Televisiosta tulee uudenvuodenpäivänä kolme Niskavuori-elokuvaa. Juhani Tervapään (Hella Wuolijoki) viiteen
näytelmään perustuvat elokuvat (10) ovat suomalaisen elokuvan peruskalliota
siinä missä näytelmät ovat samaa teatterille. Niskavuoren Loviisa sanoo, että
"Niskavuoren maa on minun maani, enkä minä siitä vapaaehtoisesti luovu”.
Hyvä sanonta koskien myös näitä näytelmiä ja elokuvia satavuotiaassa itsenäisessä
Suomessa.
”Niskavuori-sarjaan sisältyy kappale parasta suomalaista teatteriperinnettä”,
kirjoitti Markku Varjola Filmihullu-lehdessä
7-8/1979. Sama koskee elokuvaperinnettä. Niskavuoret ovat huolellisesti
toteutettua maaseutuelämän kuvausta, ja niin maanläheisesti, että katsoja
uppoutuu Niskavuoren tapahtumiin melkein kuin olisi itse läsnä jossakin kamarin
seinustalla. Niskavuoret käsittelevät paremman väen asioita yhtä
tarkkanäköisesti kuin käsitteli Mikko
Niskanen vähäväkisen kansanosan elämää omissa maaseutukuvauksissaan.
Niskavuori-näytelmät ja -elokuvat ovat suurta draamaa. Niissä on kaikkea,
vetävä juoni, jännitystä, yllättäviä käänteitä, raflaavia paljastuksia ja
kaikkia näitä loistavan vuoropuhelun myötä. Vaikka Hella Wuolijoki teki yhteistyötä
Bertolt Brechtin kanssa, ei
Niskavuorissa ole jälkeäkään brechtiläisen teatterin vieraannuttamisefektistä
tai muista moderneista tempuista, vaan Hella Wuolijoki luotti perinteiseen
ilmaisuun. Niskavuori-sarjan massiivisuutta puolestaan korostaa se, että
näytelmien juonet liittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos Niskavuoret
otettaisiin käsittelyyn nyt, niistä syntyisi helposti 50-osainen
tv-sarjaelokuva.
Hella Wuolijoki joutui aloittamaan Niskavuori-sarjansa salanimen turvin, sillä
hänen omalla nimellään kirjoittama Laki
ja järjestys (1932) käsitteli vuoden 1918 vaikeita tapahtumia ja sai aikaan
jopa poliittisen riidan. Kahden esityksen jälkeen näytelmä vedettiin pois
Koiton Näyttämöltä IKL:n painostuksesta. Kun Niskavuoren naiset sitten 1936 tuli ensi-iltaan, oli paras ottaa
käyttöön salanimi Juhani Tervapää. Melko nopeasti kirjoittaja kuitenkin
paljastui, mutta näytelmä oli kiitoksensa jo saanut. Niskavuoren naisia esitettiin yli sata kertaa täysille katsomoille.
Elokuvana Niskavuoren naiset (1938) ei
saanut yhtä hyvää vastaanottoa. Noihin aikoihin arvostelijat olivat vielä niin
kiinni teatteri-ilmaisussa, että kun näytelmästä tehtiin elokuva, syntyi
automaattisesti vertailu elävän teatterin alkuperäisesitykseen ja yleensä se
voitti.
Tätä ensimmäistä elokuvaa ei Yle Teemalla nyt näytetä, vaan aloituksena on Loviisa, Niskavuoren emäntä (1946).
Lisäksi esitetään Niskavuoren Heta (1952)
ja Niskavuori (1984).
Niskavuori-elokuviin kuuluu tietenkin Tauno
Palo. Jo vuoden 1938 elokuvassa hän esitti Aarnea ja nyt nähtävässä Loviisassa Juhania. Niskavuoren Aarnessa (1954) Tauno Palo oli taas Aarne ja Niskavuori taistelee -elokuvassa Juhani.
Elokuvat ohjasivat Valentin Vaala, Edvin
Laine ja Matti Kassila,
kuvaajina olivat Armas Hirvonen, Eino
Heino, Pertti Mutanen, Pentti Unho, Kalle Peronkoski ja Osmo Harkimo.
Matti Kassilan elokuvaura alkoi 1946 Valentin Vaalan Loviisan kuvaussihteerinä, ja 1984 hän ohjasi oman Niskavuorensa.
Kassilan Niskavuori-jakso kesti siis 38 vuotta. Hella Wuolijoki kirjoitti
Niskavuorensa 20 vuoden aikana.
Hella Wuolijoen näytelmät olivat aikoinaan niin suosittuja, että muistakin kuin
Niskavuorista tehtiin elokuvia: Juurakon
Hulda (1937), Vihreä kulta (1939),
Eteenpäin, elämään (1939), Vastamyrkky (1945).
Lisäksi Hella Wuolijoen kuunnelmasta tuli elokuva Tyttö kuunsillalla (1953) ja elokuvakäsikirjoituksen hän teki
tv-elokuvaan Kulkurivalssi (1966),
mikä pohjautui hänen vanhaan näytelmäänsä 1930-luvulta. Jälkimmäisellä ei ole
mitään tekemistä Tauno Palo -elokuvan Kulkurin
valssin (1941) kanssa.
MONESSA MUKANA
Hella Wuolijoen tyttärenpoika Erkki Tuomioja kirjoittaa isoäidistään
kirjassa Häivähdys punaista (Tammi,
2006), että tällä ”oli melkeinpä lapsellinen tapa työntää nenänsä joka paikkaan
ja tarjoilla mielipiteitään kaikesta mahdollisesta, olipa niitä kysytty tai
ei.” Monessa Hella Wuolijoki mukana olikin.
Hella Wuolijoki (o.s. Murrik) muutti
synnyinmaastaan Virosta Helsinkiin 1904 opintojen perässä. Neljä vuotta
myöhemmin hän valmistui filosofian kandidaatiksi Aleksanterin yliopistosta
ensimmäisenä virolaisena naisena. Sulo
Wuolijoen kanssa hän oli naimisissa 1908-23. Jatko-opinnot kansanrunouden
parissa jäivät hänen keskittyessään perheensä toimeentulon turvaamiseen
liikenaisena. Työssään solmimista kansainvälisistä suhteista oli hyötyä
myöhemmin myös hänen poliittisessa toiminnassa.
Hella Wuolijoki oli kova
liikenainen. Hän ei pitänyt naisellisia aseitaan piilossa, vaan käytti
sukupuoltaan hyväkseen kauppoja hieroessaan. Flirttailu kuului asiaan miesten
johtamassa liikemaailmassa, jossa Hella tiesi olevansa harvinaisuus, valkoinen
varis, mitä nimitystä hän itse käytti muistelmateoksessaan (Tammi, 1953). Erkki
Tuomiojan mukaan Hella Wuolijoki oli häikäilemätön ja kovapintainen
neuvottelija. Hänen liiketoiminnan ja taloustieteen tuntemustaan on usein
aliarvioitu, mutta joka tapauksessa hänestä tuli lopulta varsin varakas nainen,
joka osasi nauttia rahan tuomasta turvasta ja tavarasta.
Kansalaissodan ja sen jälkiselvittelyjen ulkopuolella Hella Wuolijoki
varsinaisesti pysytteli, mutta tunnetuksi tuli hänen ”salonkinsa” Kaivopuiston asunnossa sodan päätyttyä
1918-24. Tämä Madame W:n salonki toimi liberaalien, sosialistien, kommunistien
ja vallankumouksellisten kohtaamispaikkana. Salongissa kävivät monet
huomattavat poliitikot ja taiteilijat, kuten SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner, runoilija Elmer Diktonius, näyttelijätär Elli Tompuri, kirjailija Juhani Aho ja runoilija Eino Leino.
Ulkomailla
Hella Wuolijoki teki tunnetuksi hävinneen osapuolen kohtaloa ja helpotti siten
osaltaan heidän asemaansa. Talvisodan aikana Hella Wuolijoella oli aktiivisempi
poliittinen rooli hänen käydessään hallituksen sisäpiirin hyväksynnällä
rauhanneuvotteluja Tukholmassa Neuvostoliiton edustajien kanssa.
Välirauhan aikana Hella Wuolijoki kannatti suhteiden säilyttämistä
Neuvostoliittoon. Suhteiden viilentyessä hän kuitenkin pysyi hallitukselle
uskollisena, vaikka piti sodan sytyttyä edelleen yhteyttä
neuvostoliittolaisiin. Sota-ajan lakien mukaisesti se oli kuitenkin maanpetos
ja hänet tuomittiin vankilaan vuosiksi 1943–44.
Sodan jälkeen Hella Wuolijoen poliittinen vaikutusvalta oli huipussaan. Hän oli
mukana kehittämässä Suomen kansan demokraattista liittoa (SKDL), jonka
kansanedustajana hän toimi 1946-48. Yleisradion pääjohtajana 1945-49 Hella
Wuolijoki uudisti radion ohjelmistoa yhteiskunnallisen keskustelun ja
kansansivistyksen suuntaan. Hän kuoli aivoverenvuotoon 1954.
Sulo ja Hella Wuolijoen tytär Vappu avioitui suurlähettiläs Sakari
Tuomiojan kanssa, ja heidän poikansa on kansanedustaja Erkki Tuomioja.
kari.naskinen@gmail.com
Alexandre Astruc, Jacques Becker, Robert
Bresson, Marcel Carné, Claude Chabrol, Jacques Demy, Jean-Luc Godard, Claude
Lelouch, Louis Malle, Jean Renoir, Alain Resnais, Francois Truffaut, Jacques Rivette, Jean
Rouch. Lista
olisi paljon pitempikin, mutta sille listalle ei Nicole Garcia mahdu. Hänen ohjaamansa Kaikki mitä rakastimme on monimutkaisesta rakkaussisällöstään
huolimatta kevyt humaus, joka ei jälkeä jätä, paitsi että Marion Cotillard (kuvassa) on taas loistava roolissaan.
