Televisiosta tuli äskettäin Rauni
Mollbergin elokuva Ystävät, toverit
(1990). Se kertoo Petsamosta ja sen nikkelistä. Alueelta löytyi 1930-luvussa
isoja nikkeliesiintymiä, ja 1934 Suomen valtio vuokrasi valtausalueen
kanadalaisen Inco-kaivosyhtiön englantilaiselle tytäryhtiölle The Mond Nickel
Co:lle, joka perusti kaivostoimintaa varten Petsamon Nikkeli Oy:n. Elokuva
alkaa, kun valmistaudutaan nikkelikaivoksen johtajan syntymäpäiviin. Eletään
1930-luvun loppua, aseteollisuus kukoistaa ja tarvitsee nikkeliä.
Tilanteet muuttuvat, kun syttyy sota. Sen eri vaiheissa yhdyskunta on vuoroin saksalaisten, vuoroin neuvostojoukkojen hallussa. Kauppaa käydään molempien kanssa ja johtaja saa kunniamerkkejä vuoronperää kummaltakin. Ilotytöt joutuvat opettelemaan vaihtuvien tilanteiden mukaan aina uuden kielen. Elokuva on fiktiivinen, eivätkä asiat todellisuudessa Petsamossa edenneet aivan näin värikkäästi.
Jatkosodan loppuaikana Petsamon nikkelillä oli iso merkitys Saksalle. Vuodesta 1943 lähtien yli puolet Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta. Saksalaiset tuhosivat kaivosalueen vetäytyessään 1944. Sodan jälkeen Petsamo luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti tuotannon uudelleen.
Aiheeseen sopivasti osui käsiin englantilaisen historioitsijan Bob Carruthersin kirja Hitlerin pohjoinen rintama (2013), mikä käsittelee Saksan armeijan operaatioita Suomessa ja Norjassa 1939-45. Carruthers kirjoittaa, että Saksan kiinnostuminen Suomesta kasvoi kesällä 1940, kun IG Farbe -konsernin tekemä sopimus Petsamon Nikkelin kanssa takasi, että Saksaan toimitettaisiin 60 prosenttia kaivoksen tuotannosta. Näin se varmisti tärkeän raaka-aineen saannin ja antoi Saksalle yhden hyvän syyn suojella Suomea.
Tietysti kokonaistilanteeseen vaikutti myöhemmin kesällä tätäkin enemmän se, kun Hitler antoi heinäkuun lopulla määräyksen Neuvostoliiton-vastaisen offensiivin suunnittelemiseksi. Suomi liittyi näihin suunnitelmiin saumattomasti. Saksan kiinnostus Petsamon nikkelimalmiin tuli selvästi esiin Saksan Suomea koskevissa suunnitelmissa, joita alettiin laatia elokuussa. Hitler määräsi 2. Vuoristodivisioonan siirrettäväksi Trondheimista Kirkenesin (Kirkkoniemi) alueelle ja antoi tehtäväksi valmistella operaatio ”Renntieriä”, minkä tavoitteena olisi miehittää nopeasti Petsamon kaivosalue.
Elokuun 18. päivänä Göringin henkilökohtainen erikoislähettiläs Joseph Veltjens otti yhteyttä Mannerheimiin ja sai suomalaisilta luvan Luftwaffen tarvike- ja miehistökuljetuksille Pohjanlahdelta Kirkkoniemen alueelle sekä hankki Saksalle option kaivostoimintaan Petsamossa.
Talvella 1940-41 solmittiin suhteet Suomen ja Saksan yleisesikuntien välille. Suomi halusi Saksan kaveriksi, ystäväksi. Ulkoministeri Rolf Witting sanoi useimpien suomalaisten uskovan, että vain Saksa kykenisi tarjoamaan Suomelle todellista turvaa Neuvostoliittoa vastaan. Hitlerin erityislähettiläs Karl Schnurre kävi toukokuussa 1941 tapaamassa presidentti Risto Rytiä ja pyysi Suomea lähettämään Saksaan yhden tai useamman sotilaallisen asiantuntijan kuulemaan tarkemmat tiedot senhetkisestä tilanteesta. Kun Suomen delegaatio 25.5.1941 saapui Salzburgiin, oli kaikille selvää, että viimeinen näytös oli alkamassa.
Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi 25.6.1941. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan, kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta. Suomen ja Saksan välillä oli voimassa Antikomintern-sopimus 25.11.1941 alkaen.
Petsamon miehitystä oli aletttu valmistella elokuun puolivälissä, kun Hitler antoi määräyksen ”Renntierin” lopulliseksi suunnittelemiseksi. Tähän operaation kuului myös hyökkääminen Muurmanskiin ja Muurmannin radalle.
Carruthers toteaa loppupäätelmänään, että Saksan yksi umpikujista oli pohjoinen sotatoimialue, joka romahti lopulta Saksan mannermaalla kärsimien tappioiden seurauksena. – ”Pohjoinen sotatoimialue oli välttämätön Saksan sodankäynnin kannalta, mutta samalla myös riippakivi sen kaulassa.”
