossa fil. tri Panu Rajala kertoo tapaamisestaan matemaatikko, sivistyshistorioitsija Osmo Pekosen kanssa. Kahden tutkinnon tohtori Pekonen oli pyöräillyt Jopolla Ikaalisten kylpylästä Hämeenkyröön, ja kun molempien viisaustohtoreiden syvään tietämykseen kuuluvat mm. F.E. Sillanpään elämä ja tuotanto, niin syvä tuli myös tuosta kesäisestä tapaamisesta.

Kuva Pekosesta on varmaankin Rajalan ottama. Kun sitten luin Rajalan jutun tuosta tapaamisesta, palautui mieleeni oma tapaamiseni Pekosen kanssa Richard Wagnerin oopperan väliajalla. Siinä kahvia juodessamme Pekonen piti varttitunnin luennon Wagnerin filosofiasta. Tästä on nyt aikaa kohta kymmenen vuotta, enkä tehnyt muistiinpanoja Pekosen ”esitelmästä”. Viime keväänä Wagner ja Pekonen kuitenkin yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla omassa arkistossani, kun leikkasin sinne sekaan Wagneria käsittelevään kohtaan kaksi Etelä-Suomen Sanomien juttua Sysmästä.

Kysymyksessä oli Turun yliopiston Sysmässä huhtikuussa 2018 järjestämä tilaisuus, jossa kerrottiin Pyhän Olavin reitin suunnittelusta Trondheimista Tukholmaan ja edelleen Suomen puolella Pyhän Olavin kirkkojen kautta itärajan yli Novgorodiin. Yksi näistä kirkoista on Sysmässä, ja siellä pidetyssä tilaisuudessa arkkitehti Aaro Söderlund esitteli Trondheimista ostamansa, saarnipuusta tehdyn pyhiinvaeltajan sauvan ja ehdotti sellaisen ottamista myyntiin Sysmässäkin.

Leikearkistoni tuosta kohtaa löytyi myös Pekosen kirjoitus Parnassosta (1/1995), jossa hän käsittelee nimenomaan saarnen kulttuurista asemaa. Monien kulttuureiden ikivanhoissa tarinoissa saarnesta puhutaan elämänpuuna, koska se liittyy maailman luomiseen. Linnunrata oli iso puu, jota pitkin vainajien sielunlinnut kulkivat Tuonelaan. Kalevalassakin kertomus suuresta tammesta liittyy Linnunradan syntymiseen.

Saarni on myös keihäspuu. Saarnen nimi on latinaksi fraximus, kreikaksi melia, muinaissaksaksi Esch ja muinaisskandinaviassa askr, ja ne kaikki tarkoittavat myös keihästä. Tästä onkin jo lyhyt matka Wagneriin. Hänen Nibelungin sormus -oopperakokonaisuudessaan sodanjumala Wotanin keihäs on taitettu germaanisen mytologian maailmansaarnesta, jonka alle on kätketty vaskinen sotatorvi.

VIIPURIN LINNASSAKIN

Pekonen ottaa esille myös Viipurin linnan, jonka viimeinen linnanherra, jääkärikenraali Harald Öhqvist oli innokas botanisti ja ehkä tunsi näitä myyttejä. Hänen aikanaan linnanpuistoon istutettiin linnan pitämyspuuksi aiottu saarni. Siitä ei kuitenkaan kehittynyt yhtä vahva kuin Wotanin keihäästä, vaan Öhqvistin saarni pirstoutui talvisodan tykkitulessa. Tämä on pannut Pekosen ajattelemaan Wagnerin Jumalten tuho -oopperaa, jossa lopullisen maailmanpalon sytykkeet ovat säpäleiksi menneen maailmansaarnen lastuja.

Eikä helppoa ole Islannin kansalliseepoksen Eddan saarnellakaan loppuvaiheissa:

”Vavisten seisoo,
Yggdrasill, saarni,
ikipuu valittaa.”

Saarnimetsät olivat muinoin sotatarviketeollisuudelle tärkeitä ja siksi näkee esimerkiksi Ranskassa keskiaikaisten linnojen ympärillä istutettuja saarnimetsiä. Saarni oli myös germaaninen miehisyyden symboli, ja Edda-laulujen Aatami ja Eevakin ovat nimiltään Askr ja Embla (Saarni ja Jalava).

Aleksis Kivikin otti saarnen mukaan, kun kirjoitti runon nuoresta karhunampujasta:

”Niin hän samoilee ja tiensä kulkee
ohi ylpeen kartanon,
ja kartanosta soitantoa kuuluu,
kaikuu tumma saarnisto.”

Sitten on vielä Juha ”Watt” Vainio, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että saarni kestää:

”Miten sattuikaan sinne juurtumaan
yksinäinen saarnipuu,
paikkaan sellaiseen,
johon kyennyt ei elollinen mikään muu?

Helpompaan kasvupaikkaan istutti saarnen paavi Johannes Paavali II vieraillessaan Uppsalassa 1989. Tuo saarni kasvaa nyt pituutta Vadstenan linnan puistikossa.

kari.naskinen@gmail.com

Politiikka uusiksi. Nyt.

Aina perjantaisin tulee Helsingin Sanomien välissä Nyt-liite, jossa ovat viikon tv-ohjelmatiedot, pääkaupunkiseudun tapahtumakalenteri ja hyvin usein juttuja Helsingin ravintoloista. Se ei siis ole sisällöltään oikea lehti. Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin Nyt-liike on politiikan alalla vastaavanlainen epäpuolue. Se on jo saanut mukaansa Heinolan kaupunginvaltuustossa olevan, perinteisen puoluejaottelun ulkopuolelle sijoittuvan ryhmän, ja lähetystyötä tehdään muiden samankaltaisten ryhmittymien keskuudessa.

Tämä on yksi osa sitä yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan muutosta, jonka aikoinaan aloitti Veikko Vennamo ja jota nykyisin edustavat SMP:n jälkeläinen Perussuomalaiset ja kunnallisvaltuustoihin nousseet paikallispoppoot, kuten on tämä Parempi Heinola -ryhmä. Kysymys on paljolti pettymyksestä ja uskonpuutteesta perinteisiin puolueisiin. Valtio-opin professoreiden Tapio Raunion ja Matti Wibergin toimittamassa kirjassa todetaan, että kansalaisten luottamus ainakin kansanedustajiin menee siinä vaiheessa, kun näiden vaalien alla esittämät puheet karsiutuvat pois vaalien jälkeen, viimeistään silloin, jos kansanedustajan edustama puolue nousee hallitukseen. (Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla, Gaudeamus 2014).

Vaalipuheet ja -mainokset ovat pelkkää strategiaa. Ne ovat nykyisin läpinäkyvää huijausta. Siihen läpinäkyvyys sitten loppuukin. Raunion ja Wibergin kirjassa läpinäkyvyyden torjunnassa ovat suurimpia mestareita ministerit. He esimerkiksi ovat kehittäneet eduskunnassa esitettyjen kysymysten kiertämiseen varsinaisen taktiikkajärjestelmän:

1. Kieltäydytään kokonaan vastaamasta
2. Vastataan vain osittain
3. Vastataan epäoleellisella tavalla
4. Vastataan harhaanjohtavalla tavalla
5. Vastataan tavalla, jota vastauksen saajat eivät käsitä
6. Toistetaan esitetty reaktio tavalla, jota ei alun perinkään hyväksytty
7. Vastataan monimielisellä tavalla.

Yksi muutos poliittisessa toiminnassa on se, että on syntynyt monenlaisia yhden asian liikkeitä. Projektitutkija Shania Määttälä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta näkee tässä kehityksessä toisenlaista yhdentymistä, heimottumista. On maahanmuuton vastustajien heimo, sateenkaariheimo, feministien heimo, fillarikommunistien heimo jne.

”Heimon jäseniä yhdistävät jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään niiden heimojen kautta, mihin hän kuuluu”, kirjoittaa Shania Määttälä katsauksessaan postmodernista kuluttajasta.

Eikä tällaisen heimon tarvitse kokoontua iltamiin eikä perustaa omaa lehteä, vaan sosiaalinen media tarjoaa heimolle mahdollisuuden rakentaa ja ylläpitää identiteettiään.

”Tällaiset heimot eivät ole sen enempää pysyviä kuin vakaitakaan, vaan ne sallivat kuluttajan leikitellä vapaasti eri sosiaalisilla ryhmillä, tyylillä ja kulttuureilla sekä vaihtaa heimosta toiseen.”

Nämä ovat niitä asioita, joihin myös Harkimo ja Jungner ovat tarttuneet, ja varsinkin Jungner hallitsee tämän puolen. Heidän henkilökohtainen onnistuminen esiintymisissään ratkaisee kuitenkin paljon, millaisen postmodernin liikkeen he saavat lopulta kasaan. Molemmat vain ovat sen verran herraskaista ja elitististä sorttia, että kannattaisi ottaa vaikka Soini ja Väyrynen remmiin, niin Nyt-heimoaate saisi toisenkinlaista sävyä.

kari.naskinen@gmail.com

Poliittista teatteria pitää halveksia

Suomi on paras ja suomalaiset ovat fiksuimpia. Siksi meidän on helppo panna asioita paremmuusjärjestykseen. Esimerkiksi nyt: Trump on tyhmä ja Putin paha. Sekä tyhmyys että pahuus yhdistyvät Pohjois-Koreassa. Kun Helsingin Sanomien toimittaja kävi Pohjois-Koreassa ja teki jutun näkemästään, toimi todistuksena maan takapajuisuudesta sellainenkin, että pohjoiskorealaiset kitkivät kasvimaata kyykyssä – ”se on heille yhä luonnollinen työasento” (HS 29.4.2018).