Eletään 1950-luvun alkua Bargemonin kylässä eteläisessä Ranskassa. Gabrielle on
rakastunut tai ihastunut kylän opettajaan, mutta kun tämä torjuu Gabriellen, ei
muita vaihtoehtoja naimahaluiselle tytölle jää. Vanhemmat kuitenkin järjestävät
niin, että Gabriel naitetaan köyhälle muurarille Josélle. Gabrielle ilmoittaa,
että rakkaus ei tähän liittoon sitten kuulu. Heikkohermoinenkin Gabrielle on,
oikeastaan hullu.
Avioliitto kuitenkin toimii keinotekoisesti. José käy huorissa Lyonissa, koska
Gabrielle pihtaa. Kun José kertoo näistä reissuistaan, Gabrielle tälläytyy
yhtenä iltana huoran näköiseksi ja sanoo, että anna hänellekin 200 frangia,
niin saat. José suostuu, ja kun Gabrielle tuon operaation seurauksena saa
keskenmenon lääketieteellisistä syistä, hänet kuskataan parantolaan. Siellä
Gabrielle rakastuu toiseen potilaaseen Andréhen ja siitä varsinaisesti alkaa
elokuvan juoni kehkeytyä.
Tarina on kuin jostain romanttisesta lukemistosta, ja kun kuviin saadaan myös
seksiä, niin siinä tämä koko juttu onkin. Fyysisesti Gabrielle paranee ja
lapsikin syntyy, ja katsoja pannaan arvuuttelemaan, kenenkähän tuo nyt on.
Lopussa kaikki tietenkin selviää, ja yllättävä käännekin nähdään - taputetaan vaikka sille, että nyt on nähty Marion Cotillardista melkein kaikki.
kari.naskinen@gmail.com
Hollywood-elokuvia tehnyt hollantilainen Paul
Verhoeven (s. 1938) ei ole nimenä juurikaan jäänyt
mieleen, mutta jonkinlaisen maineen ovat kuitenkin saaneet muutamat hänen
elokuvansa, kuten scifi-leffat Robocop (1987),
Total Recall (1990) ja Starship
Troopers (1997) sekä eroottinen trilleri Basic Instinct (1992). Eikä Verhoevenin tilannetta yhtään paranna
nyt Ranskassa valmistunut Elle, joka
on yli kaksi tuntia kestävänä tylsän pitkäveteinen.
Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, kun väkivalta- ja pornoaiheisia
tietokonepelejä valmistavan yrityksen omistava Michele Leblanc joutuu naamioidun miehen raiskauksen
kohteeksi. Michele ei tee ilmoitusta poliisille, vaan alkaa itse selvittää,
kuka on ollut rötöksen takana. Taustaksi lisätään vielä sellainen sairas juttu,
että hänen isänsä istuu elinkautista tuomiota joukkomurhasta, jonka
jonkinlaisena kokijana Michele on ollut 10-vuotiaana.
Käsikirjoitus perustuu ranskalaisen Philippe
Djianin romaaniin ”Oh…”. (2012). Elokuvan
lähtöidea toimii, mutta ei jaksa pitää yllä intensiteettiään läheskään loppuun asti.
Väkivaltaa on, samoin seksiä, mutta näillä jutuilla kokonaisuus on köyhä.
Parempi ratkaisu olisi luultavasti ollut, jos elokuva olisi täydellisemmin
pysynyt komediallisena, mutta nyt komediakohdat jäävät irrallisiksi, vaikka
elokuvan parasta antia ovatkin. Myös Isabelle
Huppert (kuvassa) on taas erinomainen.
Elle kuuluu auttamatta siihen 95 prosenttiin nykyisin tehtävistä elokuvista, jotka ovat pelkkiä viihdeteollisuuden bisnestuotteita.
Verhoeven on elokuvallaan saanut aikaan kohua Basic Instictin tavoin, mutta tuntuu, että se on pääasia ollutkin. Ilmeisesti
erikoisuudentavoittelu ja julkisuushakuisuus saa jatkoa, jos Verhoevenin
suunnitelma Jeesus-elokuvasta
toteutuu. Hän on jo kirjoittanut Jeesuksesta kirjan (Into, 2012), jossa Marian sanotaan synnyttäneen lapsen roomalaisen
sotilaan raiskauksesta ja jossa Jeesus rinnastetaan kapinallisjoukon johtajaan,
Che Guevaraan ja sellaisiin.
kari.naskinen@gmail.com
Antiikin Roomassa vietettiin kolmea isoa juhlaa, Kalendaeta, Saturnaliaa ja
Voittamattoman auringon syntymäpäivää. Kalendae merkitsi kuun siprin
ilmestymistä uudenkuun jälkeen, Saturnalia oli
Saturnus-jumalan kunniaksi vietetty keskitalvenjuhla ja Voittamattoman auringon
syntymäpäivä oli eräänlainen yltäkylläinen kulutusjuhla, jota vietettiin
juliaanisen kalenterin mukaisena talvipäivänseisauksena 25.12. Tästä
kulutusjuhlasta tehtiin sitten joulu, kun Rooman piispa Liberius määräsi Jeesuksen viralliseksi syntymäpäiväksi tuon päivämäärän.
Joulun historiallinen tausta on siis selvästi pakanallinen. Tämä takia sen
viettämistä kristillisenä juhlana on vastustettukin, esimerkiksi Englannissa ja
Amerikassa joulunvietto kiellettiin 1600-luvulla.
Nykymuotoiseen joulunviettoon innosti Englannissa Charles Dickensin novelli A
Christmas Carol (1843), suomeksi Saiturin
joulu, ja Yhdysvalloissa joulu hyväksyttiin kansalliseksi juhlapäiväksi
1865.
Pohjoismaissa joulun nimi on oikeastaan vanhaa roomalais-pakanallista perua,
sillä joulu-sana tulee auringonpyörää tarkoittaneesta sanasta ”hjul”.
Jeesus ei Raamatun mukaan mitenkään vaatinut joulua vietettäväksi, eikä selvää
edes ole se, milloin Jeesus syntyi. Liberius ilmoitti Jeesuksen syntymäpäiväksi
25.12. vasta vuonna 354. Tuolla päivämäärällä on ainakin nykyisin sellainen
peruste, että Martti Lutherin
Katekismuksessa mainitaan Marialle ilmoitetun
tämän raskaudesta 25.3., joten siitä yhdeksän kuukautta eteenpäin on 25.12.
Tästä ”todistusaineistosta” pitää kiinni mm. edellinen paavi Benedictus XVI.
Rooman katolinen kirkko jätti uudenlaiseen juhlintaan 1600 vuotta sitten
kuitenkin myös pakanallista perintöä: kansalaisten sallittiin jatkavan
Saturnalian viettämistä uuden juhlan nimissä. Näin kirkko yhdisti toisiinsa
babylonialaisen auringonjumalan syntymäjuhlan, voittamattoman auringon juhlan (Sol
Invictus) ja Saturnalian.
Tänä päivänä näin sekava kokonaisuus tarkoittaa sitä, että joulua voivat
hyvällä omallatunnolla viettää sekä uskovaiset että ateistit ja kaikki siltä
väliltä. Pääasia, että Joulupukki tuo jotain kivaa.
JOS JUMALA SUO…
Myös joulurauhan julistus Turusta katsotaan televisiosta kaikissa säädyissä.
Siellä sanotaan, että ”huomenna, jos Jumala suo” jne. Ei haittaa
jumalatontakaan, koska tilanne on joka tapauksessa hieno ja historiallinen.
Joulurauha on julistettu Turussa 1300-luvulta alkaen muutamia poikkeuksia
lukuun ottamatta; isonvihan aikana 1712-21 se jätettiin väliin, samoin
keisarivallan alkuvaiheissa 1809-15, miliisilakon takia 1917 ja
ilmapommitusuhan takia 1939.
Monikulttuurisuuden ulottuminen nykyisin Suomeenkin on aiheuttanut sen, että
joissakin tutuissa tilanteissa ei enää lauleta Enkeli taivaan, eikä uskalleta esittää Tiernapojat-kuvaelmaa.
Minäkin olen noita molempia kuullut ja nähnyt lukemattomat kerrat, mutta en ole
niistä hullua hurskaammaksi tullut, ovat vain kuuluneet rutiineihin.
Monikulttuurisuus on kuitenkin alkanut merkitä sitä, että suomalaisten omaa
kulttuuria ei enää saa olla niin kuin ennen.
Länsi-Ruotsissa Åmålissa muutettiin yhdessä koulussa joululaulun sanoja niin,
että ”tähti Betlehemin yllä” lauletaan nyt ”tähti meidän kaikkien yllä”.
kari.naskinen@gmail.com
Otsikossa olevat nimet ovat Helsingin kortteleiden nimiä, jollaiset niillä
ennen olivat. Tieto löytyi Ingegard Lundén
Cronströmin Helsingin oppaasta (WSOY,
1963). Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimitus sijaitsi Miekkakalan
korttelissa, hotelli Kämp Antiloopin korttelissa, Kansallisteatteri Apinan
korttelissa, Rautatientorin paikalla oli ennen Hyeenan kortteli ja naisten
klubi Lyceum kokoontui kuvaavasti Papukaijan korttelissa ja Pörssi yhtä
kuvaavasti Hamsterin korttelissa.
Ei selviä, miksi nimet oli otettu eläinmaailmasta. Eläintarhakin Helsingissä
tietenkin on, mutta ei sinne koskaan syntynyt suunniteltua eläintarhaa.
Eläintarhanpuisto perustettiin 1851 kauppaneuvos Henrik Borgströmin aloitteesta, ja hänen patsaansa on siellä
kaupungin kasvihuoneen läheisyydessä.
