Yleisradion pitkäaikainen taloustoimittaja, nyt jo eläkkeellä oleva Seppo Konttinen kirjoitti vuonna 2008
kirjan Salainen pankkituki; kuinka
velallista kyykytettiin (Tammi). Kun Konttinen eilen esitelmöi Lahdessa
1990-luvun pankkikriisistä, hänellä ei vieläkään ollut vastauksia läheskään
kaikkiin kiinnostaviin kysymyksiin. Hänen omat talousohjelmansa hyllytettiin
aikoinaan radiossa, ja tuntuu, että koko pankkitukiasian tutkiminen on
hyllytetty. Tieteellistä tutkimusta asiasta ei ole tehty.
Konttinen epäilee edelleen sitä, ajoiko valtion korkein johto kansalaisten etua vai haluttiinko vain turvata pankkien omistajien rahat. Sen korkeimman johdon muodostivat silloin ”puheenjohtajana” Mauno Koivisto, ”sihteerinä” Esko Aho ja ”jäsenenä” Iiro Viinanen. Homma toimi: isähahmo suunnitteli, sihteeri toteutti päätökset ja jäsen kertoi ikävät asiat kansalaisille siltä osin kuin kertoa haluttiin.
Konttinen kertoi presidentinlinnassa 6.5.1992 pidetystä oikeuspoliittisesta keskustelutilaisuudesta. Koiviston vaatimuksesta tilaisuuden asiakirjat julistettiin salaisiksi, mutta nyt niistä jo tiedetään. Tilaisuuden tarkoituksena oli ollut, että Korkein oikeus painostettaisiin tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa. KKO oli aiemmin teettänyt lainanottajien oikeuksia puoltavan lausunnon, mutta tämä ei Koivistolle käynyt. Koivisto halusi antaa pankeille mahdollisuuden muuttaa lainaehtoja eli nostaa lainakorkoja yksipuolisesti muulloinkin kuin peruskoron muuttuessa – ja tämä viesti muuttui lopulta KKO:n päätöksellä oikeutetuksi.
Konttinen puhui taas siitä, miten pankkikriisi ei ollut mikään säästöpankkikriisi, vaikka tätä ajatusta julkisuuteen syötettiin. Kriisi tosin alkoi Skopin likviditeettikriisinä, minkä takia Suomen Pankki otti sen haltuunsa syksyllä 1991. Itsenäisistä säästöpankeista kuitenkin 75 prosenttia oli hyvässä kunnossa. Vararikon partaalla oli vain 12 säästöpankkia. Totuus oli, että kaikki isot pankkiryhmittymät olivat ajautuneet taloudelliseen kriisiin.
Sitten tapahtui ihme. Vuonna 1996 suomalaiset pankit tekivät voittoa jo 4 miljardia markkaa. Kirjassaan Konttinen sanoo, että ”pankkien saneeraustoimet eivät voineet johtaa näin huikeaan tulosparannukseen. Kannattavuuden ylinopea kohentuminen paljastaa SSP:n pilkkomisen ja kaupassa junaillun piilopankkituen maksamisen olleen pankeille lahjoitus veronmaksajilta.”
Pankkien velallisten asema oli surkea: ”Pankit eivät armahtaneet yksityisiä velallisia ja takaajia, tappotouhussa eivät auttaneet lait eivätkä poliittiset päättäjät. Mahtava osa valtion verotuloista oli päätetty panna yhden kannattamattoman elinkeinon tukemiseen.”
Pankkikriisin yhteydessä maksettu virallinen pankkituki ja piilopankkituki ovat Suomen taloushistorian suurin katastrofi ja samalla omaisuuden uusjako, mutta Konttinen sanoi Lahdessa, että vieläkään ei tiedetä koko summia. Se kuitenkin tiedetään, että tuolla operaatiolla hävitettiin 60 000 yritystä, mutta pankkien suuromistajien rahat pelastettiin.
Yhtenä juonteena tähän kokonaisuuteen liittyy Konttisen kertoman mukaan se, että 1993 eduskunta hyväksyi leimaverolakiin uuden pykälän, minkä turvin pankkien keskenään myymistä sijoitustodistuksista ei tarvinnut maksaa leimaveroja. Laki tuli voimaan takautuvasti, ja sillä annettiin anteeksi 10 miljardia markkaa leimaveroja.
Valtiovarainministerinä tuolloin ollut Iiro Viinanen on sanonut, että jos kansanedustajat olisivat heränneet kysymään ko. pykälän syvempää tarkoitusta ja vaikutuksia, muutos olisi voinut juuttua eduskuntaan, mikä olisi tehnyt kriisin hoitamisen merkittävästi vaikeammaksi. (HS 23.5.2008)
Suomen Pankin tutkijan Antti Kuusterän laskelman mukaan pankkikriisin nettokustannukset veronmaksajille olivat nykyrahassa noin 7,5 miljardia euroa.
SAMA MEINO JATKUU
Onko jotain opittu? Ei ainakaan siitä päätellen, että taas jaetaan maailmalla ilmaista rahaa. Konttinen sanoi, että EKP ja Fed pumppaavat markkinoille rahaa nollakorolla. Kukapa ei ottaisi?