Koska Pohjois-Koreassa ei kasvimaalle ollut saatu siirrettäviä, ergonomisesti oikeaoppisia istuimia, oli taas tullut todistetuksi, että asiat siellä ovat oikein huonosti. Sosiaaliantropologi Heikki Wilenius Helsingin yliopistosta kirjoitti Voima-lehdessä, että tämänkaltaista kuvastoa on suomalaisille ja meille länsimaisille yleensäkin tarjottu viime vuosikymmenten aikana: ”Yhteistä näille kuville on toiseuttaminen, pohjoiskorealaisten määrittely itsemme vajavaiseksi ja alisteiseksi peilikuvaksi. Pohjois-Korea on liberaalin demokratian eksoottinen vastakohta, jossa yksilöllisyys on kielletty ja jossa eletään pysähtyneisyyden tilassa.” (Voima 13.6.2018)

Pohjois-Korean edellisen johtajan Kim Jong-ilin kuollessa liberaalien demokratioiden tiedotusvälineet täyttyivät hysteerisesti itkevien pohjoiskorealaisten kuvista. Kommenteissa itkun vilpittömyyttä epäiltiin. Nyt on Kim Jong-unin Pohjois-Korealla samanlainen tehtävä. Se edustaa vilpillistä politiikkaa. Kansa teeskentelee ja johtaja valehtelee. Sitä kaikkea on halveksittava.

Vladimir Putin kuuluu samaan halveksittavien ryhmään. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Venäjä-raportissakin (2014) todetaan suoraan, että Putinin Venäjä on ”Pahan valtakunta”. Erikoista tuossa raportissa on, että siinä on tekstejä myös nimettömiltä ulkomaalaisilta asiantuntijoilta. Esimerkiksi georgialaiseksi väitettävän ”analyytikon” mukaan Putin on Stalinin tavoin toimiva miljardööri. Trumpista ei uskalleta vastaavalla tavalla sanoa, koska Suomi on virallisesti Yhdysvaltain kumppani.

Heikki Wilenius lainaa antropologi William Mazzarella, jonka mukaan politiikan syyttäminen teat­terimaiseksi on vanha liberaali kritiikki totalitaristisia ja feodaaleja yhteiskuntia kohtaan.

”Vilpillisyys kertoo hallinnon puutteista. Mutta itkeviä pohjoiskorealaisia kritisoitiin kaksilla korteilla: toisaalta epäiltiin väkijoukkojen surun aitoutta, toisaalta niitä pidettiin täysin maan hallintojärjestelmän alistamina. Pohjois-Korean täytyy siis näyttäytyä vilpillisenä, jotta liberaalit katsojat voivat peilata omaa järjestelmäänsä siihen. Toisaalta jo Kim Jong-ilin kuolinrituaaleja seuratessa vallitsi epävarmuus siitä, huijaako Pohjois-Korea omia kansalaisiaan vai sururituaalin ulkomaisia katsojia. Liberaalissa poliittisessa kulttuurissa parodia ja vilpittömyys ovat menneet sekaisin. Pohjois-Korea ei ole enää se selkeä kuviteltu vastakohta meille muille”, kirjoittaa Wilenius.

Politiikan teatteriin kuuluu nyt sekin, että juuri Trump on alkanut kaveerata Kimin kanssa. Näin on saatu vahvistus sille, että Trump todellakin on tyhmä. Parhaiten tämä tietenkin tiedetään täällä maailman parhaassa maassa, jossa myös asuvat maailman onnellisimmat ihmiset.

Tilanne näyttäytyy nyt sellaisenakin, että maailman isot tiedotusvälineet raportoivat Trumpista ja Kimistä ikään kuin keskenään samanlaiseen, asialliseen tyyliin. Karismaattinen despootti on uusi normaali.

Onkohan muuten täällä paremman väen Suomessa ollenkaan poliittista teatteria? Onko kukaan havainnut?

kari.naskinen@gmail.com

Intertekstuaalinen jaxuhali

Voisikohan kukaan avata sitä, millainen kesä noin niin kuin isossa kuvassa on edessä? Ottaisiko joku tästä kopin, vaikka kysymys on tietenkin haasteellinen? On varmaan monta, ketä osaa tämän. Voin odottaa vastausta viipeellä, vaikka yleensä elänkin hetkessä, koska tiedostan, että elämä kantaa.

Nyt ollaan joka tapauksessa jännän äärellä ja speksit ovat pääsääntöisesti niin tiukasti rajapinnalla, että tulokulmaa on vaikea hahmottaa. Täysimääräisesti tilanteen voi kylläkin jalkauttaa käytännön tasolle, ja juurikin näin moni ajatteleekin, paitsi jos dissaa asian kokonaan.

Joku voi ehkä tehdä matkan kesään niin jäätävästi, että jos panee ihan randomilla, niin voi kesämoodin elikkä kesäisen tahtotilan avulla voimaannuttaa itsensä oikein kunnolla. Tärkeintä joka tapauksessa on feissata niin, että mennään nyt hyvä edellä ja saadaan asia maaliin. Minua tämä ainakin koukuttaa.

kari.naskinengmail.com

Otsasi hiessä sinun ei enää kauan pidä leipääsi ansaitseman

Konsulttitoimisto McKinsey arvioi, että Suomesta katoaa 15 prosenttia työpaikoista vuoteen 2030 mennessä. Työ- ja elinkeinoministeriön tilaaman raportin mukaan varsinkin matalasti koulutettujen työpaikkoja häviää kiihtyvällä vauhdilla tekoäly- ja robottiteknologian takia.  Elin­kei­no­mi­nis­te­ri Mika Lin­ti­lä sanoi keskiviikkona Te­ko­ä­ly­a­jan työ -ra­por­tin jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa, että tek­no­lo­gia ke­hit­tyy ja muut­taa ny­kyi­siä töi­tä ja am­mat­te­ja, mutta uu­si­a­kin syn­tyy. Tämä luo kasvavia vaatimuksia ih­mis­ten osaa­mi­sel­le ja osaa­mi­sen päi­vit­tä­mi­sel­le. – ”Ro­bo­tis­ta tai te­ko­ä­lys­tä tu­lee uu­si työ­ka­ve­ri, joka hoi­taa ru­tii­ni­no­mai­set teh­tä­vät. Kou­lu­tuk­sen avul­la voim­me val­men­taa ih­mi­siä toi­mi­maan uu­den­lai­sis­sa työ­ti­lan­teis­sa”, sanoi Lintilä.

Monet pitävät robotteja pahana asiana. Yhden erinomaisen esimerkin robottien hyödyllisyydestä antaa kuitenkin Uudenkaupungin autotehdas. Jos siellä ei tuotantoa olisi automatisoitu, ei siellä nyt myöskään Mersuja tehtäisi. Työpaikkoja on tullut tuhat lisää. Jos autotehdasta ei olisi automatisoitu niin pitkälle kuin mahdollista, ei koko tehdasta taitaisi enää olla.

Julkistamistilaisuuden pa­nee­li­kes­kus­te­lus­sa VTT:n stra­te­gi­a­joh­ta­ja Kat­ri Kal­lio sa­noi, että on tietenkin pal­jon sellaista hen­kis­tä ja luovaa ­työ­tä, jota te­ko­ä­ly tus­kin voi kor­va­ta. Hen­ki­sis­sä töis­sä te­ko­ä­ly voi tu­kea on­gel­man­rat­kai­sua, mut­ta ei kor­va­ta ih­mis­tä. Sen sijaan kun työssä on pal­jon ru­tii­ne­ja ja ovat fyy­si­siä, voi­daan niitä hommia hoi­taa enem­män te­ko­ä­lyn ja ro­bo­tii­kan avul­la.

Periaatteessa asia on siis ihan jees. Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän – mutta kun robotti ei hikoile, tehköön se ikävimmät työt. Toinen juttu on sitten työttömyysongelma, joka on hoidettava jotenkin, koska se leipä pitää kuitenkin syödä.

Eikä kaikkia henkisiäkään töitä kannata ihmisen tehdä, jos tekoäly osaa saman. Kalifornian yliopistossa Santa Cruzissa on musiikkitieteen professori David Cope jo tehnyt tietokoneohjelmia, jotka säveltävät klassisen musiikin konserttoja ja sinfonioita. Ohjelman tekeminen vei seitsemän vuotta, mutta kun se lopulta oli valmis, se sävelsi yhdessä päivässä 5000 koraalia Johann Sebastian Bachin tyyliin. Kun näitä sävellyksiä esitettiin Santa Cruzin musiikkifestivaaleilla, ne menivät yleisöön kuin häkä. Yleisö ei etukäteen tiennyt koraalien alkuperää.

Nyttemmin Cope on tehnyt tietokoneohjelmia myös Beethovenia, Chopinia ja Rahmaninovia jäljittelemään. On myös järjestetty koetilaisuuksia, joissa ihmiset – musiikin ammattilaisetkin – ovat arvuutelleet, mitkä esitetyistä teoksista ovat olleet koneen ja mitkä ihmisen tekemiä. Osa arvioista on mennyt täysin pieleen, kuten näin juhannuksen tienoilla kesämökeillä menevät oluttestit.

Ministeriölle raportin koon­neen työ­ryh­män pu­heen­joh­ta­ja Os­mo Soi­nin­vaa­ra ver­tasi te­ko­ä­lyn tu­loa säh­kön kek­si­mi­seen:

”Kun säh­köä opit­tiin tuot­ta­maan ja kä­sit­te­le­mään, ei tie­det­ty mi­hin kaik­keen sitä voi­daan käyt­tää. Sa­moin em­me voi tie­tää täl­lä het­kel­lä, mi­hin kaik­keen te­ko­ä­ly lo­pul­ta tu­lee vai­kut­ta­maan.”