Kirjan ilmestymisen aikoihin Eläintarhassa vielä ajettiin Eläintarhanajoja,
jotka eivät kuitenkaan olleet Cronströmin mieleen, vaan hän toivoi niiden
lopettamista metelin takia. Niin ne sitten samana vuonna 1963 järjestettiinkin
viimeisen kerran kuolemaan johtaneen onnettomuuden seurauksena. Kirjoittajan
mukaan ajot olivat tulleet kuuluisiksi ”hiusneulakaarteen” aiheuttaman
kuolemanvaaran takia, ja kansan suussa kaarre olikin nimeltään ”kuolemankurvi”.
Kirjassa on paljon mielenkiintoista nimihistoriaa. Katujen nimiä on annettu mm.
seuraavien merkkimiesten muistoksi:
Abrahaminkatu (kauppaneuvos Abraham Kingelin)
Aleksanterinkatu (keisari Aleksanteri I)
Albertinkatu (kaupungin suunnittelija Johan
Albrecht Ehrenström)
Eerikinkatu (raatimies Eric Röös)
Elisabetinkatu (keisarinna Elisabet)
Fabianinkatu (kenraalikuvernööri Fabian
Steinheil)
Fredrikinkatu (maaherra Carl Fredrik Stjernvall)
Haartmaninkatu (lääketieteen prof. Carl
Daniel von Haartman)
Kristianinkatu (laamanni Christian Magnus
Ivendorff)
Ludviginkatu (arkkitehti Carl Ludvig Engel)
Maurinkatu (jalkaväenkenraali Gustaf
Mauritz Armfelt)
Robertinkadut (ministerivaltiosihteeri Robert
Henrik Rehbinder)
Salomonkatu (ruokatavarakauppias Salomon
Jansson)
Simonkatu (kaupungininsinööri Simon
Grönlund)
Vilhonkatu (maaherra Otto Wilhelm
Klinckowström)
Aleksanterinkatu ei siis vastoin yleistä luuloa saanut nimeään Aleksanteri II:n, vaan hänen setänsä Aleksanteri I:n mukaan.
Vanhimmat edelleen käytössä olevat kadunnimet ovat Liisankatu ja Unioninkatu
(1819). Unioninkadun nimesi Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I, ja perusteena
oli Haminan rauhassa 1809 syntynyt Venäjän ja Suomen unioni. Aikojen saatossa
nimeä on ehdotettu muutettavaksi Itsenäisyydenkaduksi, Vapaudenkaduksi ja Yliopistokaduksi,
mutta onneksi eivät ole menneet läpi.
Näin vieraspaikkakuntalaiselle selvisi kirjasta sekin, miksi
Kappeli-ravintolalla Esplanadilla on tällainen nimi. Se juontaa juurensa
1800-luvun alussa tällä paikalla vasikkahaassa sijainneesta maito- ja
vesimyymäläkojusta, jota ”paimen” hoiteli ja kojua alettiin kutsua hänen
kappelikseen.
Kamppi taas sai nimialkunsa siitä, että alue oli ikivanha sotilaiden
harjoitusalue, Campementin alue.
Senaatintorin etelälaidalla on yhden talon edustalla valkoisista kivistä
muodostettu kirjaimet C. E. Voisi luulla, että ne tarkoittavat Carl Engeliä,
mutta eipä ole niin. Nimikirjaimet viittaavat raatimies Carl Etholéniin, jonka tehtävänä maistraatissa oli
kadunrakennustöiden valvonta, ja hän ladotutti nimikirjaimensa oman talonsa
edustalle.
Nimiasioista kirjoittaessaan Cronström on ottanut esille myös Hotelli Marskin.
Outo nimi ulkomaalaisille, ja huonetilauksista osa on varmaankin osoitettu
Hotelli Marxiin.
Kirjan lopussa on erilaisia luetteloita matkailijoita varten. Valioluokan
ravintoloina mainitaan Adlon, Hotelli Helsinki, Kalastajatorppa, Klaus Kurki,
Kulosaaren Kasino, Kämp, Marski, Monte Carlo, Palace, Savoy, Seurahuone,
Teatterigrilli, Torni ja Vaakuna.
Muistomerkkejä ja patsaita on pitkä lista. Niistä kirjoittaja ottaa erikseen
esille mm. Paavo Nurmen patsaan: ”Kaikki
kunnia Sibeliukselle, mutta on
mahdollista, että nyt seisomme sen miehen kuvan edessä, joka on vienyt Suomen
nimen ja maineen kauimmaksi maailmaan.”
kari.naskinen@gmail.com
Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2016 käsittelee Salpausselkää, joka
syntyi jääkauden sulamisvaiheen tuloksena. Se on koko eteläistä Suomea idästä
länteen vinosti halkova soraharju, joka luonnonmuodostelemana on komeimmillaan
Lahden kohdalla. Kirjassa tosin sanotaan, että luonnontieteilijät määrittelevät
Salpausselän reunamuodostumaksi erotukseksi harjuista, jotka ovat geologisesti
eri asia. Reunamuodostumat kasautuivat mannerjään reunan eteen pääasiassa
jäätikön sulamisveden kuljettamasta hiekasta ja sorasta.
- Salpausselkä-nimi otettiin käyttöön 1850-luvulla kuvaamaan
vedenjakajaverkostoa. Aiemmin maamme päävedenjakajista käytettiin
Maanselkä-nimiä ja yksittäisillä jaksoilla oli omia nimiään, esimerkiksi
lännessä Lohjanselkä, ja esimerkiksi Ruotsin kuninkaat Aadolf Fredrik ja Kustaa III
ihailivat 1700-luvulla Uudenkylän harjun maisemia.
- Salpausselkä-nimen keksimisestä kuuluu kunnia Maanmittaushallituksen
ylijohtajalle Claes Wilhelm Gyldénille,
ja nimi yleistyi, kun Sakari Topelius
otti sen käyttöön maantieteen luentojen käsikirjoitukseen 1854-58.
- Nimi Salpausselkä mainittiin ensimmäisen kerran lehdistössä 20.8.1872,
jolloin Morgonbladet-lehden jutussa kuvailtiin Hollolan pitäjän maisemia.
- Salpausselän yksi hienoimpia kohtia on Lahden urheilukeskuksen alue, jossa on
säilynyt näyttävää suppamaastoa ja muinaisrantoja.
- Asutushistoriaa Salpausselän lähialueilla nykyisessä Päijät-Hämeessä
1560-luvulla: Salpausselän pohjoispuolen suurimmat kylät olivat Lahti (26
taloa), Ahtiala (22), Koiskala (18) ja Immilä (14) sekä eteläpuolella Okeroinen
(24), Uskila (17), Pyhäniemi (13) ja Kutajoki (11).
- Kansalaissodassa Salpausselän harjanteet tarjosivat molemmille puolille
otolliset taistelumaastot. Vesijärven asemalle vievän radan länsipuolella oli
neljä kukkulaa, joihin valkoisia auttamaan tulleet saksalaiset kaivautuivat;
punakaartilaiset asettuivat asemiin parin sadan metrin päässä olleen tasaisen
harjun lakialueen itäpäähän Hämeenlinnantien ja Vesijärven väliin. Näitä
vanhoja taistelupaikkoja tuhottiin 2015-16, kun alueen latuverkostoa
peruskorjattiin.
- Salpausselän kisojen esikuva olivat Holmenkollenin hiihto- ja
mäkihyppykilpailut. Lahden Hiihtoseura perustettiin 3.4.1922. Kun Tahko Pihkala kolme viikkoa ennen LHS:n
perustamista oli ehdottanut hiihtokisojen järjestämistä Lahdessa, kirjoitti Jaakko Tervo Lahti-lehdessä 25.3.1922: ”Seutu
ja maasto ovat tarkoitukseen aivan erinomaisia. - - - neuvottelemaan asiasta ja
sen jälkeen ryhtymään alustaviin toimenpiteisiin, jotta Suomen Holmenkollenin
hiihto, Salpausselän hiihtona järjestettäisiin Lahden seudulla.”
- Lahden ensimmäisenä kaupunginarkkitehtina 1929-55 toiminut Kaarlo Könönen kuvaili Lahtea järveltä
nähtynä: ”Jo laivan saapuessa Siikasalmeen ilmestyy näköpiiriin Salpausselän
kaupunki. Se liittyy kauniisti ja rytmikkäästi kumpuilevaan maastoon. - - -
Kaupunki näyttää sopeutuvan hyvin luontoon; ne täydentävät toisiaan.”
- Salpausselkä-nimeä ovat tietenkin käyttäneet myös yritykset ja yhdistykset: Matkustajakoti
Salpausselkä, Salpausselän Auto, Salpausselän Huonekalutehdas, Salpausselän
Liikenne, Salpausselän Metalli, Salpausselän Rakentajat, Salpausselän Soitin, Salpausselän
säästöpankki, Salppuri Oy, Urheiluliike Salpausselkä jne.
- Yhdistyksiä: Salpausselän metsämiehet, Salpausselön tyttöjen kannatusyhdistys,
Salpausselän naisvoimistelijat, Salpausselän automiehet, Salpausselän
seminologit jne. Lahtelaiseen jääkiekkoiluunkin Salpausselkä-nimi liittyy. Kun
patentti- ja rekisterihallitus ei 1992 hyväksynyt SM-liigajoukkue Reipas Lahden
viralliseksi yhdistysnimeksi Reipas Lahti ry:tä, pantiin nimeksi Salpausselän
jääkiekkoilijat ry. Tämä yhdistys lakkasi, kun liigakiekkoilu yhtiöitettiin
Lahden Pelicans Oy:ksi.
- Toivo Kärki sävelsi laulun Salpausselän kaupunki, Aulis Turpeinen Salpausselkä-humpan ja Salpausselkä-jenkan
sekä Ahti Sonninen Salpausselän masurkan. Alvar Aalto teki PYP:n uuteen
konttoriin Helsinkiin Salpausselkä-reliefin.
- Kun 2014 oli vireillä kuntaliitoshanke Lahti + Hollola + Hämeenkoski +
Kärkölä + Nastola + Iitti, oli esillä sellaistakin, että uuden suurkunnan
nimeksi olisi tullut Salpausselkä.