”Miehittäessään Norjan ja Pohjois-Suomen sai Saksa haltuunsa sodankäynnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä raaka-aineita, ruotsalaista rautaa ja suomalaista nikkeliä. Se sai myös tukikohtia, joista oli hyötyä sukellusvenesodankäynnissä. Kolmas etu, jonka ainakin Hitler nosti kaikkien muiden yläpuolelle, oli Saksan pohjoissivustan turvaaminen. Vaikka kaikki nämä tekijät olivat tärkeitä, millään niistä ei ollut selvää vaikutusta sodan lopputulokseen.”
YSTÄVIÄ VAI ENEMMÄN
KUIN YSTÄVIÄ?
Ystäviä, tovereita? Ainakin saksalaiset olivat ystäviä – vai olivatko enemmänkin? Markku Jokisipilän väitöskirjan Aseveljiä vai liittolaisia? (2004) mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä.
Kesäkuun 26. päivänä 1944 presidentti Ryti lupasi kirjeessään Hitlerille, ettei Suomi tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tämä myöhemmin Ribbentrop-sopimukseksi tai Rytin-Ribbentropin sopimukseksi kutsuttu lupaus romutti Suomen jatkosodan ulkopolitiikan tärkeimmän opinkappaleen eli ns. erillissotateesin, jonka mukaan maa kävi suursodasta riippumatonta omaa erillistä puolustustaisteluaan ilman minkäänlaisia poliittisia sitoumuksia tai liittymäkohtia Saksan sotatavoitteisiin.
Jokisipilä: ”Rytin lupauksen jälkeen puheet taistelun erillisluonteesta olivat turhia, mutta vallitsevan tulkinnan mukaan saksalaisten vaatiman lupauksen antaminen oli ainoa vaihtoehto. Kriittinen tieteellinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että käsitykset Rytin-Ribbentropin sopimuksen sotilaallisesta ja poliittisesta välttämättömyydestä ovat vääriä. Sopimuksesta kieltäytyminen ei olisi aiheuttanut maan miehitystä tai vallankaappausta. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisen kannalta sopimus jäi lähes merkityksettömäksi.”
”Sodanjälkeisen kehityksen nojalla erillissotateesiä voi tästä sopimuksestakin huolimatta pitää onnistuneena. Maan demokraattinen järjestelmä kesti sekä sodan että sen jälkiselvittelyt vahingoittumattomana. Tästä lankeaa paradoksaalisesti osakiitos myös Saksalle ja Neuvostoliitolle. Saksa ei vaatinut mittavasta aineellisesta ja strategisesta tuestaan kunnon poliittista hintaa, Neuvostoliitto taas noudatti sodan jälkeen Suomen suhteen huomattavasti lievempää politiikkaa kuin muiden Saksan liittolaisten.”
Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta. Samana vuonna Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 57 prosenttia oli sitä mieltä, että Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa, vaan oli natsi-Saksan liittolainen.
Tilanteet muuttuvat, kun syttyy sota. Sen eri vaiheissa yhdyskunta on vuoroin saksalaisten, vuoroin neuvostojoukkojen hallussa. Kauppaa käydään molempien kanssa ja johtaja saa kunniamerkkejä vuoronperää kummaltakin. Ilotytöt joutuvat opettelemaan vaihtuvien tilanteiden mukaan aina uuden kielen. Elokuva on fiktiivinen, eivätkä asiat todellisuudessa Petsamossa edenneet aivan näin värikkäästi.
Jatkosodan loppuaikana Petsamon nikkelillä oli iso merkitys Saksalle. Vuodesta 1943 lähtien yli puolet Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta. Saksalaiset tuhosivat kaivosalueen vetäytyessään 1944. Sodan jälkeen Petsamo luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti tuotannon uudelleen.
Aiheeseen sopivasti osui käsiin englantilaisen historioitsijan Bob Carruthersin kirja Hitlerin pohjoinen rintama (2013), mikä käsittelee Saksan armeijan operaatioita Suomessa ja Norjassa 1939-45. Carruthers kirjoittaa, että Saksan kiinnostuminen Suomesta kasvoi kesällä 1940, kun IG Farbe -konsernin tekemä sopimus Petsamon Nikkelin kanssa takasi, että Saksaan toimitettaisiin 60 prosenttia kaivoksen tuotannosta. Näin se varmisti tärkeän raaka-aineen saannin ja antoi Saksalle yhden hyvän syyn suojella Suomea.
Tietysti kokonaistilanteeseen vaikutti myöhemmin kesällä tätäkin enemmän se, kun Hitler antoi heinäkuun lopulla määräyksen Neuvostoliiton-vastaisen offensiivin suunnittelemiseksi. Suomi liittyi näihin suunnitelmiin saumattomasti. Saksan kiinnostus Petsamon nikkelimalmiin tuli selvästi esiin Saksan Suomea koskevissa suunnitelmissa, joita alettiin laatia elokuussa. Hitler määräsi 2. Vuoristodivisioonan siirrettäväksi Trondheimista Kirkenesin (Kirkkoniemi) alueelle ja antoi tehtäväksi valmistella operaatio ”Renntieriä”, minkä tavoitteena olisi miehittää nopeasti Petsamon kaivosalue.