Lin­ti­lä ko­ros­ti lain­sää­dän­nön yh­te­näis­tä­mi­sen ja eri hal­lin­no­na­lo­jen yh­teis­työn mer­ki­tys­tä kou­lu­tuk­ses­sa, jol­la osaa­mis­ta päivitetään tek­no­lo­gi­an ke­hit­ty­es­sä:

”Työ­u­ran ai­kai­sen osaa­mi­sen uu­dis­ta­mis­ta on ke­hi­tet­tä­vä ko­ko­nai­suu­te­na. Täl­lä het­kel­lä kes­kei­nen lain­sää­dän­tö on ha­jal­laan ai­na­kin nel­jäs­sä eri mi­nis­te­ri­ös­sä. Esi­tän sel­vi­tet­tä­väk­si, mitä lain­sää­dän­töä voi­sim­me koo­ta yh­teen. Tar­vi­taan ko­ko­nais­val­tais­ta po­li­tiik­kaa eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ole­vien ih­mis­ten eri­lais­ten kou­lu­tus­tar­pei­den nä­kö­kul­mas­ta.”

Kovin ajankohtaiselta tuntuu asia, sillä eilen järjesti Kalevi Sorsa -säätiö tilaisuuden tekoälyn sosiaalietiikasta. Esillä oli sellainen supertekoäly, joka olisi ihmistä älykkäämpi. Sen myötä uskotaan ihmiskunnalle avautuvan isoja mahdollisuuksia niin hyvään kuin pahaan. Tilaisuudessa julkistettiin projektitutkija Markku Valtasen raportti asiasta.

PUHELINMYYJÄT JA VAKUUTUS-
ASIAMIEHET UHANALAISIA

Kaksi Oxfordin yliopiston tutkijaa tekivät 2013 raportin siitä, millä todennäköisyydellä tietokonealgoritmit ottavat eri ammatteja haltuun seuraavien 20 vuoden aikana. Uhanalaisimpia ovat seuraavat:

puhelinmyyjät 99 %:n todennäköisyys
vakuutusasiamiehet 99 %
urheiluerotuomarit 98 %
kassamyyjät 97 %
kokit 96 %
tarjoilijat 94 %
matkaoppaat 91 %
leipurit 89 %
linja-autonkuljettajat 89 %
rakennustyöläiset 88 %
vartijat 84 %
baarimikot 77 %
arkistonhoitajat 76 %
puusepät 72 %

kari.naskinen@gmail.com

Hegelin ajatuksista syntyi natsivaltio, mutta myös pohjoismainen hyvinvointivaltio

Tampereen yliopistossa järjestettiin seminaari saksalaisesta filosofista Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770 - 1831), jonka kirjoitukset ovat olleet länsimaisen filosofisen, valtiollisen ja poliittisen ajattelun lähtökohtia. Ajatukset kansallisvaltiosta, kansalaisyhteiskunnasta ja kansansivistyksestä ovat tulleet Hegeliltä.

Hegelin valtiofilosofiaa käytettiin aikoinaan myös totalitarismin oikeuttamiseen. Hegeliläisyyttä tutkinut filosofi Lauri Kallio sanoi seminaarissa, että toisen maailmansodan ja natsismin takia syntyi yrityksiä nähdä jatkumo Hegelin vahvasta valtiokäsityksestä preussilaiseen militarismiin ja edelleen Hitleriin ja natsi-Saksan nousuun. Myös Neuvostoliitossa esitettiin teoria Hegelistä fasismin esi-isänä.

Jos ei nyt fasismin, niin kevyemmin ilmaistuna totalitarismin oppi-isänä Hegeliä joka tapauksessa pidetään. Näin siksi, että Hegel konkretisoi valtion aseman ja asetti sen kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle. Tämä tietenkin on jälkijättöistä polemiikkia, koska totalitarismia ei vielä Hegelin aikana ollut keksitty. Sitä paitsi hyvä valtio oli Hegelille hyvin organisoitu, yksilöä suojaava kokonaisuus, joka tuotti rauhaa ja rikkautta ja jossa ihmiset voivat elää siviilielämäänsä rauhassa. Valtion suojaamaan siviilielämään kuului esimerkiksi perhe ja yksityisomaisuus, mutta hegeliläisen valtion tehtävä ei ollut pääomien suojeleminen tai hallinnoiminen.

”Hegelin kuoleman jälkeen syntyi ajatus Hegelistä jonkinlaisena Preussin hovifilosofina ja Hegelin kriitikot kytkivät tämän vanhan argumentin 1900-luvulla Preussin militarismiin ja sittemmin fasismin nousuun ja toisen maailmansodan syttymiseen”, sanoi Kallio.

Kallion ja toisen Hegel-tutkijan Susanna Lindbergin mukaan pohjoismainen hyvinvointivaltiokin on monella tapaa hegeliläinen projekti. Vaikka Hegel ehti kuolla ennen teollistumisen pääsemistä vauhtiin, Hegel näki tarpeen säädellä kapitalismia.

”Kaupankäynti tapahtui lähtökohtaisesti kansalaisyhteiskunnan piirissä, mutta kansalaisyhteiskunta yksin oli riittämätön. Valtio tarvittiin tasapainottamaan ihmisten itsekkyyttä”, sanoi Kallio.

”Hegel katsoi valtion tarjoaman suojan ja sen luoman ihmisten yhteyden välttämättömäksi yksilönvapaudelle. Silti esimerkiksi hegeliläisyyttä vahvasti edustaneelle J. V. Snellmanille suomalaisen kansallisvaltion perustaminen ei ollut keskeistä. Snellmanin ajatus ei ollut irrottaa Suomea Venäjän valtionyhteydestä, vaan hän oli kiinnostuneempi kansakunnan kehittämisestä, jonka hän uskoi olevan mahdollista Venäjän yhteydessä.”

Snellmanin ensimmäinen filosofinen päätyökin liittyi Hegelin, se oli saksaksi laadittu ”Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys” (1841), kannanotto Keski-Euroopassa käytyyn Hegel-keskusteluun. Kallion mukaan Snellman oli suorastaan ”Hegelin lumoissa ja hyväksyi Hegelin filosofian perusteesit kritiikittä, eikä kyennyt ennakoimaan Hegelin filosofian kriisiä 1840-luvulla.

Snellmanin vaikutuksen vuoksi Hegel säilytti asemansa Suomessa, jossa Hegeliä luettiin paljon pidempään kuin esimerkiksi Hegelin kotimaassa Saksassa. Suomessa snellmanilais-hegeliläistä on ollut koulutuksen merkityksen korostaminen, taustalla on snellmanilais-hegeliläinen ajatus vahvasta kansallisesta kulttuurista, jota kannattelee laaja kansansivistys.

Nyt meillä on sitten liberalistinen valtiokäsitys, jossa Sipilän hallituksenkin ideana on, että valtion vaikutusvaltaa ja roolia vähennetään. Tämä ideologia on haastanut hyvinvointivaltion. Tampereen seminaarissa todettiin, että liberalismi on suurista länsimaisista aatteista ainoa, jolla ei ole hegeliläistä juurta. Sen juuret ovat mm. ennen Hegeliä eläneen John Locken (1632 - 1704) ajattelussa.

Susanna Lindberg sanoi, että nykyistä sääntelyn purkamista kannattavan liberalismin ja hyvinvointivaltioajattelun eroa voi ymmärtää, kun ymmärtää 1700-1800-luvuilla syntyneiden ajatteluperinteiden eron: liberalismin lähtökohdat ovat täysin erilaiset kuin hegeliläisillä ajatuksilla. Liberalisti lukee Hegeliä siten, että Hegel on valtiofilosofi, jonka filosofia on johtanut totalitarismiin ja että Hegel on halunnut valtiokoneiston, joka rusentaa yksilöt ja estää heidän itsensä toteuttamisen. Kun taas hegeliläinen lukee liberalismia, hän näkee siinä ajatusmallin, jossa ihmiset ovat erillisiä eikä selitetä, missä on yhteisyyden alue.

kari.naskinen@gmail.com

Jos nainen oli ”kevytkenkäinen”, häntä voitiin epäillä myös vakoilijaksi

Koska Suomen yhtenäisyys oli kansalaissodan jälkeen hauraalla pohjalla, valtaapitävät halusivat estää uhaksi koetun poliittisen toiminnan määrittelemällä sen valtio- tai maanpetokselliseksi. Tässä määrittelyssä oli Etsivällä keskuspoliisilla (EK) oli merkittävä rooli. EK perustettiin kesällä 1919 sisäministeriön alaisuuteen, ja sen toimintaa oli pohjustanut valkoisen armeijan päämajaan edellisvuonna perustettu valtiollisen tiedustelutoiminnan osasto. EK:n seuraajaksi perustettiin joulukuussa 1937 Valtiollinen poliisi (Valpo), joka jatkosodan aikana oli yhteistyössä natsien pahamaineisen turvallisuuspoliisin Gestapon kanssa.

Tohtorikoulutettava Piia Vuorinen on aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punikkinaisista 1919-44, ja nyt hän kirjoittaa asiasta Turun yliopiston historian oppiaineen blogissa ”Lastuja Suomen historiasta”. Kysymys oli kansalaissodan jälkeen kommunismin synnyttämästä viholliskuvasta, joka koettiin niin todelliseksi, että toisinaan pieninkin epäilys tai naapurin ilmoitus ”hämäräperäisestä toiminnasta” riitti seurantatoimenpiteisiin, ja kynnys jutun lähettämiselle syyttäjälle oli hyvin matala.

Esimerkkinä EK-Valpon omistautumisesta kommunisminvastaiselle taistelulle kuvaa hyvin Piia Vuorisen mainitsema tapaus, jossa aviomies kertoi turvallisuuspoliisille epäilevänsä vaimonsa aktiivisen matkustelun liittyvän vakoiluun. EK tarttui vihjeeseen vakavasti ja naista seurattiin jonkin aikaa, ennen kuin varmistuttiin, ”että koko tämä tarina on suurin piirtein vain eräänlaista perheriitaa.”