- Salpausselän pohjavesi on iso asia. Lahden kaupungin vesiyhtiö mainostaa,
että Lahdessa on maailman parasta vesijohtovettä. Totta ehkä, mutta pohjavesien
pilaantuminen näkyy paikoittain johtuen kasvinsuojeluaineiden ja kemiallisten
liuottimien käytöstä sekä energiantuotannon aiheuttamasta ”nuhraantumisesta”.
- Kun Lahden eteläinen ohitustie joidenkin vuosien kuluttua valmistuu, silloin
ensimmäisen kerran vuoden 1300 jälkeen poistuu iso läpikulkuliikenne pitkin
Salpausselkää ja Ylistä Viipurintietä kulkevalta reitiltä.
Tutkimusseuran vuosikirjan kirjoittajat:
Eeva Aarrevaara, Heidi Andersson, Saara Hakaste, Marja Huovila, Maija-Riitta
Kallio, Tapio Kananoja, Mari Lakka, Ville
Marjomäki, Jari Nenonen, Keijo Nenonen, Riitta Niskanen, Matti Oijala, Kari
Porra, Janne Ridanpää, Hannu Takala.
kari.naskinen@gmail.com
Lappeenrannan kaupunginteatterin uusi konsepti on mielenkiintoinen: teatteri
tehtiin ison kauppakeskuksen ylimpään kerrokseen. Piti käydä katsomassa.
Kohdalle osui Tuomo Rämön komedia Jonni Myyrästä, ainoasta suomalaisesta
keihäänheittäjästä, joka on voittanut olympiakultaa kaksissa kisoissa,
Antwerpenissa 1920 ja Pariisissa 1924. Näytelmän nimi on Jonni – Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari.
Kärsimys oli. Jos olisin ollut omalla autolla, olisin lähtenyt paluumatkalle
viimeistään väliajalla, mutta kun junaliput oli varattu vasta neljän tunnin
päähän, istuin loppuun asti. Tuli ikävä Jari
Juutisen aikaa, kun hän toimi teatterinjohtajana 2007-15. Silloin teatterin
taiteellinen taso nousi, vaikka lehtien yleisönosastoissa myös haukuttiin. Nyt
on liian iso teatteri, isommassa salissa 440 paikkaa, ja ilmeisesti paikat
yritetään saada täyteen kaikkein kevyimmällä ohjelmistolla.
Juutinen toi Lappeenrantaan mm. Kristian
Smedsin sovitukset Georg Büchnerin
Woyzeckista ja Arto Paasilinnan Jäniksen
vuodesta sekä Lars von Trierin Dogvillen ja oman näytelmänsä Adolf
Eichmannista. Rämön kirjoittama ja ohjaama Jonni-näytelmä on aivan jotain muuta, pelkkä luettelo Myyrän
elämästä, ja sekin kovin pintapuolinen. Tuli mieleen, että käsikirjoitus oli
tehty Jonni Myyrän Wikipedia-tiedoista.
Myyrän moninaiset vaiheet urheilijana, epäonnistuneena liikemiehenä ja Savitaipaleen
kunnanhallituksen puheenjohtajana käydään läpi niin vikkelästi, että mitään ei
jää käteen. Toivottavasti Lappeenrannan teatteri ei seuraavaksi tee näytelmää
Savitaipaleen Urheilijoiden toisesta olympiavoittajasta, Suomen joukkueen
ensimmäisen viestiosuuden Squaw Valleyssa 1960 hiihtäneestä Toimi Alatalosta.
kari.naskinen@gmail.com
Suomalainen kiinteistö- ja rakennusalan konserni
SRV-yhtiöt Oyj on vuokrannut Viipurin kaupungilta 3,8 hehtaarin tontin Papulan kaupunginosasta, johon
se nyt rakentaa asuintaloja. Ensimmäiset kaksi kerrostaloa on jo valmiina ja
kolmas on rakenteilla. Ohjelmaan kuuluvat myös neljä omakotitaloa ja 12
rivitalohuoneistoa.
Rakentamisesta vastaa SRV:n Venäjän-toiminnoista
vastaava SRV Russia Oy, jolla on ollut toimintaa Venäjällä perustamisestaan, vuodesta 1987 lähtien.
Yhtiö kehittää kiinteistöhankkeita ja toteuttaa ne SRV-projektinjohtomallilla.
Kehityskohteina ovat asuntojen ohella kauppakeskukset, toimistokiinteistöt, hotellit,
asunnot sekä logistiikka- ja teollisuuskiinteistöt. SRV Russia Oy:n toiminta keskittyy enimmiltään Moskovaan ja Pietariin, mutta myös pienempiin alueellisiin keskuksiin, kuten nyt Viipuriin.
Kun tällä viikolla hyppäsin taksiin ja selitin, että haluan nähdä uudet
suomalaiset kerrostalot, kuski ymmärsi heti: Malaja Finljandija eli Pieni Suomi -asuinalue. Papulan nimi on edelleen sama (Папула).
Papulan alue on tuttu alue Viipurissa asuneille suomalaisille. Pientaloasutuksen
lisäksi siellä oli mm. Karjalan rykmentin iso kasarmialue ja lääninvankila. Kasarmialueen keskellä oli esikuntarakennus, joka vuodesta 1853 toimi
Behmin kouluna. Vuonna 1881 se lakkautettiin ja liitettiin Viipurin pataljoonan
kasarmialueeseen. Vankila-alue perustettiin 1884, sen rakennukset olivat
muurien ympäröimät ja henkilökunnan asuinrakennukset olivat vankilan ja
Papulanlahden välissä.
Papulassa toimivat aikoinaan myös Viipurin kauppaoppilaitos, Viipurin
Makeisteollisuus Oy, Margariinitehdas Karjala, Papulan Vesitehdas Oy,
Siljanderin autokorjaamo ja -maalaamo sekä K. Widingin Auto- ja moottorikorjaamo.
Myös Kouvolan Lakritsin juuret ovat Papulassa. Tiilitehtaita Papulassa oli
ollut jo 1400-luvulta lähtien.
Kaupungin keskustasta kuljetaan Papulaan ratapihan ylittävää siltaa pitkin. Se
oli aluksi puinen, mutta uusi terässilta valmistui 1913, ja siinä oli erilliset
jalkakäytävät sekä sillan keskellä kiskot raitiovaunuille. Viipurin
raitiovaunuliikenteen 1. linjan lähtöpysäkki sijaitsi Papulassa, josta tämän
punaisen linjan reitti meni näin: Papulankatu - Rautatienkatu - Rautatieasema -
Aleksanterinkatu - Torkkelinkatu - Kauppatori - Pohjoisvalli - Raatihuoneentori
(Turunsilta) - Katariinankatu - Torikatu - Kauppatori - Torkkelinkatu -
Aleksanterinkatu - Rautatieasema - Rautatienkatu - Papulankatu - Papula,
linjapituus 2,522 km, avattiin 28.9.1912.
Papula on vanhaa Viipurin maalaiskunnan aluetta, joka 1928 liitettiin Viipurin
kaupunkiin. Papulanlahden ylittävä betonirakenteinen silta valmistui 1930-luvun puolivälissä Imatran, Antrean ja Heinjoen
suunnan liikennettä varten.
kari.naskinen@gmail.com
Viipurissa asuneet suomalaiset muistavat ravintola Espilän, joka sotien aikana
tuhoutui tulipalossa. Nyt samalle paikalle Torkkelinpuistoon on valmistunut
uusi ravintola, nimikin on Espilä ja arkkitehtonisesti se mukailee vanhaa
Espilää. Pitkään kestäneen rakennushankkeen takana on viipurilainen
kahvilayrittäjä Konstantin Fomitsev,
joka muutama viikko sitten pääsi avaamaan ravintolan.
Rakennus muistuttaa vanhaa Espilää, mutta ei ole yhtä koristeellinen. Korkean
keskiosan molemmin puolin on matalammat ”sivukappelit”, sisäkorkeus
ravintolasalin korkeassa osassa on kymmenkunta metriä. Alkuperäistä Espilääkin
on sen verran, että kun puistokäytävältä nousee kohti ravintolaa, siinä on
ensimmäiseksi vanhat kiviportaat säilyneinä vanhan Espilän ajalta.
Rakentamisen alkuvaiheessa muodostui ongelmaksi arkeologia: kun kaivuutraktorit
aloittivat tontilla, heti osui kauhaan jokin muinaismuisto ja työt
keskeytettiin. Arkeologiset tutkimukset kestivät sen jälkeen useita vuosia.
Vanha Espilä-ravintola valmistui 1898. Sen nimi oli alun perin Esplanad, mutta
muuttui puhekielen mukaisesti pian Espiläksi. Sen suunnitteli Brynolf Blomqvist, joka oli aikaisemmin
toiminut Viipurin kaupunginarkkitehtina. Blomqvist oli syntynyt Viaporissa
1855, ja ennen Viipuriin siirtymistään hän suunnitteli Helsinkiin mm. kaksi
kerrostaloa Katajanokan Rahapajankadulle ja Kappeli-ravintolan soittolavan.
Soittolava oli Espilässäkin, ja kun se paloi kansalaissodan aikana, suunnitteli
uuden lavan Viipurin kuuluisin arkkitehti Uno
Ullberg 1933.
Espilä oli aikoinaan Viipurin kesäelämän keskus. Siellä viihtyivät herrat,
toimittajat ja taiteilijat. Talvisin varsinkin vauraampi väki siirtyi iltoja
istumaan läheiseen Knut Posseen, joka toimi sanomalehti Karjalan uudessa
toimitalossa (nyk. Hotelli Viipuri).
Uusi Espilä lähellä Karjalankadun kulmaa on komea. Asiakaspaikkoja on silmämääräisesti ainakin 150 eli yhtä
paljon kuin vanhassakin Espilässä. Isot lasiseinät saavat viimeistään kesällä
aikaan sen, että puistonäkymät ovat hienot. Ulkoterassikin tietenkin tulee,
kuten oli vanhassakin Espilässä.
