Yhdysvaltalaisen Noah Baumbachin Frances Ha muistuttaa sekä kuvalliselta
kerronnaltaan että vapautuneelta dialogiltaan ranskalaisen elokuvan uutta
aaltoa, joka alkoi 1950-60-lukujen taitteessa. Nyt tapahtumapaikkana vain on
New York, joskin huithapeli Frances Pariisissakin käväisee.
New York ja elokuvan mustavalkoisuus tekevät sen, että elokuvaa verrataan helposti myös Woody Allenin elokuviin. Tämä vertaus ei kuitenkaan osu oikeaan sikäli, että Frances Ha´n ihmiset eivät puhu samalla tavalla hiotusti kuin Allenin ihmiset, joiden keskustelut ovat kuin aforistista runoutta. Baumbachin ihmiset ovat vapaita kaikesta hienosta ja hienostelusta, eivätkä heidän puheensa sisällä myöskään allenmaista satiiria eikä itseironiaa samalla tavalla suoraan.
Baumbachin elokuvista tämä on ensimmäinen, joka Suomessa on päässyt teatterilevitykseen. Televisiosta on aikaisemmin tullut avioerokuvaus The Squid and the Whale (2005), joka palkittiin Sundancessa parhaana draamaelokuvana ja sai käsikirjoituksesta myös Oscar-ehdokkuuden. Dvd:ltä katsoin äsken Greenbergin (2009), jossa myös näyttelee Francisin roolin nyt tekevä Greta Gerwig (kuvassa). Lisäksi vhs:llä on Mr. Jealousy (1997), jossa cinefiilisenä merkintänä on vanhan ohjaajan Peter Bogdanovichin pieni rooli.
Frances on 27-vuotias ajelehtija, jonka ura modernin tanssin parissa ei lähde onnistumaan. Ongelmia on myös kavereiden kanssa. Rahat ovat vähissä ja asiat vaikeutuvat, kun pitäisi jossakin asuakin, mutta heti elokuvan alussa käy huonosti, kun yhteisen asunnon jakava tyttökaveri häippäsee poikaystävänsä luo asumaan. Seuraa kimppakämppäasumista muiden kanssa, mutta tämäkään vaihtoehto ei toimi. Miesten kanssakaan ei homma toimi.
Sitten käymään vanhempien luokse Sacramentoon, sitten huuhailemaan pariksi päiväksi Pariisiin, kun on onnistunut saamaan pankista luottokortin. Pariisista ei kuitenkaan löydy Julesta eikä Jimiä, joten häntä koipien välissä takaisin New Yorkiin. Siellä tanssistudion johtaja tarjoaa Francesille toimistotöitä, mutta eihän se nyt tanssijalle käy. Tanssistudion johtajaa esittää Charlotte d´Ambrose, joka aikoinaan on omana itsenään tanssinut Broadwaylla mm. Catsissa, Chicagossa ja Chorus Linessa.
Frances Ha on sympaattinen elokuva. Juoni on kevyt vai onko sitä ollenkaan. Ennemmin elokuvaa voisi sanoa jonkinlaiseksi nimihenkilönsä päiväkirjaksi, jossa asiat etenevät keskinkertaisen tanssijan koikkelehtivilla askelilla vailla kiteytynyttä päämäärää.
Loppu on hauska, se selvittää elokuvan nimen. Frances muuttaa taas uuteen kämppään ja kirjoittaa tussilla nimensä paperilapulle pannakseen sen alhaalla talon edessä olevan postilaatikon sitä varten tehtyyn paikkaan. ”Frances Haliday” on kuitenkin liian pitkä nimi, joten Frances taittaa kirjoittamansa lapun, jolloin postilaatikon kylkeen jää näkyviin vain ”Frances Ha”.
Elokuvan Oscar-ehdokkuuksista en yllättyisi, sillä kaikesta hienoudestaan huolimatta Frances Ha on sen verran helppo katsottava, että sen tajuavat myös Akatemian vanhat herrat.
kari.naskinen@gmail.com
New York ja elokuvan mustavalkoisuus tekevät sen, että elokuvaa verrataan helposti myös Woody Allenin elokuviin. Tämä vertaus ei kuitenkaan osu oikeaan sikäli, että Frances Ha´n ihmiset eivät puhu samalla tavalla hiotusti kuin Allenin ihmiset, joiden keskustelut ovat kuin aforistista runoutta. Baumbachin ihmiset ovat vapaita kaikesta hienosta ja hienostelusta, eivätkä heidän puheensa sisällä myöskään allenmaista satiiria eikä itseironiaa samalla tavalla suoraan.
Baumbachin elokuvista tämä on ensimmäinen, joka Suomessa on päässyt teatterilevitykseen. Televisiosta on aikaisemmin tullut avioerokuvaus The Squid and the Whale (2005), joka palkittiin Sundancessa parhaana draamaelokuvana ja sai käsikirjoituksesta myös Oscar-ehdokkuuden. Dvd:ltä katsoin äsken Greenbergin (2009), jossa myös näyttelee Francisin roolin nyt tekevä Greta Gerwig (kuvassa). Lisäksi vhs:llä on Mr. Jealousy (1997), jossa cinefiilisenä merkintänä on vanhan ohjaajan Peter Bogdanovichin pieni rooli.
Frances on 27-vuotias ajelehtija, jonka ura modernin tanssin parissa ei lähde onnistumaan. Ongelmia on myös kavereiden kanssa. Rahat ovat vähissä ja asiat vaikeutuvat, kun pitäisi jossakin asuakin, mutta heti elokuvan alussa käy huonosti, kun yhteisen asunnon jakava tyttökaveri häippäsee poikaystävänsä luo asumaan. Seuraa kimppakämppäasumista muiden kanssa, mutta tämäkään vaihtoehto ei toimi. Miesten kanssakaan ei homma toimi.
Sitten käymään vanhempien luokse Sacramentoon, sitten huuhailemaan pariksi päiväksi Pariisiin, kun on onnistunut saamaan pankista luottokortin. Pariisista ei kuitenkaan löydy Julesta eikä Jimiä, joten häntä koipien välissä takaisin New Yorkiin. Siellä tanssistudion johtaja tarjoaa Francesille toimistotöitä, mutta eihän se nyt tanssijalle käy. Tanssistudion johtajaa esittää Charlotte d´Ambrose, joka aikoinaan on omana itsenään tanssinut Broadwaylla mm. Catsissa, Chicagossa ja Chorus Linessa.
Frances Ha on sympaattinen elokuva. Juoni on kevyt vai onko sitä ollenkaan. Ennemmin elokuvaa voisi sanoa jonkinlaiseksi nimihenkilönsä päiväkirjaksi, jossa asiat etenevät keskinkertaisen tanssijan koikkelehtivilla askelilla vailla kiteytynyttä päämäärää.
Loppu on hauska, se selvittää elokuvan nimen. Frances muuttaa taas uuteen kämppään ja kirjoittaa tussilla nimensä paperilapulle pannakseen sen alhaalla talon edessä olevan postilaatikon sitä varten tehtyyn paikkaan. ”Frances Haliday” on kuitenkin liian pitkä nimi, joten Frances taittaa kirjoittamansa lapun, jolloin postilaatikon kylkeen jää näkyviin vain ”Frances Ha”.
Elokuvan Oscar-ehdokkuuksista en yllättyisi, sillä kaikesta hienoudestaan huolimatta Frances Ha on sen verran helppo katsottava, että sen tajuavat myös Akatemian vanhat herrat.
kari.naskinen@gmail.com