Vastaavasti joitakin upseerien seurassa viihtyneitä ”kevytkenkäisiä” naisia epäiltiin helposti vakoilusta, mutta hyvin epävarmoin perustein. Kevytkenkäisyyden ja huonon moraalin yhdistäminen punaisiin naisiin periytyi jo kansalaissodan ajalta.

Piia Vuorisen tutkimien naisten seurantatiedoista ja turvallisuuspoliisin toiminnasta löytyy paikoitellen myös selvää tarkoitushakuisuutta: ”Tämä sinänsä ei ole varsinainen uutinen, kun muistaa toiminnan poliittisen luonteen, mutta kuvaa hyvin EK-Valpon kokemusta kommunisminvaarasta ja sen määrittelemästä turvallisuusuhasta. Lain venyttäminen ja sen rajoilla toimiminen ei ollut vierasta EK-Valpolle. Täysin ennenkuulumatonta ei aineistoni perusteella näytä olleen esimerkiksi jutun esittäminen hieman eri valossa, jotta saatiin omasta näkökulmasta suotuisa ratkaisu ja aiemmin tuomitsematta jäänyt tekijä tuomittua.”

Aina ei turvallisuuspoliisi myöskään malttanut pysyä puhtaasti poliisiviranomaisen roolissaan.  Muutamassa tapauksessa se pyrki aktiivisesti vaikuttamaan epäillyn työpaikalla, ja näin laajentamaan keinojaan turvallisuusuhan torjumiseksi ja samalla sulkemaan epäillyn entistä kapeampaan ruutuun yhteiskunnassa.

”Tiedustelulainsäädännöstä keskusteltaessa nousee toistuvasti esiin huoli kansalaisten yksityisyyden suojasta ja perusoikeuksista, oikeusvaltion pelisääntöjen toimivuudesta ja siitä, kuka valvoo valvojia. Historia antaa perspektiiviä myös tälle keskustelulle, kun 1920-1940-luvuilla yksilönvapaudet saivat väistyä yhteiskuntarauhan nimissä. Voidaan jopa sanoa, että oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti EK-Valpon valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta epäilemät olivat usein syyllisiä, kunnes toisin todistettiin”, kirjoittaa Piia Vuorinen.

RUTH MUNCK SAI
MAANPETOSTUOMION

Toukokuussa 2018 väitteli Elina Virtanen tohtoriksi sairaanhoitajalotta Ruth Munckista, joka sotien jälkeen tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen maanpetoksesta. Hän oli siirtynyt Lapin sodan aikana Saksaan ja värvännyt suomalaisia naisia vakoilijoiksi.

Ruth Munck oli ison kartanon tytär, joka lähti joulukuussa 1915 jääkärien sairaanhoitajaksi Saksaan. Hän palasi Suomeen 1918 toimien valkoisen puolen sairaanhoitajana. 1920-luvun alussa Munck siirtyi Lotta Svärd -järjestön johtotehtäviin. Talvisodassa Ruth Munck toimi sairaanhoitajana ja jatkosodan aikana hän etsi lottapuku päällään haavoittuneita ja sairastuneita suomalaisia SS-miehiä Saksan sairaaloista.

Maanpetturiksi Ruth Munck ei itsestään pitänyt. Hän korosti niin kirjeissään kuin antamissaan haastatteluissa syyttömyyttään ja koki toimineensa vain isämaansa parhaaksi. Munckin maanpetosjutussa ilmenikin muistin ja muistamisen monimutkaisuus. Elina Virtanen kirjoittaa, että niin Munckin kuin todistajienkin kuulusteluista sekä oikeudenkäynnin materiaalista on luettavissa monimutkainen vyyhti muistamista, unohtamista, asioiden sekoittumista, oman edun tavoittelua ja tulkitsemista. Ruth Munckin maanpetosjutussa tulee esiin myös erilaiset näkemykset isänmaallisuudesta ja isänmaan parhaaksi toimimisesta. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että hän sai korkeimmalta oikeudelta maanpetostuomion.

Sotavuosina vakoojista varoitettiin myös julisteilla ja toivottiin ilmiantoja. Vuonna 1944 annettiin Suomessa kaikkiaan 21 maanpetostuomiota. Toinen piikki tilastoissa on vuosilta 1954-55, jolloin näitä tuomioita annettiin 47. Ruth Munckin ohella toinen tunnettu maanpetturi oli Mannerheim-ristin ritari ja SS-mies Lauri Törni.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäteatterit ovat enemmän kesää kuin teatteria

Pyynikin kesäteatterissa sai perjantaina ensi-iltansa eläkeläiskomedia Ehtoolehdon sankarit. En ollut katsomassa, mutta tuli mieleen Pyynikin teatterin vetäjänäkin 1990-luvulla toimineen Panu Rajalan toteamus, että Pyynikin näytelmät eivät ole varsinaisesti teatteria, ne ovat ”pyynikkiä” Tästä sovellus otsikkooni.

Vanhassa lehtileikkeessä Rajala sympatiseeraa sitä suomalaista kesäteatteriperinnettä, jossa tavoitetaan jotakin sellaista, mitä ei talvisissa taidehalleissa ole. Tätä perinnettä ovat joka kesä tukemassa yli miljoona katsojaa. ”Taidehalliteattereiden” katsojamäärä on 2-3 miljoonaa. Tänä kesänä ensi-iltoja on noin 300, mikä on selvästi vähemmän kuin viime kesänä. Ehkä viime kesän huono sää pelotti tai aiheutti tappioita.

Rajala ihmetteli, mikä saa suomalaiset kiusaamaan itseään ja tulemaan huopineen sateeseen ja kohmeeseen puupenkeille taas kerran katsomaan kuinka laulullinen loppukuvaelma sitoo yhteen ikitutut juonenlangat. Nyttemmin monien kesäteattereiden katsomot ovat saaneet ylleen katokset, mutta muuten asiat ovat niin kuin ennenkin. Kesäteatteriin ei mennä ensisijaisesti teatteritaidetta katsomaan, vaan kuten Panula sanoi, ”kesäteatteri on paremminkin maastoon sovitettu retkenomainen illanviettomuoto kuin sisältöä tiukkuva näytöskappale”.

Kesäteattereiden yksi etu on se, että niihin on helpompi mennä kuin talvella teatteritaloon. Ei tarvitse samalla tavalla huolehtia pukeutumisen tyylikkyydestä, koska on kesä ja tunnelmat lomamaisia. Lisäksi osa katsojista on niitä, jotka vasta kesäteatterista löytävät haluamaansa hupiteatteria, sellaista kuin Akkaralli, Avioliiton simulaattori, Kutupuuhia Kalajärvellä, Pekka Puupää kesälaitumilla ja Rollaattorikapina.

Valtaosa sadoista kesäteattereista toimii harrastelijavoimin. Se lisää tutunomaisuutta. Minäkin kävin aikoinaan esimerkiksi Heinäsuon kesäteatterissa Hollolan perukoilla siksi, että tuttu kaveri Heikki Mantere oli aina pääosissa. Kun oli väliajalla syöty ne retkeen kuuluvat makkarat ja vaihdettu kuulumiset tuttujen kanssa, ilta oli täyttänyt tarkoituksensa.

Toisenlaisista kesäteatteriesityksistä ensimmäisen näin Pyynikillä 1961, jolloin siellä meni Tuntematon sotilas. Kirjoitin siitä jo tässä blogissa 4.8.2016, joten nyt ei enempää. Viimeisten 20 vuoden aikana olen vakavaa kesäteatteria nähnyt oikeastaan vain Suomenlinnassa. Paras harrastelijoiden tekemä esitys on jäänyt mieleen Korpilahdelta 1997, jolloin siellä meni viime vuonna kuolleen unkarinjuutalaisen György Taborin satiiri Hitleristä: Mein Kampf.

Oman mielenkiintoisen lajivalinnan on tehnyt Lahdessa Timo Taulo, jolta tänä kesänä tulee Lahden seudun kesäteattereihin viisi näytelmää. Ne kaikki käsittelevät oman alueemme historiaa, kuten viime kesänäkin. Kun näyttelijät vielä ovat paikallisia harrastajia ja monille tuttuja muista yhteyksistä, niin tiedossa on varmaan mukavia illanviettoja.

Taulon tekstitehtaasta varmaan irtoaisi materiaalia laajemmallekin katsojakunnalle. Tytär Emma Taulo on tämän tien valinnutkin: viime joulukuussa tuli televisiosta hänen kirjoittamansa sarja Seitsemäntoista vuoden 1917 tapahtumista Helsingissä.

Kun aikoinaan laadimme Taulon kanssa erilaisia tilastoja kaupunkilehti Uuteen Lahteen, niin tässä taas yksi oma tilastoni eli kymmenen parasta kesäteatteriesitystä aikajärjestyksessä:

Väinö Linna: Tuntematon sotilas, Pyynikki 1961
Aleksis Kivi: Nummisuutarit, Kariniemen kesäteatteri 1989
Artturi Järviluoma: Meijeri, Teatteri Eurooppa 4 Saarijärvellä 1994
György Tabori; Mein Kampf, Korpilahden kesäteatteri 1997
Anton Tshehov: Lokki, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 1998
Yrjö Juhani Renvall: Päivänsäde, minä ja menninkäinen, Jyväskylän työväen teatteri Ainolassa 2001
William Shakespeare: Myrsky, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2002
Ylioppilasteatteri: Che-ooppera, Mustikkamaan kesäteatteri 2002
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, KOM-teatteri Suomenlinnassa 2006
Väinö Linna: Tuntematon sotilas, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007

kari.naskinen@gmail.com

Perustulon puolesta ja vastaan – ainakin tulisi kalliiksi

Suomi sai moitteita Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta perusturvan liian alhaisesta tasosta. Miten olisi perustulouudistus?