Ennen alkuperäistä Espilää oli suunnilleen samassa paikassa puurakenteinen ravintola, Frans Egid Ehrenburgin rakennuttama Belvedere, mutta se paloi 1887.
kari.naskinen@gmail.com
Kirjailija Erno Paasilinnan tunnettu
aforismi on, että ”kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä,
josta syntyy kirjailija”. Tällä perusteella Paasilinna olisi varmaan hyväksynyt
säveltäjä Richard Wagnerin, jonka
elämää ja teoksia tutkitaan ja tulkitaan edelleen rinnakkain. Suomen
Wagner-seuran 25-vuotisjuhlassa esitelmän pitänyt Minna Lindgren sanoikin, että Wagnerin elämää ja teoksia ei voi
erottaa toisistaan.
Wagner-tutkijoiden lukemattomat kirjat ovat biografisia. Tunnetun
Wagner-ekspertin Carl Dahlhausin
juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassa Richard
Wagnerin musiikkidraamat (Faros ja SWS, 2016) todetaan kuitenkin, että on
iso virhe pitää Wagnerin tuotantoa autobiografisena. Wagner itsekin pahoitteli
yhdessä esseessään yleistä käytäntöä jäljittää musiikkiteosten biografisia
juuria. Hän mainitsi esimerkkinä Beethovenin
3. sinfonian (Eroica), jossa ei Napoleoniin liittyvillä assosiaatioilla
ole minkäänlaista merkitystä sinfonian musiikille.
Minna Lindgren oli joka tapauksessa sitä mieltä, että Wagnerin omakuvia on
oopperoissa Lentävä hollantilainen,
Tannhäuser, Lohengrin, Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat. Myös Dahlhaus kirjoittaa
ristiriitaisesti, että Wagnerin elämä ”oli pelkästään kasvualustaa hänen
työlleen”.
Wagner kokosi paasilinnamaisesti yhteen elämäkerrallisia tapahtumia, joita
tarvittiin antamaan oopperoiden ideoille elämää ja väriä. Esimerkiksi Wagnerin
suhde tukijansa, silkkikauppias Otto
Wesendonckin vaimoon Mathildeen oli
ilmiselvästi jonkinlaisena pohjana Tristanin
ja Isolden rakkaustarinalle.
Dahlhaus kirjoittaa, että Wagnerin ”rakkaus Mathildeen oli keino, jolla
draamakonsepti sai musiikillisen ja näyttämöllisen hahmon”. Lisäksi Wagner
sävelsi viisi yksinlaulua Mathilde Wesendonckin runoihin (Wesendonck Lieder). Wagner-seuran juhlakonsertissa Temppeliaukion kirkossa sopraano Jenni Lättilä lauloi tämän laulusarjan.
Melko selvästi siis tuntuu, että Minna Lindgren monien muiden tavoin oli
oikeassa, ja väliäkö sillä, että Wagner sijoitti elämäänsä näihin maailman
parhaisiin oopperoihin. Kansallisoopperassa menee tällä hetkellä tanskalaisen Kasper Holtenin näyttämöllisesti kummallinen
Lentävästä hollantilaisesta, ja taas
ovat esitykset loppuunmyytyjä. Tätä kirjoittaessani Kansallisoopperassa on
vuodesta 1919 alkaen ollut 472 Wagner-esitystä.
Vaikka Wagnerin oopperoissa ei Tannhäuserin
jälkeen ole ollut helposti vihellettäviä hittejä, kuten vaikkapa
italialaisissa oopperoissa, on Wagnerin musiikki intensiivisyydessään ja
suoraviivaisuudessaan hyvin vangitsevaa. Kun siihen kerran pääsee sisään, siitä
ei pääse irti. Minna Lindgrenin esitelmän otsikkokin oli: "Monimutkainen tie kohti äärimmäistä yksinkertaisuutta."
kari.naskinen@gmail.com
Viiden vuoden välein pitää päivittää kaikkien aikojen parhaiden kilpa-ajajien
lista. Viimeisten viiden vuoden aikana on tapahtunut sellaista, että 20 parhaan
rata-autoilijan tilastoon ovat nousseet USA:n NASCAR-sarjan viikko sitten
seitsemännen kerran voittanut Jimmie
Johnson (kuvassa, Chevrolet), F1:n moninkertaiset maailmanmestarit Sebastian Vettel ja Lewis Hamilton sekä Le Mansin 24 tunnin
ajon yhdeksännen kerran voittanut Tom
Kristensen:
1. Michael
Schumacher (F1)
2. Juan Manuel Fangio (F1)
3. Ayrton Senna
(F1)
4. Jim Clark
(F1)
5. Jackie Stewart
(F1)
6. Alain Prost
(F1)
7. Graham Hill (F1,
USA:n formulasarjat, endurance)
8. Tazio Nuvolari
(GP-kilpailut ennen F1:tä)
9. Anthony Joseph Foyt
(USA:n formulasarjat)
10. Mario Andretti
(F1, USA:n formulasarjat, Nascar)
11. Richard Petty
(NASCAR)
12. Dale Earnhard
(NASCAR)
13. Jimmie Johnson (NASCAR)
14. Al Unser
(USA:n formulasarjat)
15. Sebastian Vettel (F1)
16. Stirling Moss
(F1)
17. Rudolf
Carracciola (GP-kilpailut ennen F1:tä)
18. Lewis Hamilton (F1)
19. Tom Kristensen (endurance)
20. Alberto Ascari
(F1)
Kun edellisen kerran laadin tämän listan, muutamat autourheiluekspertit
moittivat sitä NASCAR-valintojeni takia. Se on kuitenkin kova laji. Kun ajetaan
300 km/t ja autojen etäisyys voi olla vain metrin pari ja rykelmässä on usein
useita autoja, se edellyttää todella suurta taitoa.
Maallikot puolestaan sanovat, että hyvähän esimerkiksi Nico Rosbergin ja Lewis Hamiltonin on nykyisin ajella, kun on
ylivoimaisesti parhaat autot. Niin onkin, mutta eivät parhaita autoja pääse
ajamaan kuin parhaat. Se on aina pitkä tie mikroautoradoilta alkaen, mikä on
edettävä, ennen kuin saa alleen voittaja-auton. Eikä tällä hetkellä
Mercedeksen, Ferrarin eikä Red Bullin F1-autoja pääse ajamaan, vaikka löisi pöytään
sata miljoonaa euroa. Ainoa mahdollisuus on menestyä alemmissa luokissa niin
hyvin, että kelpuutetaan huipputalleihin.
Moottoriurheilu on aina ajajan, ajopelin ja tallin yhteistyön tulosta. Siksi
voi tehdä tilaston siitäkin, mitkä ajaja/auto-yhdistelmät ovat olleet parhaat
F1:ssä, eli kaikkien aikojen ”mitalitaulukon” kärki:
5 2 2 Michael Schumacher Ferrari
4 1 0 Sebastian Vettel Red Bull
3 2 0 Alain Prost McLaren
3 2 0 Ayrton Senna McLaren
2 1 2 Jim Clark Lotus
2 1 0 Juan Manuel Fangio
Maserati
2 1 0 Alberto
Ascari Ferrari
2 1 0 Jack Stewart
Tyrrell
2 1 0 Niki Lauda Ferrari
2 1 0 Nelson Piquet
Brabham
2 1 0 Mika Häkkinen
McLaren
2 1 0 Lewis Hamilton Mercedes
2 0 0 Jack Brabham
Cooper Climax
2 0 0 Michael
Schumacher Benetton
2 0 0 Fernando Alonso
Renault
Nykyajajista lisäksi:
1 2 0 Nico Rosberg Mercedes
1 0 1 Kimi Räikkönen Ferrari
1 0 0 Lewis Hamilton McLaren
0 3 0 Fernando Alonso Ferrari
0 0 2 Daniel Ricciardo Red Bull
0 0 1 Sebastian Vettel Ferrari
kari.naskinen@gmail.com
Irlantilainen pappi ja kirjailija Jonathan
Swift tunnetaan parhaiten Gulliverin
retkistään (1726). Nyt löytyi antikvariaatti Aleksis K:sta (Lahti) vielä
hurjempaa tarinaa Swiftiltä, pieni kirjanen, minkä kannessa oleva teksti jo
paljastaa jotakin: ”VAATIMATON ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta
taakaksi vanhemmilleen tai maalleen.” Tämä ehdotus oli yksinkertaisesti, että
Irlannin köyhyysongelma ratkaistaisiin, kun köyhimmät perheet löisivät lapsensa
lihoiksi ja myisivät lihat ruuaksi Englannin rikkaille.
”Nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta,
herkullisinta ja terveellistä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna,
paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi
yhtälailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin”, sanotaan tekstissä, joka 1729
ilmestyi alun perin nimettömänä.
Suomeksi tämä Swiftin satiiri ilmestyi 1998 Jyväskylän yliopiston
julkaisuyksikön toimesta ja Timo
Siivosen kääntämänä 1998.
Kymmenen vuotta sitten tilasin ravintolassa Mallorcalla pikkupossun, se tuotiin
lautasella ja oli tosiaan aivan pienen porsaan puolikas. Eikä se oikein
tuntunut onnistuneelta ratkaisulta, mutta useamman ruokaryypyn rohkaisemana
sitä jonkin verran maistelin. Swiftin ehdotus oli, että pikkuvauvat
nyljettäisiin kuumana suoraan vartaasta, kuten tehdään paistettaessa sikoja.
Swiftin vaatimattomassa ehdotuksessa lähdettiin lisäksi siitä, että
pikkuvauvoista saatavan ruoka-aineen ohella ruhon voisi nylkeä, jolloin
”nahasta saa, kun se muokataan, erinomaisia hansikkaita rouville ja
kesäsaapikkaita hienoille herrasmiehille”.