Elokuun 18. päivänä Göringin henkilökohtainen erikoislähettiläs Joseph Veltjens otti yhteyttä Mannerheimiin ja sai suomalaisilta luvan Luftwaffen tarvike- ja miehistökuljetuksille Pohjanlahdelta Kirkkoniemen alueelle sekä hankki Saksalle option kaivostoimintaan Petsamossa.
Talvella 1940-41 solmittiin suhteet Suomen ja Saksan yleisesikuntien välille. Suomi halusi Saksan kaveriksi, ystäväksi. Ulkoministeri Rolf Witting sanoi useimpien suomalaisten uskovan, että vain Saksa kykenisi tarjoamaan Suomelle todellista turvaa Neuvostoliittoa vastaan. Hitlerin erityislähettiläs Karl Schnurre kävi toukokuussa 1941 tapaamassa presidentti Risto Rytiä ja pyysi Suomea lähettämään Saksaan yhden tai useamman sotilaallisen asiantuntijan kuulemaan tarkemmat tiedot senhetkisestä tilanteesta. Kun Suomen delegaatio 25.5.1941 saapui Salzburgiin, oli kaikille selvää, että viimeinen näytös oli alkamassa.
Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi 25.6.1941. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan, kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta. Suomen ja Saksan välillä oli voimassa Antikomintern-sopimus 25.11.1941 alkaen.
Petsamon miehitystä oli aletttu valmistella elokuun puolivälissä, kun Hitler antoi määräyksen ”Renntierin” lopulliseksi suunnittelemiseksi. Tähän operaation kuului myös hyökkääminen Muurmanskiin ja Muurmannin radalle.
Carruthers toteaa loppupäätelmänään, että Saksan yksi umpikujista oli pohjoinen sotatoimialue, joka romahti lopulta Saksan mannermaalla kärsimien tappioiden seurauksena. – ”Pohjoinen sotatoimialue oli välttämätön Saksan sodankäynnin kannalta, mutta samalla myös riippakivi sen kaulassa.”
”Miehittäessään Norjan ja Pohjois-Suomen sai Saksa haltuunsa sodankäynnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä raaka-aineita, ruotsalaista rautaa ja suomalaista nikkeliä. Se sai myös tukikohtia, joista oli hyötyä sukellusvenesodankäynnissä. Kolmas etu, jonka ainakin Hitler nosti kaikkien muiden yläpuolelle, oli Saksan pohjoissivustan turvaaminen. Vaikka kaikki nämä tekijät olivat tärkeitä, millään niistä ei ollut selvää vaikutusta sodan lopputulokseen.”
YSTÄVIÄ VAI ENEMMÄN
KUIN YSTÄVIÄ?
Ystäviä, tovereita? Ainakin saksalaiset olivat ystäviä – vai olivatko enemmänkin? Markku Jokisipilän väitöskirjan Aseveljiä vai liittolaisia? (2004) mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä.
Kesäkuun 26. päivänä 1944 presidentti Ryti lupasi kirjeessään Hitlerille, ettei Suomi tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tämä myöhemmin Ribbentrop-sopimukseksi tai Rytin-Ribbentropin sopimukseksi kutsuttu lupaus romutti Suomen jatkosodan ulkopolitiikan tärkeimmän opinkappaleen eli ns. erillissotateesin, jonka mukaan maa kävi suursodasta riippumatonta omaa erillistä puolustustaisteluaan ilman minkäänlaisia poliittisia sitoumuksia tai liittymäkohtia Saksan sotatavoitteisiin.
Jokisipilä: ”Rytin lupauksen jälkeen puheet taistelun erillisluonteesta olivat turhia, mutta vallitsevan tulkinnan mukaan saksalaisten vaatiman lupauksen antaminen oli ainoa vaihtoehto. Kriittinen tieteellinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että käsitykset Rytin-Ribbentropin sopimuksen sotilaallisesta ja poliittisesta välttämättömyydestä ovat vääriä. Sopimuksesta kieltäytyminen ei olisi aiheuttanut maan miehitystä tai vallankaappausta. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisen kannalta sopimus jäi lähes merkityksettömäksi.”
”Sodanjälkeisen kehityksen nojalla erillissotateesiä voi tästä sopimuksestakin huolimatta pitää onnistuneena. Maan demokraattinen järjestelmä kesti sekä sodan että sen jälkiselvittelyt vahingoittumattomana. Tästä lankeaa paradoksaalisesti osakiitos myös Saksalle ja Neuvostoliitolle. Saksa ei vaatinut mittavasta aineellisesta ja strategisesta tuestaan kunnon poliittista hintaa, Neuvostoliitto taas noudatti sodan jälkeen Suomen suhteen huomattavasti lievempää politiikkaa kuin muiden Saksan liittolaisten.”
Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta. Samana vuonna Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 57 prosenttia oli sitä mieltä, että Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa, vaan oli natsi-Saksan liittolainen.
kari.naskinen@gmail.com