Sekä Kokoomus että Keskusta ottivat puoluekokouksissaan myönteisen kannan perustulojärjestelmän aikaansaamiseen. SDP ja ay-liike vastustavat tai ainakin ne tarjoavat vaihtoehdoksi jotain toisenlaista systeemiä. Viikonvaihteen Kansan Uutisissa asiasta kirjoitti Jouko Kajanoja, joka Kelan entisenä tutkimusjohtajana on alan asiantuntija. Hän pitää perustulon yhtenä ongelmana sitä, että jos sillä tulisi toimeen, se heikentäisi taloudellista kannustinta etsiä työtuloja. Jos taas perustulolla ei tulisi toimeen, se aiheuttaisi syrjäytymistä. Lisäksi se olisi kallis.

Kajanoja kirjoittaa, että suuruusluokasta antavat kuvaa Kelan menot, jotka ovat 15 miljardia euroa vuodessa (7 prosenttia bruttokansantuotteesta). Perustuloon tarvittaisiin tuntuvasti lisää rahaa.

”Jos uudistamiseen suuntaudutaan tosimielellä, pitää etukäteen laskea sen kustannukset ja lisärahoituksen tulee näkyä seuraavan hallituksen ohjelmassa”, sanoo Kajanoja ja asettaa sitten etenemisen mielestään hyvään järjestykseen:

”Aluksi painottaisin perustason nostamista. Se edellyttää syyperusteisen perusturvan (työmarkkinatuki ja työttömän peruspäiväraha, sairauden ja vanhemmuuden vähimmäispäivärahat sekä takuueläke), opintorahan ja toimeentulotuen perusosan korottamista sekä asumistuen parantamista. Sitoisin perusturvan ja siihen liittyvät tulorajat kattavasti elinkustannusindeksiin. Yksinkertaistamisessa voitaisiin edetä yhdenmukaistamalla syyperusteiset perusturvan muodot. Taloudellista kannustavuutta parantaisin korottamalla suojaosuuksia, laventamalla soviteltua työttömyyspäivärahaa ja etenemällä kohti perustuloa, jossa ensimmäinen askel voisi olla perustulon soveltaminen itsensä työllistäjiin ja muihin työelämän marginaaleihin.”

KOKOOMUS OTTAISI
MALLIA ENGLANNISTA

Kokoo­mus esittää ratkaisuna nykyisen so­si­aa­li­turvan ongelmiin vastik­keel­lista yleistukea. Se yhdistäisi nykyisiä tukia yhdeksi yleis­tueksi, joka laskisi tasai­sesti työtu­lojen noustessa. Yleistuki yhdis­täisi toimeen­tu­lotuen, työmark­ki­natuen, perus­päi­vä­rahan ja yleisen asumistuen.

Tämän järjestelmän esikuva on Britan­niassa käytössä oleva Universal Credit -sosiaa­li­tur­va­malli. Kokoomus ei esitä sen suoraa kopiointia, vaan sen keskeisten ideoiden ja toimin­ta­pe­ri­aat­teiden sovit­ta­mista pohjois­maisen hyvin­voin­ti­valtion paikal­lisiin olosuh­teisiin.

Universal Credit yhdistää kuusi tarve­har­kin­taista työttö­myys­tur­vae­tuutta ja verovä­hen­nystä yhdeksi tarve­pe­rus­tei­seksi sosiaa­lie­tuu­deksi, joka sopeutuu automaat­ti­sesti tulojen muutoksiin. Järjes­telmään on yhdis­tetty lähes reaaliai­kaiset tulotiedot keräävä rekisteri. Tuen saamisen ehtona ovat hyvin tiukat velvoitteet aktii­viseen työnhakuun (aktiivimalli) ja työn vastaa­not­ta­miseen. Ehtojen laimin­lyön­neistä seuraa kovat sanktiot. Vain erityis­ryhmät on vapau­tettu velvoit­teesta. Tuki on kotita­lous­koh­tainen ja sen suuruuteen vaikut­tavat mm. asumis­menot ja lapsiluku. Tuensaa­jalle jää jokai­sesta tiena­tusta lisäpun­nasta reilu kolmannes itselle.

Myös OECD on maaraportissaan suositellut Suomelle vastik­keel­liseen yleis­tukeen siirty­mistä. OECD:n mukaan yleis­tu­ki­malli myös vähen­täisi perus­tuloa tehok­kaammin tuloeroja ja köyhyyttä. Saman­suun­taisen suosi­tuksen on tehnyt myös professori Juho Saaren työryhmä.

ON YRITETTY
ENNENKIN

Perustulo on sosiaaliturvan malli, jossa kaikille kansalaisille maksetaan säännöllisesti ja ilman ehtoja rahaa toimeentuloa varten. Perustulo korvaisi työttömän peruspäivärahan, työmarkkinatuen, toimeentulotuen perusosan, lapsilisän, keski- ja korkea-asteen opintorahan sekä taiteilija-apurahan. Sen sijaan esim. asumistuki pysyisi ennallaan. Tarkoitus on vähentää tukien hakemiseen liittyvää työtä ja vapauttaa aikaa muuhun toimintaan, kuten aktiiviseen työn hakemiseen.

Mielipidekyselyn mukaan yli puolet kansalaisista kannattaa perustuloa, neljännes vastustaa.

Perusturvan uudistamisesta on puhuttu seuraavan hallituksen merkittävimpänä tehtävänä. Juha Sipilän hallitus on jo asettanut uudistamista pohjustavan ”perusturvan ja toimeliaisuuden uudistushankkeen”. Tarkoituksena on lisätä kannustavuutta, yksinkertaistaa järjestelmää ja ennaltaehkäistä lisäkustannuksia.

Kajanoja muistuttaa, että yritetty on ennenkin. Sata-komitean työ Matti Vanhasen 2. hallituksen aikaan oli viimeksi iso yritys sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi. Sen tuloksena oli kuitenkin aiempaa monimutkaisempi järjestelmä, eikä kannustavuus ainakaan merkittävästi parantunut, lisäksi kustannukset lisääntyivät. Myös aiemmat vastaavat yritykset olivat tuottaneet mahalaskun. Niissä ei ole uskallettu kohdata oikeita kysymyksiä.

Miten poistaa kannustinloukut, yksinkertaistaa ja turvata riittävä minimitaso siten, ettei siitä seuraa merkittäviä lisäkustannuksia? Ei mitenkään, tehtävä on mahdoton. Tähän ovat aiemmat yritykset kaatuneet, mutta sitä ei sanottu kuuluvasti.

Monet puhuvat perusturvan taloudellisen kannustavuuden ja yksinkertaistamisen tärkeydestä ja antavat ymmärtää, että puuttuu vain tahto toteuttaa niitä. Kajanoja kuitenkin sanoo nyt, että kannustavuuden lisääminen ja yksinkertaistaminen edellyttävät joko runsaasti lisää rahaa tai perusturvan tuntuvaa heikentämistä. Tätä vaatijat eivät yleensä kerro.

Paljonkohan perustulo sitten olisi? Kajanoja ei sitä mainitse, mutta Suomessa on julkisessa keskustelussa liikuttu haarukassa 550 - 1000 euroa/kk. Kelan nyt käynnissä olevassa kokeilussa (2017-18) on mukana 2000 ihmistä, joille maksetaan 560 euroa.

Entä mitä koko homma lopulta maksaisi valtiolle nykyjärjestelmän päälle? Laskelmia on tehty ja arviot ovat 8-12 miljardin tasossa.

Mutta miksi ihmeessä esim. Insinööriliitto, JHL, OAJ, Pro, Rakennusliitto, SuPer ja Teollisuusliitto vastustavat? Ei kai noiden miljardien takia? Lännen Median haastattelujen perusteella ay-johtajat pelkäävät perustulon passivoivaa vaikutusta ja sitä, että perustulosta muodostuisi ajan mittaan automaattinen palkkatuki matalasti tuottavilla aloilla. Tämä johtaisi osaltaan kokoaikaisten töiden vähenemiseen, koska puuttuva palkka tulisi sosiaalietuutena.

kari.naskinen@gmail.com

EU jyrää Suomen perustuslainkin yli

Kuvassa EU:n lippu peittää osan Suomen lipusta. Näin asiat ovat muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Tuoreessa Mikko Puumalaisen tohtorinväitöskirjassa käsitellään sitä EU:n etusijaperiaatetta, jonka vakiintuneen sisällön mukaan EU:n oikeuden pitää ristiriitatilanteessa saada etusija mihin tahansa kansalliseen normiin eli myös perustuslakiin nähden.

Puolassa tähän asiaan ollaan nyt kiinnittämässä huomiota niin tosissaan, että presidentti Andrzej Duda esittää siitä kansanäänestystä. Dudan ajatus on, että maan perustuslain pitäisi aina ajaa EU-lakien ja muiden kansainvälisten sitoumusten ohi.

Turun yliopistossa keskiviikkona väitellyt Mikko Puumalainen osoittaa tutkimuksessaan, että Suomessakin tämä EU:n etusijaperiaate on hyväksytty yhdentymiskehityksen eri vaiheissa, ja EU-normia on sitouduttu soveltamaan Suomen lain sijasta sen ”säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta” eli myös perustuslaki ja sen ydinarvot sivuuttaen.

Suomessa nämä ydinarvot on määritelty suppeasti ja pinnallisesti eikä niiden suhdetta EU:n oikeusjärjestykseen ole arvioitu. Puumalaisen tutkimuksen mukaan Suomen sitoutuminen etusijaperiaatteeseen näin laajasti ei vastaa eurooppalaista todellisuutta: ”Esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa ei EU-oikeudelle ole tunnustettu etusijaa valtiosäännön ydinarvoihin nähden. Perustuslaillisia konflikteja on kuitenkin ollut esimerkiksi omaisuudensuojaan liittyen ja uudet konfliktit ovat täysin mahdollisia”, sanoi Puumalainen, joka työskentelee valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina.