Sen verran Swift kuitenkin arvuutteli ehdotuksensa kanssa, että piti mahdollisena
joidenkin pikkutarkkojen ihmisten ehkä moittivan tällaista käytäntöä. Swiftillä
oli kuitenkin lisäperusteluja: näin menetellen vähennettäisiin huomattavasti
paavinuskoisten määrää, sillä nämähän ovat kansakunnan pääasialliset
synnyttäjät, ja varsinkin olisi hyödyllistä, että näin köyhät saisivat
lisätuloja ja lastenhoitomenot pienenisivät.
Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/1998) kirjoitti
silloinen päätoimittaja Jan Rydman,
että tämä Swiftin satiiri on yksi kammottavimmista tämän lajin teksteistä. Swift
oli kuitenkin pohjimmiltaan vakavissaan, kuten Rydman kirjoitti: ”Kun ei mitään
köyhyyden hyväksi tehdä, voitaisiin aivan yhtä hyvin toimia vaatimattoman
ehdotuksenkin tavoin. Swift, valistuksen aikakauden mies, halveksi aikansa
tiedettä ja edistysuskoa, kuten Gulliverin kolmannen matkan kuvaus hyvin
selvästi kertoo. Erityisesti matemaatikot ja luonnontieteilijät sekä filologit
saavat kyytiä.”
Monille Swiftin ehdotus oli tietenkin liikaa, se otettiin tosissaan ja Swiftiä
syytettiin tunteettomasta julmuudesta. Vielä sata vuotta myöhemmin, kun
kirjoitus 1832 julkaistiin Ruotsissa, ruotsalaiset ottivat sen vakavissaan ja
todesta.
Jonathan Swift -elämäkerrassaan Yrjö
Hirn kirjoitti 1918, että "jokaisen harhaantumattoman lukijan silmissä
täytyy tämän kirjoituksen olla katkeran, värisevän suuttumuksen ilmaus niiden
epäkohtien johdosta, jotka ovat antaneet niin ivallisen merkityksen vanhalle
sananlaskulle, että lapset ovat köyhien rikkaus ja että väestön runsaus on
kansakunnan voima".
Hirn luonnehti Swiftiä toteamalla hänen käyttäytyvän "kuin mies, joka on
saanut hiuskarvan liemiannokseensa, eikä ujahuta sitä lautasensa alle piiloon,
vaan näyttää sen kaikille muille ruokavieraille. Sellaista tahdittomuutta ei
helpolla anneta anteeksi, ja siksipä onkin Swift saanut osakseen ankaraa
moitetta monelta kunnianmieheltä."
Hirnin mukaan Swiftin kaunaisuuden taustalla oli myös henkilökohtaisia
antipatioita: "Isaac Newton oli
tullut swiftiläisen vihan esineeksi siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli
antanut hyväksyvän lausuntonsa vaihtorahojen metallipitoisuudesta".
Englannin rahapajan johtajana Newton oli tullut asettautuneeksi Swiftiä ja
irlantilaisia yleensäkin ärsyttävälle kannalle.
Swift oli kaikkiaankin katkera Englannille. Hän hyökkäsi emämaata vastaan ja
kehotti mm. käyttämään vain irlantilaisia tuotteita ja polttamaan kaikki
englantilaiset tavarat - paitsi kivihiilen.
kari.naskinen@gmail.com
Teatteri- ja oopperaesitysten modernisoinnit onnistuvat joskus, joskus eivät. Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa viholliset olivat pesukoneiden kuoria, Richard Wagnerin Parsifalissa viime kesänä Bayreuthissa olivat Graalin maljaa
vahtivat munkit kuin Nato-sotilaita, Anton
Tshehovin Kolmessa sisaressa Lahden
kansanopiston teatterilinjan esityksessä ovat sisarukset Moskovan olympiakisoihin
valmistautuvia kilpavoimistelijoita jne.
Kolmen sisaren kanssa samana iltana
18.11. oli Kansallisoopperassa nyt Wagnerin Lentävän
hollantilaisen ensi-ilta. Oopperan on ohjannut tanskalainen Kasper Holten, joka ennestäänkin
tunnetaan erikoisista tulkinnoistaan, ja sellainen on tämäkin. Tapahtumat eivät
mitenkään liity merenkulkuun, vaan nimihenkilö on onneton taiteilija, ja
eletään nykyajassa: iPadeja selataan, selfieitä otetaan ja lavastukseen
kuuluvat tietenkin isokokoiset videot. Toisen näytöksen alussa ei Senta kehrää
rukilla villoja, vaan tekee saviruukkuja työväenopiston kursseilla tai
jossakin. Tämän uustulkinnan päättää oopperan lopussa se, että itsemurhaa ei
tee Wagnerin kirjoittamalla tavalla Senta, vaan merikapteenin hahmossa esiintyvä
taiteilija.
Nykyaikaan kuuluu myös seksi. Kun Lentävä
hollantilainen edellisen kerran oli Kansallisoopperassa 1978 Sakari Puurusen ohjaamana, eivät Tapani Valtasaari ja Aino Takala peuhanneet sängyssä, kuten Johan Reuter ja Camilla Nylund nyt.
Wagnerin Lentävän
hollantilaisen teksti on täynnä merta, myrskyä ja laivoja. Tässä suhteessa
näkemäni huippuesitys oli Turussa 2005, jolloin näyttämön Aurajoen rannassa
muodostivat Suomen Joutsen ja vanha kauppalaiva Sigyn. Kansallisoopperassa tätä
rekvisiittaa korvaavat videokuvat vedestä. Eikä nimihenkilö edes ole
merikapteeni, vaan maailmankuulu hollantilainen taiteilija. Älytöntä kaikkiaan
on, että näyttämöllä tapahtuva ei noudata tekstiä. Tällä produktiolla on vähemmän yhteyttä libreton kanssa kuin on aidalla ja aidan seipäillä.
Holten selittää, että ei tässä mitään merenkulkua tarvita, koska ”myrsky voi
olla myös metafora taiteelliselle inspiraatiolle. Kun luova mieli alkaa toimia,
kaikki muu, elämä ja perhe unohtuvat. - - - Me kaikki elämme päivittäin
myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, internetin informaation virran
keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus
kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”
Hyvä perustelu, mutta ei
loppuun asti päde. Meri on meri, ja se oli Wagnerille itselleenkin kova juttu,
kun hän vaimonsa Minnan kanssa
joutui ankaraan myrskyyn matkustaessaan kesällä 1839 preussilaisesta Pillaun
satamakaupungista Thamesin suulle. Lähes kuukauden kestäneen matkan aikana
laiva joutui Skagerrakissa rajumyrskyyn, mistä se pelastui pääsemällä pieneen
norjalaiseen satamaan.
Päästyään jatkamaan matkaa Thetis-alus joutui uudelleen niin kovaan
ukkosmyrskyyn, että Minna rukoili Jumalaa tappamaan hänet salamaniskulla. Minna
pyysi Wagneria sitomaan heidät yhteen, jotta voisivat kuolla yhdessä. Kaiken
lisäksi laivan miehistö alkoi pitää outoa pariskuntaa huonon onnensa syynä.
Wagner kertoi muistelmissaan: ”…miehistön huutojen rytmi painui mieleeni
voimakkaasti lohduttavana enteenä ja muotoutui piankin Lentävän hollantilaisen matruusien laulun teemaksi, tämän oopperan
ideaa kun jo silloin haudoin ajatuksissani.” Tuo hautominen oli saanut alkunsa,
kun Wagner oli lukenut Heinrich Heinen Norja-aiheisen
kertomuksen kokoelmasta Memoiren des
Herrn von Schnabelewopski (1829).
Wagnerin alustavassa tekstissä Sentan nimi oli Minna, ja ensimmäisessä
libretossa teoksen nimi oli Aavelaiva.
Kantaesityksen Dresdenissä 1843 johti Wagner itse.
Wagner sijoitti oopperan tapahtumat pieneen Sandvikan kalastajakylään Norjaan.
Joissakin suomennetuissa libretoissa nimi on virheellisesti muuttunut
Sandvikeniksi, joka on Ruotsin itärannikolla. Pienen maalaiskylän tytöstä
Sentasta Wagner kirjoitti, että tämä on ”alkuvoimaisen terve pohjoismainen
neito, täydellinen luonnonlapsi”. Tätä ulottuvuutta en Camilla Nylundista
oikein löytänyt.
Kun musiikki joka tapauksessa on aitoa Wagneria, esityksestä pystyy nauttimaan,
vaikka koko ajan oudolta tuntuukin. Taiteilijan ateljee ja taidenäyttelyn
avajaiset eivät istu siihen wagnerilaisen jumal- ja sankaritaruston
viitemaailmaan, missä Wagnerin Lentävässä
hollantilaisessa pitäisi liikkua.
kari.naskinen@gmail.com
Lahti on lukinnut itsensä Lahden kaupunginorkesteriin, muita ei noteerata.
Tänään perjantai-iltana esiintyy Ristinkirkossa Sibelius-akatemian sinfoniaorkesteri,
mutta esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomissa ei siitä ole ennakkojuttua, kuten aina
on isosti LKO:n konserteista. Lehden tapahtumakalenterissa on kuitenkin kolmen
rivin maininta konsertista, joten siitä on tieto lehden toimituksessa.
Samoin meneteltiin Etelä-Suomen Sanomissa kaksi viikkoa sitten, kun
Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja solistit kävivät Sibeliustalossa
esittämässä Beethovenin mahtavan Missa solemniksen.
Sibelius-akatemian sinfoniaorkesterin perustamisesta on tänä vuonna kulunut
sata vuotta. Näissä merkeissä se on tilannut Lotta Wennäkoskelta sävellyksen, joka nyt saa kantaesityksensä
Lahdessa. Konsertin muun ohjelman muodostavat Beethovenin Egmont-alkusoitto ja Berliozin
Fantastinen sinfonia. Orkesteria
johtaa kapellimestari Atso Almila.
kari.naskinengmail.com
Englanti ei koskaan ole perustunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion
järjestelmään, mutta Margaret Thatcherin
hallinnon aikana sikäläistä järjestelmää alettiin entisestään purkaa, eikä sitä
edeltäneeseen systeemiin ole päästy takaisin. Ei ole ollut tarkoituskaan.
