Kävin juuri katsomassa Arto Salmisen romaaniin perustuvan elokuvan Varasto. Illalla on vuorossa Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus Lahden kaupunginteatterissa. Molemmat on ohjannut kuuluisan elokuvasuvun Taru Mäkelä.Varastollakin on yhteys Lahden kaupunginteatteriin, jossa se esitettiin viime vuonna. Taru Mäkelä on ehdolla ohjaaja-Jussin saajaksi, eikä huono valinta olisikaan. Elokuva noudattelee tietenkin Salmisen tekstiä, mutta on erilainen kuin näytelmäversio. Elokuva on selvästi kepeämpi verrattuna näytelmään, joka oli yhteiskunnallisessa läpikäynnissään armottoman suorasanainen.
RTV-myymälän kassaneitiä esittävä Minttu Mustakallio selaa yhdessä kohtauksessa hetken Stephen Hawkingin Ajan lyhyttä historiaa (WSOY, 1988). Elokuvan nähneille voi kuitenkin oheislukemiseksi suositella Juha Siltalan Työelämän huononemisen lyhyttä historiaa (Otava, 2004). Kassaneidillä ei ole hajuakaan mistään, toisin kuin päähenkilöllä, kellarikerroksessa työskentelevällä varastomies Rouskulla (Kari-Pekka Toivonen), joka vastaa myymälänhoitajan sisäpuheluun: "Oletteko te siellä alhaalla?" - Rousku: "Kyllä ollaan, alemmas ei enää päästä".
Kun ison myymäläketjun johtaja (Esko Salminen) pitää esitelmää omasta yrittäjänurastaan, hän korostaa, että tärkeintä on, mitä viivan alle jää. Siihen toinen varastomies Raninen (Aku Hirviniemi) vastaa: "Viivan alla ollaan me".
Rousku ja Raninen ovat poikamiehiä, eivät siis ex-aviomiehiä, mutta Rousku tietää hyvin tarkkaan asemansa yhteiskunnassa: "Minä olen ex-ihminen". Rouskun ja Ranisen paikka on varasto, ja sinne vie joskus tulevaisuudessa myös heidän lastensa tie. Köyhyys ja huono-osaisuus ovat periytyviä, kuten tutkimustuloksetkin todistavat. Köyhät kyykkyyn ja pimeään varastoon. Siellä niiden on "hyvä olla", kunhan niille hommataan halpaa viinaa ja pornoa.
Asiat ovat niin huonosti, että enää ei ole jäljellä solidaarisuuttakaan. Eikä köyhällä ole varaa moraaliinkaan. Joskus ei kaveria jätetty, nyt jätetään, sillä yhteisvastuu ei enää kuulu järjestelmään. Rousku näyttää tämän toteen työpaikallaan.
Tämä kaikki käydään läpi elokuvassakin, mutta kokonaisuudessaan se on kuitenkin kevyt komedia. Tähän suuntaan on vienyt sekin, että tekstistä on karsittu räävittömiä sanoja ja sanontoja siksi, että elokuvalle oli pyritty saamaan rahoitusta myös kirkon taholta; ei kuitenkaan saatu.
Taru Mäkelä on jopa puolustellen (häpeillen?) paljastanut, että hän halusi tehdä elokuvan vain yleisöä varten (tarkoittaa tietenkin ns. suurta yleisöä = paljon katsojatuloja). Taru Mäkelän sormessa on Taideteollisen korkeakoulun maisterin sormus varustettuna tekstillä "Pro Arte Utili" (hyödyllisen taiteen puolesta), ja Taru Mäkelä tulkitsee niin, että elokuvaa ei kannata tehdä pelkästään itseilmaisuun tai muille tekijöille.
"Elokuva on kuin lahja, joka on lämpimin ajatuksin paketoitu katsojan avattavaksi", kirjoittaa Taru Mäkelä. (Episodi 29.12.2011)
Tätä lämpimyyttä ohjaaja korostaa vielä elokuvan lopussa, jossa on turhanaikainen epilogi siitä, miten hyvin asiat lopulta ovat. Kaupunginteatterin näytelmästä ei poistuttu lämpimiin ajatuksiin vajonneina.
Tästä huolimatta elokuva on omassa lajissaan hyvä. Dialogi on herkullista. Parasta komedianäyttelemistä pitkiin aikoihin. Pienemmissäkin rooleissa tehdään taitavaa työtä, mistä yhtenä osoituksena on Hannele Laurin Jussi-ehdokkuus naissivuosasta.
Entä elokuvantekijöiden moraali? Varaston tiedoista elokuvayleisö näkee, että mukana on myös Vesa-Matti Loiri, mutta rooli on niin pieni, että jos katsoja sopimattomalla hetkellä kaivaa nenäliinaa taskustaan, voi Loiri jäädä huomaamatta.
kari.naskinen@gmail.com