Perustuslaillisten konfliktien mahdollisuus EU:n ja jäsenvaltioiden välillä luovat tarpeen käydä näiden oikeusjärjestysten välillä jatkuvaa dialogia. Valmiudet siihen ovat Suomen perustuslakivaliokuntaan nojaavassa järjestelmässä kuitenkin puutteelliset. Näin varsinkin siksi, että perustuslain ylimmästä tulkinnasta vastaava perustuslakivaliokunta ei voi tehdä ennakkoratkaisupyyntöjä EU:n tuomioistuimelle, koska valiokunta ei ole tuomioistuin.

Nyt pitäisi ottaa Puolasta mallia, mutta sitähän ei EU:n mallioppilas Suomi tee, peittyköön Suomen lippu vaikka kokonaan.

kari.naskinen@gmail.com

Yksilöurheilu häviämässä pois

Lehdessä oli eilen uutinen, että Suomen mäkihyppymaajoukkueessa ei ensi kaudella ole yhtään lahtelaista. Olisi mielenkiintoista tietää, montako mäkihyppääjää Lahdessa yleensäkään on. Veikkaan alle kymmentä aikuisikäistä.

Tämän arvion perustan siihen, että koko Lahden seudulla laajastikin ottaen ei aikuisia yleisurheilijoitakaan ole kuin noin 30. Yleisurheilu kuitenkin käsittää monta erilaista lajia, kun taas mäkihyppylajeja on vain yksi.

Tieto yleisurheilun matalasuhdanteesta on Heikki Helinin kirjoituksesta Etelä-Suomen Sanomissa 14.8.2017. Helin on kuntatalouden numeroiden erikoistuntija, mutta on myös kova urheilumies. Hän oli laskenut vuoden 2016 tilastoista kaikki Lahden seudun yleisurheilu ry:n jäsenseurojen urheilijat 22-vuotiaiden sarjoista ylöspäin ja oli löytänyt 22 miestä ja 10 naista. Tässä tapauksessa Lahden seutu käsittää Päijät-Hämettäkin laajemman alueen, yhteensä 17 kuntaa.

Piirinmestaruuskisat ovat nykyisin täysin mitättömiä. Mestaruusmitalit voisi joissakin lajeissa postittaa parhaille sillä perusteella, että heidän tiedetään olevan lajiensa ainoat harrastajat. Eivätkä kaikki mitalit menisi kaupaksi ehkä ollenkaan. Helinin tarkastelussa kävi näet ilmi, että vuonna 2016 ei piirin tilastoista löytynyt yhdenkään aikuisurheilijan nimeä moukarinheitosta eikä 400 metrin aidoista.

Eivät tällaiset tiedot mitenkään yllätyksiä ole. Palloilulajit houkuttelevat nuoria enemmän kuin yksilölajit, joiden harrastaminen on monesti yksinäisempää ja vaativampaa kuin kiekon tai pallon perässä kaveriporukassa touhuaminen. Eivätkä realistisena tähtäyspisteenä ole NHL:n kaltaiset miljoonapalkat.

Kotimainen yleisurheilu on penkkiurheilunakin tylsää. Pari päivää sitten en viitsinyt pitkää aikaa televisiosta seurata kilpailuja Espoosta, koska tapahtuma oli pitkäveteinen ja matalatasoinen. Ehkä tämänkaltaisia yksilölajeja ei sadan vuoden päästä enää harrasteta.

Yksi ratkaisu voisi olla, että yksilöurheiluakin vietäisiin enemmän joukkuekilpailujen suuntaan. Esimerkiksi USA:n yliopistoissa juoksulajeja kehitetään eteenpäin viestikilpailujen muodossa ja kenttälajeissakin kilpaillaan joukkueina. Koska yhteisöllisyys on muotia ja mukavaa, olisi myös herätettävä henkiin seuraottelut ja maaottelut muidenkin kuin Ruotsin kanssa.

Ei Jukolan viestiinkään tulisi 20 000:ta osallistujaa, jos kysymyksessä ei nimenomaan olisi viestikilpailu.

kari.naskinen@gmail.com

Uusi vasemmistopuolue voisi nousta Saksassa jopa 25 prosenttiin

Juuri ennen saksalaisen vasemmistopuolueen Die Linken puoluekokousta julkaisi Bild-Zeitung provosoivasti gallupkyselyn tuloksen, jonka mukaan "Lista Wagenknechtin" olisi mahdollista saada jopa 25 % äänistä. Kysymyksessä on Linken parlamenttiryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin (kuvassa vas.) sekä SPD:n ja Linken entisen puheenjohtajan Oskar Lafontainen (oik.) ehdotus uuden vasemmistolaisen liikkeen perustamisesta. Tuollainen galluptulos oli uutta puoluetta haikaileville mairitteleva, sillä viime vuoden liittopäivävaaleissa Linken kannatus oli vain 9,2 %

Gallupin mukaan 32 % sosiaalidemokraattien, 30 % AfD:n, 23 % vihreiden ja 21 % liberaalien äänestäjistä voisi ajatella äänestävänsä Wagenknechtin listaa. Der Freitag -lehden päätoimittaja Thomas Augstein kommentoi mielipidekyselyn tulosta niin, että Wagenknechtin uusi liike mahdollistaisi ison osan AfD-kannattajien "hakeutumisen takaisin demokraattisen konsensuksen piiriin". Toisaalta Augstein sanoi, että ”vasemmistolaisella kokoavalla liikkeellä on tällä hetkellä kuitenkin sellainen iso ongelma, että edes kaikki vasemmistolaiset eivät ole valmiita osallistumaan liikkeeseen”.

Vasemmistolaisen Junge Welt -lehden sisäpolitiikan toimittaja Jana Frielingshaus otti tiukemman kannan Wagenknechtin aikomuksiin ja myös Bild-Zeitungin gallupiin. Hänen mukaansa Wagenknechtin ja kumppanien esittämä Fair Land -paperi on puhdasta Reinin sosiaalista kapitalismia, jonka palauttaminen 30 vuotta sosialismin romahtamisen jälkeen on täysin mahdotonta. Bild-Zeitungin gallupin julkaiseminen taas oli pelkkää propagandaa, jonka tavoitteena on vahingoittaa Linke-puoluetta.

Puoluekokouksessa asia oli tietenkin kovasti esillä. Perusteluna uuden puolueen tarpeellisuudelle on mm. se, että politiikan käännöstä ei ole enää saavutettavissa demarien, vihreiden ja Linken mahdollisella hallituksella. Puoluekokouksessa Wagenknechtin ja Lafontainen aloite erilaisia vasemmistovoimia kokoavasta liikkeestä jakoi puolueen jäsenten näkemyksiä jyrkästi.

Toinen iso asia puoluekokouksessa oli pakolaispolitiikka. Kokouksessa äänestettiin avoimien rajojen puolesta. Sahra Wagenknecht oli jonkinlaisten rajakontrollien kannalla, mutta hävisi.

Linken Leipzigissa pitämässä kokouksessa äänestettiin puolueen johtoon edelleen Katja Kippling, jota äänesti 64 % (2016 74 %). Toisena puheenjohtajana on jatkaa Bernd Riexinger, joka sai 74 % äänistä (2016 78,5 %).

Linkellä on 62 000 jäsentä, missä on hieman kasvua viime vuodesta, mutta pitkällä aikavälillä jäsenmäärä on kuitenkin pudonnut romahdusmaisesti. Monien mielestä Linke on DDR:n kommunistipuolueen SED:n ”perillinen”. Fil. tri Sara Wagenknecht syntyi Jenassa DDR:ssä 1969.

TURVAPAIKKAPOLITIIKKA
JAKAA OIKEISTOA

Helppoa ei tällä hetkellä ole oikeistossakaan, jossa CDU:n ja CSU:n erilaiset kannat pakolaisten käännyttämisestä uhkaavat hallituksen elämää. Angela Merkelin (CDU) ja sisäministeri Horst Seehoferin (CSU) kannat poikkeavat toisistaan niin paljon, että hallituskriisistäkin jo puhutaan.

Tilannetta kuvaa myös Baijerin vapaavaltion pääministerin Markus Söderin (CSU) jyrkkä kommentti, joka on ristiriidassa Merkelin pehmeän linjan kanssa: ”Meidän (saksalaisten) on varmistettava vihdoin rajamme toimivalla tavalla. Siihen kuuluvat luonnollisesti myös käännytykset. Turvapaikkaturismi on lopetettava. Saksa ei saa odottaa ikuisesti Eurooppaa, vaan sen on toimittava itsenäisesti.”

CSU:n liittopäiväryhmä on 100-prosenttisesti tiukan rajavalvonta- ja käännytysvaatimusten takana. CSU:n puoluehallitus kokoontuu asian puitteissa maanantaina.

kari.naskinen@gmail.com

Valtionvelan suuruutta liioitellaan

Valtiovarainministerien toimenkuvaan on aina kuulunut kitupiikkimäisyys. Roope Ankalla ei koskaan ole ollut velkaa, ja vv-ministereiden mielestä pitäisi Suomen valtion pyrkiä samaan. Viimeksi Petteri Orpo (Kok) sanoi uutistoimisto Bloombergin haastattelussa, että Suomen on alettava maksaa valtionvelkaansa pois, ennen kuin mahdollisuus saada tilanne hallintaan menee ohi.

Yksi syy Orpon huoleen on uusien hävittäjien hankinta: ”Kun väestö 2020-luvulla vanhenee ja hankimme Hornetien tilalle uusia hävittäjiä, velan maksamisesta voi tulla mahdotonta ilman erittäin vahvaa kasvua ja korkeaa työllisyysastetta. Silloin Suomi voi itse asiassa olla uuden velan tarpeessa, kun ikääntymisen pahimmat kustannukset tulevat maksettaviksi.”