”Iso kupla on Saksassa, jonka pankit ovat eniten rahoittaneet Etelä-Euroopan huonoja talouksia”, sanoi Konttinen, mutta ei lähtenyt ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
kari.naskinen@gmail.com
Konttinen epäilee edelleen sitä, ajoiko valtion korkein johto kansalaisten etua vai haluttiinko vain turvata pankkien omistajien rahat. Sen korkeimman johdon muodostivat silloin ”puheenjohtajana” Mauno Koivisto, ”sihteerinä” Esko Aho ja ”jäsenenä” Iiro Viinanen. Homma toimi: isähahmo suunnitteli, sihteeri toteutti päätökset ja jäsen kertoi ikävät asiat kansalaisille siltä osin kuin kertoa haluttiin.
Konttinen kertoi presidentinlinnassa 6.5.1992 pidetystä oikeuspoliittisesta keskustelutilaisuudesta. Koiviston vaatimuksesta tilaisuuden asiakirjat julistettiin salaisiksi, mutta nyt niistä jo tiedetään. Tilaisuuden tarkoituksena oli ollut, että Korkein oikeus painostettaisiin tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa. KKO oli aiemmin teettänyt lainanottajien oikeuksia puoltavan lausunnon, mutta tämä ei Koivistolle käynyt. Koivisto halusi antaa pankeille mahdollisuuden muuttaa lainaehtoja eli nostaa lainakorkoja yksipuolisesti muulloinkin kuin peruskoron muuttuessa – ja tämä viesti muuttui lopulta KKO:n päätöksellä oikeutetuksi.
Konttinen puhui taas siitä, miten pankkikriisi ei ollut mikään säästöpankkikriisi, vaikka tätä ajatusta julkisuuteen syötettiin. Kriisi tosin alkoi Skopin likviditeettikriisinä, minkä takia Suomen Pankki otti sen haltuunsa syksyllä 1991. Itsenäisistä säästöpankeista kuitenkin 75 prosenttia oli hyvässä kunnossa. Vararikon partaalla oli vain 12 säästöpankkia. Totuus oli, että kaikki isot pankkiryhmittymät olivat ajautuneet taloudelliseen kriisiin.
Sitten tapahtui ihme. Vuonna 1996 suomalaiset pankit tekivät voittoa jo 4 miljardia markkaa. Kirjassaan Konttinen sanoo, että ”pankkien saneeraustoimet eivät voineet johtaa näin huikeaan tulosparannukseen. Kannattavuuden ylinopea kohentuminen paljastaa SSP:n pilkkomisen ja kaupassa junaillun piilopankkituen maksamisen olleen pankeille lahjoitus veronmaksajilta.”
Pankkien velallisten asema oli surkea: ”Pankit eivät armahtaneet yksityisiä velallisia ja takaajia, tappotouhussa eivät auttaneet lait eivätkä poliittiset päättäjät. Mahtava osa valtion verotuloista oli päätetty panna yhden kannattamattoman elinkeinon tukemiseen.”
Pankkikriisin yhteydessä maksettu virallinen pankkituki ja piilopankkituki ovat Suomen taloushistorian suurin katastrofi ja samalla omaisuuden uusjako, mutta Konttinen sanoi Lahdessa, että vieläkään ei tiedetä koko summia. Se kuitenkin tiedetään, että tuolla operaatiolla hävitettiin 60 000 yritystä, mutta pankkien suuromistajien rahat pelastettiin.
Yhtenä juonteena tähän kokonaisuuteen liittyy Konttisen kertoman mukaan se, että 1993 eduskunta hyväksyi leimaverolakiin uuden pykälän, minkä turvin pankkien keskenään myymistä sijoitustodistuksista ei tarvinnut maksaa leimaveroja. Laki tuli voimaan takautuvasti, ja sillä annettiin anteeksi 10 miljardia markkaa leimaveroja.
Valtiovarainministerinä tuolloin ollut Iiro Viinanen on sanonut, että jos kansanedustajat olisivat heränneet kysymään ko. pykälän syvempää tarkoitusta ja vaikutuksia, muutos olisi voinut juuttua eduskuntaan, mikä olisi tehnyt kriisin hoitamisen merkittävästi vaikeammaksi. (HS 23.5.2008)
Suomen Pankin tutkijan Antti Kuusterän laskelman mukaan pankkikriisin nettokustannukset veronmaksajille olivat nykyrahassa noin 7,5 miljardia euroa.
SAMA MEINO JATKUU
Onko jotain opittu? Ei ainakaan siitä päätellen, että taas jaetaan maailmalla ilmaista rahaa. Konttinen sanoi, että EKP ja Fed pumppaavat markkinoille rahaa nollakorolla. Kukapa ei ottaisi?
”Iso kupla on Saksassa, jonka pankit ovat eniten rahoittaneet Etelä-Euroopan huonoja talouksia”, sanoi Konttinen, mutta ei lähtenyt ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
kari.naskinen@gmail.com