Tilannetta on lisäksi vaikeuttanut monien viranomaispalvelujen muuttaminen
sähköisiksi. Tätä pahoinvointia kuvaa Kean
Loachin elokuva I, Daniel Blake (Minä,
Daniel Blake).
Elokuva on suorastaan ahdistava. Se on niin hurja kuvaus pulaan joutuvien
ihmisten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista julkishallinnon moniportaisessa ja
keskenään ristiriitaisessa kuulustelu- ja lomakehelvetissä, että tekee pahaa. Eikä
maksulliseen neuvontapuhelimeen vastaa kukaan – soittoääni vain pimputtaa ja ”olet
jonossa, palvelemme tuota pikaa” (= tunnin tai parin jälkeen).
Kun vastaavanlaisesta pompottelusta ja täydellisestä ymmärtämättömyydestä voi
lukea ja kuulla Suomessakin, tässä olisi nyt elokuva, joka pitäisi esittää
kansanedustajille James Bondin sijasta. Samoin se olisi kaikkien työvoima- ja
sosiaaliviranomaisten nähtävä.
Loachin elokuvan taustalla on laajat haastattelut. Niistä hän on vetänyt yhteen
elokuvan kertomuksen, jonka pääosassa on sydänkohtauksen saanut 59-vuotias
puuseppä Daniel Blake. Lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon, mutta
työvoimaviranomaiset eivät kiellosta piittaa, vaan pakottavat miehen aktiiviseen
työnhakuun. Pitää myös laatia CV (?). Jos ei tässä ole riittävän aktiivinen,
saa rangaistuksen. Valituksenkin voi tehdä, mutta se vaatii internetin
hallitsemisen.
Loach sanoo, että elokuvan henkilöjen tarinat ”eivät ole yhtä pahoja kuin
joidenkin tapaamiemme oikeiden ihmisen”. (HS 14.11.2016). Tämän uskoo helposti,
sillä Blake ei vielä luukutusmyllyyn joutuessaan ole täysin lamaantunut ja epätoivoinen,
vaan yrittää kaikkensa. Mikään ei kuitenkaan auta. Kun tietokoneen hiiri on
yhtä vieras ja tunteeton kuin sossun rouvat, kaikki menee mönkään.
Blake tekee kaikkensa ollakseen työmarkkinoilla nykyisin vaadittavasti
joustava, mutta vastapuolella mikään eikä kukaan jousta. Yksi sossun naisista
sentään yrittää auttaa häntä netinkäytössä, mutta saa siitä esimieheltään
haukut.
Blakelle sopisi mikä tahansa, kunhan pääsisi selville vesille edes jostakin.
Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ainoa ystävällinen, ymmärtävä vastaanotto on
jonkin vapaaehtoisjärjestön ruokapankissa.
Loach on tehnyt tällaisia yhteiskunnallisia elokuvia jo 50 vuotta, ja nyt hän
sanoo, että ”suuri osa työväenluokasta kokee itsensä vihaiseksi ja petetyksi.
Ja kun he kokevat näin, he kuuntelevat helppoja vastauksia.” Daniel Blake ei
kuitenkaan hyväksy niitä, vaan tekee spraymaalilla protestikirjoituksen
työvoimatoimiston valkoiseen seinään. Se tietenkin on turhaa, joutuu vain
poliisilaitokselle ja saa kirjallisen varoituksen.
Entisenä työväenpuolueen jäsenenä Loach syyttää Helsingin Sanomien
haastattelussa myös sosiaalidemokratiaa, jonka idea on panna kapitalismi työhön
työväestön hyväksi, mutta tämä idea on kuollut. Kyse on ”vakavan vasemmiston”
haasteesta, ja tämä vasemmisto on jossain sosiaalidemokratiasta selvästi
vasemmalla.
Elokuvan jälkeen ahdisti edelleen. Mutta kuinka suurta se ahdistus on niillä Blaken kaltaisilla puusepillä
ja muilla syrjityillä? Suomessakin.
kari.naskinen@gmail.com
Nathalie ja Heinz ovat filosofianopettajia Pariisissa. Kun mies löytää uuden
naisen, tulee avioero. Ranskalaisessa elokuvassa Tämän jälkeen koko asia ilmenee kovin arkisena, aika normaalina
tapahrumana ihmisten elämässä. Tilanteiden kehittymistä seurataan Nathalien
kannalta. Hänelle koko juttu näyttää olevan lähes merkityksetön, koska
tärkeämpää on oma elämä filosofian parissa. Roussea, Adorno, Schopenhauer, Zizek jne. ovat isompia asioita kuin
yhden äijän häipyminen huushollista 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Nathalie rakastaa työtään ja välittää omistautuneesti itsenäisen ajattelun
perinnettä eteenpäin. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa lastakin on, ja
huomionhakuinen iäkäs äiti, jonka Nathalie siirtää hoitokotiin, kun hommat
eivät enää suju. Avioero tuo tässä tilanteessa oikeastaan helpotuksen elämään,
kun pääsee kerrankin kokemaan täydellisen vapauden.
Nathalieta harmittaa vain se, että miehen omistama kesätalo Bretagnen
rannikolla ei enää ole käytettävissä, vaikka mies antaisi tähän mahdollisuuden.
Lisäksi pientä kahnausta tulee filosofiakirjojen jakamisesta pariskunnan
kirjahyllyistä.
Koin jopa niin, että koska avioero osoittautui näin tylsäksi asiaksi, niin
mielenkiintoisempaa olisi ollut seurata vain Nathalien elämää filosofiansa kanssa.
Ohjaajalle Mia Hansen-Løvenille aihe
on sikäli läheinen, että hänen molemmat vanhempansa ovat filosofian
professoreita.
Vaikea tietää, onko tällaisia avioeroja paljonkin, mutta Nathalielle järjestely
tuntuu joka tapauksessa sopiva. Isabelle
Huppert ja André Marcon rooleissaan ovat
erinomaisia. Isabelle Huppert on niin hieno näyttelijä, että elokuva tällaisena
yhden naisen showna toimii mainiosti. Yllättävää silti, että elokuva sai
Berliinin tämän vuoden elokuvajuhlilla palkinnon parhaasta ohjauksesta. On mukava elokuva
katsoa, mutta ei se mitään pitempää muistijälkeä jätä.
Musiikilla on elokuvassa tärkeä merkitys. Heinz sanoo heti elokuvan alussa,
että musiikki on myös nähtävä, ja kun tarkoin valittuja kappaleita on istutettu
elokuvaan hyvin harkiten, ne täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Paras kohta
on se, missä Heinz ajaa autollaan Nathalien viimeisen kerran pois Bretagnesta
ja musiikkina on Franz Schubertin
kaunis Auf dem Wasser zu singen.
kari.naskinen@gmail.com
Maapallolla oli 10 000 vuotta sitten tuhansia eri ”ihmismaailmoja”, kai
niitä voi sanoa kulttuureiksi. Monenlaisten vaiheiden jälkeen niiden määrä
väheni ja väheni, ja 500 vuotta sitten tilanne oli jo sellainen, että 90
prosenttia ihmisistä oli yhdistynyt toisiinsa voimakkain kulttuurisin,
poliittisin ja taloudellisin sitein. Tämän megamaailman muodostivat suurin osa
Aasiaa, Eurooppaa ja Afrikkaa. Ulkopuolella olivat vain osat Amerikan
mantereista, Australian mantere ja Oseania. Tänä päivänä koko maailma on yhtä.
Historian tohtori Yuval Noah Harari
kuvaa kehitystä hyvin kirjassaan Sapiens.
Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Hän kirjoittaa, että nykymallisen,
yhtenäisen maailmanjärjestyksen loi raha: ”Raha on universaalein ja tehokkain
koskaan kehitetty keskinäiseen luottamukseen perustuva järjestelmä.”
Ristiriitoja on, sotia käydään, mutta raha yhdistää. Raha on yhteistä kieltä,
se on isompia asia kuin kansalliset lait, uskonnolliset käsitykset ja
sosiaaliset tottumukset.
”Raha on ainoa ihmisten luoma luottamusjärjestelmä, mikä pystyy ylittämään
lähes minkä tahansa kulttuurisen kuilun. Raha ei harjoita uskontoon,
sukupuoleen, rotuun ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvaa
syrjintää. Rahan ansiosta jopa ihmiset, jotka eivät tunne toisiaan eivätkä
luota toisiinsa, voivat tehdä toimivaa yhteistyötä”, kirjoittaa Harari.
Olkoot sitten kristittyjä, muslimeita, pohjoiskorealaisia tai mitä tahansa,
niin rahan avulla he voivat tehdä toimivaa yhteistyötä. Asekauppakin sujuu, kun
vain rahasta sovitaan.
Raha on tasoittanut tietä geopolitiikassakin. Kapitalistiset markkinavoimat
muotoilevat maailmaa, ihmisoikeudet ja kansainväliset lait ovat voimassa
melkein kaikkialla, ja tieteellinen järjestelmä on täsmälleen sama: atomien
rakenteesta ja tuberkuloosin hoitamisesta ollaan samaa mieltä kaikkialla.
Tämän kaiken varhainen alku ajoittuu noin vuoteen 3000 eaa. Silloin Sumerin
sivilisaatiossa Mesopotamiassa otettiin käyttöön ”ohraraha”. Tietynsuuruisia ohramääriä
käytettiin mittana muiden hyödykkeiden, palveluiden ja palkkojen arvioimisessa.
Yksikkö oli sila, mikä oli
suunnilleen yksi litra ohraa. Tavallinen miesduunari sai palkkaa kuukaudessa 60
silaa, nainen 30. Jos ei syönyt kaikkea palkkaansa, pystyi lopulla ohralla
ostamaan vaikka muuta syötävää, öljyä, vuohia tai orjia.