Suomen valtionvelka on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Tämä ei kuitenkaan ole se tärkein mittari. Valtionvelan rasittavuus nimittäin riippuu siitä, mikä on sen suhde kansantuotteeseen. Oheisesta kuvasta näkyy, että euromääräinen velka on kylläkin kasvanut, mutta sen osuus bkt:sta on viime vuosina pienentynyt. Korkeimmillaan se on ollut 67 prosenttia, mutta nyt vain 47 prosenttia. Emu-kriteerien rajana oli Suomen siihen liittyessä 60 prosenttia.

Valtionvelan suhde bkt:hen on vähän niin kuin inflaatio. Kun osuus alenee tai ei ainakaan nouse, tilanne kansantuotteen kannalta paranee automaattisesti.

Suomen valtionvelka on tässä prosenttivertailussa Euroopan pienimpiä. Euromaiden keskiarvo on noin 90 prosenttia. Vaikka sotalentokoneet turhia ovatkin, niiden ostamiselle ei valtiontalous velkoineen ole minkäänlaisena jarruna.

kari.naskinen@gmail.com

1918 - dramatisoitu dokumenttisarja radiossa

Lahden Radiossa on tehty 9-osainen sarja vuoden 1918 tapahtumista. Tapani Ripatin ja Heikki Kiseleffin toimittama 1918 Äänien kirja tulee Yle Areenassa kuultavaksi perjantaina 15.6. ja samana päivänä klo 14 kuullaan sarjan ensimmäinen osa Yle Puhe -kanavalla. Yhden jakson pituus on 25 minuuttia.

Kysymyksessä on dramatisoitu dokumentti, joka perustuu kansalaissodan tapahtumia kokeneiden ihmisten kirjoituksiin ja haastatteluihin, joita Ripatti teki vuonna 2008, kun hän edellisen kerran oli käsitellyt kevään 1918 asioita. Sarjan sisältö perustuu siis tosiasioihin, mutta dramatisoidun siitä tekee se, että tekstejä tulkitsevat lahtelaisen Ainopuiston teatterin harrastajanäyttelijät. Lisäksi mukana on niitä Ripatin kymmenen vuotta tekemiä haastatteluja.

Oleellinen osa on myös Kiseleffin luoma äänimaailma. Kun pääsin kuuntelemaan sarjaa varttitunnin verran, niin puheen ja äänien yhdistäminen sai aikaan hyvin aidontuntuisen tunnelman. Apuna Kiseleffillä on ollut Yleisradion ääniarkisto Maxim-konekiväärin papatuksineen kaikkineen.

Näytteet kuulin ohjelmasarjan tiedotustilaisuudessa Lahden Rautateollisuus Oy:n entisellä valimolla, jonka tiloja valkoiset olivat keväällä 1918 ottaneet naisvankilakäyttöön. Helatorstaina 1918 sieltä vietiin 158 naista, jotka ammuttiin Mustankallion hautausmaalla.

kari.naskinen@gmail.com

Sote syntyy tai ei, mutta yksityistäminen jatkuu

Viime vuosikymmenellä todettiin OECD:n raportista, että julkinen valta ei kestä väestön vanhenemista eikä tästä johtuvaa yhteiskunnan muutosta. Ehkä näin, ja tämä on johtanut siihen, että markkina-ajattelu on tuotu entistä voimakkaammin julkiseen hallintoon. Ensin jäykkää hallintoa purettiin vesi- ja kaasulaitoksista, sitten vapautettiin rakennustoimintaa ja nyt menevät hyvinvointipalvelut. Suomessa terveydenhoitoa yksityistetään sellaisella vauhdilla, että sotehanke ei mukana pysy. Eikä Juha Sipilän hallitus jätä tähän, vaan jos se pysyy pystyssä seuraaviin vaaleihin asti, on edessä myös työvoimapalveluiden yksityistämisyritys.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan entinen professori Briitta Koskiaho-Cronström kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten, että ”haavoittuvimmat ja suurimman sosiaalisen riskin piirissä olevat on luovutettu kaupankäynnin kohteeksi”. (Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa, Vastapaino 2008)

Hokema on, että yksityinen on aina tehokkaampaa ja halvempaa kuin julkinen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todellista todistetta. Åbo Akademin kansallistalouden entinen professori Johan Willner sanoo Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä (11.6.2018), että jos väite tehokkuudesta olisi totta, silloinhan olisi yksityistetty kaikkein huonoimmin toimivat julkiset palvelut. On kuitenkin tehty toisin, kaikkein tehokkaimmin toimivat on yksityistetty ensimmäisiksi.

Willner tuntee taloustutkijana hyvin yksityistämisen ongelmat. Tällä hetkellä hän toimii Warwickin yliopiston vierailevana professorina Englannissa, jossa ensimmäisenä Euroopassa lähdettiin toteuttamaan laajamittaisia yksityistämisiä.

”Esimerkiksi British Telecom myytiin yksityisille sijoittajille niin halvalla, että ne saivat sijoituksestaan ensimmäisen toimintavuoden aikana jopa 84 prosentin tuoton. Hyviä valtionyhtiöitä myytiin vain valtion kassavajeen täyttämiseksi.”

Britannian rautatiejuttu on tuttu. Pääministeri Margaret Thatcher halusi aikoinaan ajaa British Railin ahdinkoon ideologisista syistä puolustaessaan autoteollisuuden etuja julkisen liikenteen kustannuksella. Britannian rautateiden yksityistäminen ei tuonut mitään luvattuja hyötyjä, ei myöskään Ruotsin vastaava operaatio. Britanniassa infrastruktuurin eli perusrakenteiden ylläpito jouduttiin ottamaan jopa takaisin valtionyhtiölle, kun raiteiden kunnossapito laiminlyötiin ja tapahtui useita suuronnettomuuksia. Yksityisiä junaliikennefirmoja tuetaan yhä tuntuvin verovaroin, mutta liput ovat edelleen kalliita, eikä jatkoyhteyksiä voida taata, jos sattuu myöhästymisiä.

Rautateillä on ylipäänsä vaikea saavuttaa kaupallisesti kannattavaa toimintaa. Willner kertoo, että brittiläiseltä suuryritykseltä Stagecoachilta kysyttiin kymmenisen vuotta sitten, miten rautatiet Suomessa pitäisi kilpailuttaa. Yritys vastasi: ”Meidän mielestämme paras tapa kilpailuttaa on antaa meille monopoli välille Helsinki - Tikkurila”. Sehän on Suomessa ainoa raidepätkä, josta voisi saada paljon voittoja.

Willner on taloustutkijana sitä mieltä, että kaupunkien joukkoliikenne pitäisi ottaa takaisin julkiseksi palveluksi. Postiautot taas voisivat ottaa maaseutuliikenteen hoitoonsa.

Isot julkiset investoinnit pitäisi hoitaa yksinomaan valtion toimintana, sillä valtio saa aina lainattua rahaa yksityisiä firmoja halvemmalla. Eikä valtio voi mennä konkurssiin, kuten teki iso brittifirma Carillion tammikuussa. Yritys rakensi kouluja ja sairaaloita sekä huolehti monien julkisten laitosten ruokahuollosta, siivouksesta ja vartioinnista. Työttömiksi jäi 19 000 ihmistä, 30 000 alihankkijayritystä odotti saataviaan ja rakennustyöt pysähtyivät.

OSINGOT ENNEN
KONKURSSIA

Julkisten ja hyvinvointialojen liiton erityisasiantuntija Jorma Peussa tuntee Carillionin tapauksen: ”Yritys oli maksanut ennen konkurssia hyviä osinkoja omistajilleen. Mutta bisnesriski kaatui veronmaksajille ja yritys jäi vielä velkaa eläkekassallekin. On hirveän iso riski antaa velvollisuudet julkisen sektorin ulkopuolelle, kun vastuun kantaa kuitenkin julkinen sektori aivan kuten Suomessakin”, sanoo Peussa Tekijä-lehdessä.

Peussa puuttuu myös yksityissektorin tehokkuusväitteisiin, joissa paljastuu ymmärtämättömyys julkisten palvelujen luonteesta:

”Esimerkiksi autojen valmistuksessa on tehty iso tuottavuusloikka viimeisten sadan vuoden aikana. Nyt sitten liike-elämä ihmettelee, miksei samanlaista tuottavuusloikkaa ole tehty julkisissa palveluissa. Mutta lasten hoitamisessa, vammaisten kuljettamisessa tai vanhusten hoivaamisessa ei saa olla kysymys tuotantomääristä. Miten lasta voisi hoitaa nopeammin? Jostain syystä tämä valtava laadullinen ero on jäänyt täysin huomaamatta. Ja julkinen sektori tuottaa palvelut aivan kaikille, kaikille lapsille pitää löytää koulupaikka ja kaikkia pitää voida hoitaa sairaalassa.”

Julkisia palveluja ei pitäisikään yksityistää. Ihmisiähän ei voida mitata terästonneina, kartonkirullina tai kemikaalilitroina, joiden tuotantokustannuksia saattaa olla järkevää vertailla. Julkiset palvelut ovat tyypillisesti koulutusta, sosiaali- ja terveydenhoitoa, sivistys- ja kulttuuritointa. Onko järkevää antaa tällaisia aloja liiketaloudellisin periaattein toimivien yritysten hoidettaviksi?

HAUSSA HELPOT VOITOT

”Yksityinen yritys miettii liikeideaa ja tuotteistaa palvelun, mutta karsii pois kaiken sen, missä voiton tekeminen on hankalaa. Esimerkiksi yksityinen terveysasema kyllä pärjää taloudellisesti, jos se saa hoitaa flunssat, poistaa tikut sormesta ja panna murtuneen käden kipsiin. Vanhustenhoidossa julkinen puoli kartoittaa palvelutarpeen, tilaa, valvoo ja maksaa. Yksityinen yritys tarjoaa vain yksittäisen suoritteen, jonka se voi hinnoitella”, sanoo Peussa.

”Minä pelkään aina vain lisääntyneitä koordinaation ja tiedonkulun ongelmia, jos niin monimutkainen asia kuin vanhustenhoito yksityistetään täysin”, sanoo Peussa ja muistuttaa, että jo nyt on vanhuksia löydetty kuolleina kotoaan tiedonkulun ongelmien takia.

Yksi ruumis sinne tai tänne ei kuitenkaan ole iso hinta ideologisen yksityistämisen hintana.

kari.naskinen@gmail.com

 

Kumileimasimet ”valitsivat” kaupunginjohtajan

Yli 20 vuotta sitten tehtiin Helsingin yliopiston Lahden-keskuksessa opiskelijatutkielma siitä, millaisiksi Lahden kaupunginvaltuutetut kokivat vaikuttamismahdollisuutensa. Silloisista valtuutetuista 2/3 oli sitä mieltä, että päätökset tehdään muualla kuin valtuustossa. Tutkielman nimi oli ”Valtuutettu – kumileimasinko?” Tänään maanantai-iltana kumileimasinporukka kaupungintalolla hyväksyi sille valmiiksi annetun päätöksen, että uudeksi kaupunginjohtajaksi tulee Pekka Timonen.

Kokoomuksen valtuustoryhmästä aiemmin tänä vuonna erotettu suorasuu Kristiina Joensuu kuvasi Etelä-Suomen Sanomissa 10.6. hyvin valtuuston kokousta edeltäneitä vaiheita. Kaupunginjohtajan valintaa valmistellut työryhmä ilmoitti yhtenä torstaina, että paras ehdokas on Timonen. Seuraavana maanantaina kaupunginhallitus päätyi samalle kannalle. Siitä kaksi päivää ja hoidettiin pois se muodollisuus, että virkaa hakeneet kutsuttiin valtuutettujenkin haastateltaviksi. Hakijoista Jorma Haapanen ei viitsinyt tuohon kumileimasinryhmän tilaisuuteen tulla, koska asia oli jo sitä ennen käytännössä hoidettu.

Tämä prosessi kertoo siitä, miten valtuuston valtaa muutenkin on murennettu. Päätöksiä tekee käytännössä pieni eliittiryhmä. Tähän klikkiin kuuluvat johtavien kunnallispoliitikkojen lisäksi muutamat virkamiehet. Kun kumileimasintutkielmassa kysyttiin myös Tampereen luottamus- ja virkamiesten mielipiteitä, niin vahvimmiksi henkilöiksi kaupungin organisaatiossa tulivat 1) rahoitusjohtaja, 2) kaupunginjohtajat, 3) kaupunginhallituksen puheenjohtaja.

Kotkan kaupungin entinen rahoitusjohtaja, Tampereen yliopiston dosentti Hannu Tuittu on tutkinut vallankäyttöä kunnalliselämässä ja tullut siihen tulokseen, että valtaa on luiskahtanut entistä enemmän kaupunginjohtajille, rahoitusjohtajille, isojen virastojen johtajille ja suurimpien puolueiden nokkamiehille.

”Valta ei näy organisaatiokaavioissa tai johtosäännöissä, eivätkä ne sitä tunnusta. Valta on sekoitus neuvotteluhyötyjä, taitoa ja halua käyttää neuvotteluhyötyjä. Se on myös lehmänkauppoja, poliittisen pelin tuote, jossa kaikki ovat voittajia eikä kukaan tunnusta hävinneensä”, sanoi Tuittu.

”Valtuutettujen valta on silmänlumetta. Johtavat virkamiehet ja muutama luottamuspomo päättävät, miten raha jaetaan.”

Viimeisten 10-15 vuoden aikana tätä muutosta on kiihdyttänyt kuntien toimintojen yhtiöittäminen. Kun kunnan omistama yhtiö pystyy toimimaan osakeyhtiölain nojalla, sen ei tarvitse kertoa asioistaan samalla tavalla kuin kuntien virastot tai liikelaitokset. Edes valtuutetut eivät pääse sisälle osakeyhtiöiden salaisuuksiin.

Kristiina Joensuu kävi tänään puhujapöntöstä sanomassa, että hakijoista selvästi pätevin oli Kimmo Jarva, kun taas Pekka Timosen taustalla näkyy vain sellaisia tehtäviä, joihin ei ole kuulunut taloudellista vastuuta. Timonen on kuitenkin ”innostava”, varmaan helppoa olla, kun on saanut ison kasan rahaa menemään pantavaksi.

Myös valtuutettu Juha Viitanen (Ps) kävi puhumassa Jarvan puolesta. Minulla ei ole mitään sanomista Timosesta eikä Jarvasta, mutta olisin antanut Jyrki Myllyvirran varamiehenä toimineen Mika Mäkisen hoitaa hommaa edelleen siihen saakka, kunnes pormestari saadaan töihin. Olisi ollut myös halvempi ratkaisu.

Pormestari on sitten se Kristiina Joensuun luonnehtima viihdehenkilö, joka antaa kaupungille kasvot käymällä kissojen ja muiden merkkihenkilöiden ristiäisissä. Siinä vaiheessa kaupungin johdossa on siis kaksi viihdyttäjää, sillä pormestarin astuessa tehtäväänsä Timosesta tulee kansliapäällikkö, kuten Kristiina Joensuu kirjoitti.

Timosen valinta isolla kumileimasimella kaupunginjohtajaksi toi mieleen toisenkin vanhan yliopistollisen asian, joka on yhä ajankohtainen. Sisäministeriö tilasi 2006 kunnallisoikeuden professorilta Aimo Ryynäseltä selvityksen kunnan luottamushenkilöiden asemasta. Tuossa se yli 200-sivuinen selvitys on pöydälläni, mutta lainaan tähän vain selvityksen julkistamisen yhteydessä pidetyn seminaarin otsikon: ”Kunnan luottamushenkilö – demokratian ritari vai hallintohistoriallinen jäänne?”

Kristiina Joensuu yritti tänään kaupunginvaltuustossa toimia ritarina, mutta äänin 51 - 8 hänet tuomittiin historialliseksi jäänteeksi.

kari.naskinen@gmail.com

Marx 200 – Suomessa vallankumouksellisen liikehdinnän aloitti eliitti

Kansan sivistystyön liitto järjestää vuosittain Ele Aleniuksen (93) syntymäpäivän tienoilla seminaarin, jonka teemana oli tänä vuonna ”Marx 200 ja työväenliike”. Väitöskirjatutkija Tanja Pekkarisen luentoaiheena oli työväenliikkeen ja marxismin tuleminen Suomeen. Nämä uudet aatteet virtasivat Suomeen Saksasta, Ruotsista ja Tanskasta, kun taas Venäjän vaikutus oli alussa melko pientä.

Tanja Pekkarinen sanoi, että kansainvälisyys näkyi vanhan työväenliikkeen toiminnassa vahvasti, mutta vallankumouksen vaatimus ja sosialistinen liikehdintä ei lähtenyt liikkeelle Suomessa työväestön tai köyhälistön omasta vaatimuksesta, vaan koulutetun eliitin aloitteesta. Työväestöllä ei 150 vuotta sitten ollut aikaa tällaisille harrastuksille.

Marxilaisen sosialismin tuli Suomessa yhteiskuntaan, jossa elettiin pitkälti maataloudesta. Vaikka oltiin vielä monin tavoin sääty-yhteiskunnassa, alettiin sitten talonpoikienkin keskuudessa hiljalleen päästä sosiaalisen ja taloudellisen nousun sekä sivistyksen makuun. Liberalististen aatteiden tulo Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan oli luonut pohjaa myös sosialistiselle työväenliikkeelle.

Vuonna 1848 ilmestyneellä Kommunistisella manifestilla oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen ja sosialismin kietoutumisessa yhteen. Karl Marx ja Friedrich Engels esittivät tuossa julistuksessa sosialismin yhtenäisenä järjestelmänä ja liittivät aatteen osaksi historiallista tapahtumaketjua. Vaikkakin liikkeen sisällä oli tarkoitus hakea yhtenevää suuntaa, asettui marxilainen sosialismi vastakkain lähes kaikkien vallitsevien käsitysten kanssa. Oppijärjestelmä ei tukenut lainkaan feodaalisen sääty-yhteiskunnan rakenteita ja samalla se asettui poikkiteloin uskonnollisten näkemysten kanssa. Marxilaisuus oli ristiriidassa myös perinteisen kansallisuusaatteen ja liberalismin kanssa.

Ministeri Kalevi Kivistön aiheena seminaarissa oli ”Marx ja vasemmisto”. Hän pohti puheenvuorossaan mm. tämän päivän Marx-käsitystä suhteessa Marxin omiin ajatuksiin. Kivistö muistutti tapauksesta, jossa Marx oli sanonut marxilaiseksi itseään kutsuvan ryhmän ohjelmasta: ”Jos tuo on marxilaisuutta, niin minä en ole marxilainen”.

”Varmasti Marx olisi sanonut samaa hänen nimensä rinnastamisesta vain neuvostokommunismiin.”

Kivistö muistutti myös, että sosialismin ja kommunismin historia on paljon pidempi kuin ajanjakso Marxista nykypäivään.

Kriittisen korkeakoulun toiminnanjohtajan Eero Ojasen aiheena oli Marxin tulo yliopistolle: marxilaisuuden nousu tapahtui suomalaisessa yliopistomaailmassa 1960-luvulta alkaen yhteiskuntatieteitä ja muita ihmistieteitä sekä filosofiaa opiskelleiden keskuudessa.

Professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta käsitteli mm. marxilaisuuden moninaisia tulkintoja: ”Maailmalla Marxin on nähty edustavan myös yksilön oikeuksia ja vapautta. Tässä tulkinnassa liberalismin ihanteet johtavat kapitalismin korvaamiseen demokraattisemmalla yhteiskunnalla.”

kari.naskinen@gmail.com