Raha ei siis ole kaiken pahan alku, vaan ihmisiä yhdistävä voima. Harari: ”Raha
on välikäsi, joka saa ihmiset tekemään yhteistyötä, oli hanke mikä tahansa. - -
- Me emme luota vieraaseen ihmiseen tai lähinaapuriimme, mutta luotamme heidän
kädessään olevaan rahaan. Jos heillä ei enää ole rahaa, meillä ei enää ole
luottamusta.”
Tämän tiesi Irwinkin:
Menet minne vaan, vaikka ravintolaan,
niin huomaat sen, ehkä kiroillen,
raha ratkaisee.
Jos paikka täysi on, muttet rahaton,
raha ratkaisee.
kari.naskinen@gmail.com
Marraskuun 5. päivänä 2016 tulee kuluneeksi 75 vuotta aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen (1905 - 1941) teloituksesta.
Hautakivessä Malmin hautausmaalla Helsingissä lukee: ”Elit rauhalle, siksi
sinut ammuttiin.”
Monivaiheisten tapahtumien jälkeen Pekurinen oli päästetty ehdonalaiseen
vapauteen 12.10.1941, mutta hänet pakotettiin rintamalle III armeijakuntaan JR 11:een. Siellä hän edelleen
kieltäytyi ottamasta asetta, minkä jälkeen Mannerheim-ristin
ritari, kapteeni Pentti Valkonen
määräsi Pekurisen teloitettavaksi. Teloitus pantiin toimeen suur-suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta
miehittämän Kalevalan piirin alueella. Arndt
Pekurinen oli kuollessaan aviomies ja kahden lapsen isä.
Vuosina
1929-31 Pekurinen oli passitettu toistuvasti vankilaan, koska hän ei suostunut
pukeutumaan sotilaspukuun. Pekurinen oli valmis työskentelemään
varusmiespalvelusta huomattavasti pidemmän aikaa siviilitehtävissä, mutta
joutui suorittamaan tämän velvollisuutensa vankilassa.
Lapuanliikkeen
muiluttamaksikin hän joutui. Lapuan ”isänmaan miehet” hakkasivat Pekurisen
yhden vankilareissun päätteeksi henkihieveriin ja tekivät hänestä elävän
variksenpelättimen Seinäjoen asemalle. Sanomalehti Uusi Suomi kiitteli yhdeksän
miehen urotekoa ”isänmaallisen tehtävän suorittamisesta”.
Pekurisen
puolesta vedottiin kansainvälisestikin Suomen hallitukseen. Albert Einsteinkin vaati Pekurisen
vapauttamista, niin myös 60 jäsentä Englannin parlamentista. Puolustusministeri,
entinen jääkärieversti Juho Niukkanen
(Maalaisliitto) ei kuitenkaan antanut periksi.
Lopulta tämän painostuksen ansioista säädettiin sentään Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki
”Lex Pekurinen” 14.4.1931, mutta se ei Pekurista pelastanut, koska laki oli
voimassa vain rauhan aikana.
Pekurisen sodanvastainen vakiovastaus näytösluontoisissa oikeudenkäynneissä oli:
”Kun ihmistä ei syödä, on niitä turhaa teurastaakaan.” Kapteeni Valkostakaan ei
syöty, vaikka hänet myöhemmin sodassa teurastettiinkin.
Autonkuljettaja Arndt Pekurinen oli omaksunut sodan- ja tappamisenvastaisen
vakaumuksensa lukemalla mm. Arvid
Järnefeltiä, Leo Tolstoita ja Raamattua. Pekurisen ongelma Suomen 1930-luvun
äärioikeistolaisessa järjestelmässä oli hänen työläistaustansa. Joku Järnefelt
sai kyllä henkäillä filosofisesti pasifismista, mutta Pekurinen oli pahempi,
koska hänen pasifisminsa tulkittiin proletaariseksi.
Matti Salmisen kirjassa Toisinajattelijoiden Suomi (Into, 2016)
kerrotaan Pekurisen tapauksen aiheuttaneen pysyvän tahran koko Suomen
armeijalle: ”Asian teki erityisen vastenmieliseksi se, että miehen tappamista
yritettiin peitellä – tässä puuhassa oli mukana kirkonmiehiäkin. Kyseisen
divisioonan sotilaspastori määräsi Pekurisen haudattavaksi paikan päälle
nimettömänä, vaikka muut suomalaiset vainajat pyrittiin aina saattamaan
kotiseudun multiin. Vasta kun Pekurisen vaimo alkoi kysellä miehensä perään,
vainaja siirrettiin Helsinkiin. Siirtoon tarvittiin apua jopa eduskunnan
oikeusasiamieheltä.”
Sekin Pekurisen jutussa oli kiusallista, että hän ei ollut aivan tavallinen
aseistakieltäytyjä, vaan oli vuodesta 1929 lähtien toiminut Antimilitaristisen
liiton puheenjohtajana. Puheenjohtajuus oli tehnyt Pekurisesta erityisen
maalitaulun, ja Etsivä keskuspoliisi (EK) pidättikin hänet heti syksyllä 1929
sotilaskarkurina ja pasifistina, mikä oli Suomen herrojen mielestä ihmisessä
yhtä paha vika kuin kommunismi, ellei pahempikin.
Helsingin Itä-Pasilassa sijaitseva puistikko vihittiin 2006 Arndt Pekurisen
puistoksi. Asiasta oli päättänyt kaupunginvaltuusto äänin 53 - 31, vastaan olivat
tietenkin Kokoomus ja Rkp.
Taas 5.11. järjestää Aseistakieltäytyjäliitto muistokäynnin Pekurisen haudalla.
kari.naskinen@gmail.com
Me ihmiset, Homo sapiens -lajin otukset kehityimme Afrikassa runsaat
200 000 vuotta sitten, ja vasta 70 000 vuotta sitten he alkoivat muodostaa
monimutkaisempia rakennelmia, joita kutsutaan kulttuureiksi. Mitättömän pieni
aika maapallon historiassa, mikä on 4500 000 000 vuotta. Näillä mittapuilla
ihmisen aika tulee jäämäänkin varsin lyhyeksi, koska Homo sapienseja ei
nykyformaatissaan ole enää tuhannen vuoden päästä.
Tämän ennusteen tekijä on Oxfordissa historian tohtoriksi väitellyt Yuval Noah Harari, joka toimii
Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Häneltä on ilmestynyt kirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar,
2016), jossa käydään läpi varsinkin sitä, miten oma ihmislajimme onnistui
päihittämään muut lajit, ja millaiseksi maailma on muuttumassa.
Voi tosin olla, että Harrisin ennustus ei osu oikeaan, jos Homo sapiensin
tilalle kehittyy Homo kyborg. Jos ihmisestä siis tehdään modernin teknologian
avulla kyborgi, jossa on sekä orgaanisia että epäorgaanisia osia. Suuntahan on
jo olemassa: kuulolaitteita, hammasimplantteja, tekoniveliä ja -raajoja,
sydämentahdistimia ym.
Kaikille näitä uusimpia ratkaisuja ei tietenkään voi tarjota. Juha Rehulan sote-sairaaloissa ei
kyborgeja tehdä, mutta Mehiläinen ja Terveystalo kyllä hoitavat homman, kun isolla
rahalla maksaa.
Hararin kirjan yksi väliotsikko on ”Ylikuormittunut muisti”. Aivojen
kapasiteetti on rajallinen, mutta tätä ongelmaa on jo helpotettu tietokoneilla
ja älypuhelimilla, jotka pitävät tallessa osaa siitä tiedosta, mikä ennen oli
muistettava. Enää ei puhelinnumeroitakaan tarvitse muistaa, koska osa
muistamisesta on ulkoistettu Applelle ja Samsungille. Eikä
ylioppilaskirjoituksissakaan kai kohta tarvitse kaikkea muistaa, koska
joidenkin ehdotusten mukaan yo-kokeissa pitäisi sallia tietokoneiden
käyttäminen.
Tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa kyborgeja on ollut pitkään: Frankensteinin hirviö, Tähtien sodan Darth Vader ja kenraali
Grievous, Terminator-elokuvien T-800
jne.
Äärimmäinen ”mahdollisuus” on korvata ihmiset roboteilla muuallakin kuin
vanhusten palvelutaloissa.
Nopea tekninen kehitys voikin johtaa pian siihen, että ”Homo sapiensin
syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi
fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta
ominaisuuksiltaan”, kirjoittaa Harari.
Sitten tulee eteen se tilanne, että Homo kyborg muuttuu kuolemattomaksi.
Hararin mukaan jotkut ovat sitä mieltä, että kuolemattomia ”ihmisiä” on jo
vuonna 2050.
Kun Homo sapiens nykymuodossaan häviää, häviää paljon muutakin. – ”Jos
seuraajamme todellakin toimivat aivan toisella tietoisuuden tasolla, ei tunnu
todennäköiseltä, että he olisivat kiinnostuneita kristinuskosta tai islamista,
että heidän yhteiskuntajärjestyksensä olisi kapitalistinen tai kommunistinen
tai että he olisivat sosiaaliselta sukupuoleltaan miehiä tai naisia.”
Kirjan lopussa Harari tekee tärkeitä kysymyksiä: ”Onko hyväksyttävää tehdä
geneettisiä kokeita elävillä ihmisillä? Abortoiduilla sikiöillä? Kantasoluilla?
Onko eettistä kloonata lampaita? Tai simpansseja? Entä ihmisiä? - - - On
kuitenkin naiivia kuvitella, että voisimme vain iskeä jarrut pohjaan ja lopettaa
tieteelliset projektit, joiden avulla pyritään parantelemaan Homo sapiens
toisenlaiseksi olennoksi. - - - Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa
siihen, mihin suuntaan ollaan menossa.”
Hararin kirja on niin moniulotteinen, että siihen joudun palaamaan
uudestaankin.
kari.naskinen@gmail.com
