Jostakin syystä Woody Allenin (72) elokuvantekomahdollisuudet Hollywoodissa alkoivat muutama vuosi sitten vähentyä. Allen siirtyi Manhattanilta Englantiin ja teki siellä kolme elokuvaa: Match Point (2005), Scoop (2006), Cassandra´s Dream (2007). Näiden jälkeen Allen siirtyi Espanjaan, jossa syntyi nyt Lahden Kuvapalatsiin tullut Vicky Cristina Barcelona (2008).
Nyt tapahtumapaikkoina ovat katalonialaisen arkkitehdin Antoni Gaudin (1852 – 1926) Barcelona ja Fernando Alonson kotikaupunki Oviedo. Kauniita kuvia, kauniita ihmisiä, kaunis tarina – vuoden paras elokuva!
Nuoret amerikkalaisnaiset Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson) tulevat Barcelonaan kesälomalle. Vicky on jo vakaasti kihloissa ja naimisiin menossa, mutta Cristina on seikkailunhaluinen ja railakas. Barcelonassa heidät piirittää komea taiteilija Juan Antonio (Javier Bardem), mutta kuvioissa on edelleen myös tämän äkkipikainen ex-vaimo Maria Elena (Penélope Cruz, kuvassa). Tästä syntyy kuvio, jota voi luonnehtia Allenin dialoginpätkällä elokuvasta Kesäyön seksikomedia (1982): ”Seksi helpottaa jännittyneisyyttä, ja rakkaus aiheuttaa sitä”.
Vickyn ja Cristinan kesäinen seikkailu on upea. Suorastaan harvinaisen hienosti kuvataan niitä tunteita, joita rakastuminen saa ihmisen sisimmässä aikaan. Kun oikein rakastuu, ei millään muulla ole väliä. Se on kuin nousuhumala, sitä pitää saada lisää. Tämän Woody Allen osaa. Elokuva on kunnianosoitus nimenomaan rakastumiselle sen moninaisissa ilmenemismuodoissaan, joista osa lähenee hulluutta. Pysyvämpi rakkaus on sitten jo toinen juttu. Näissä suhteissa Allenin elokuva vertautuu Luchino Viscontin Sensoon (1954).
Woody Allenin dialogi on taas kerran loistavaa. Valkoista ja mustaa huumoria, ja nokkeluuksia niin, että tekisi mieli kirjoittaa niitä ylös. – ”Joko alat riisua minua vai meneekö tämä paneelikeskusteluksi?”
Elokuvan naisista Penélope Cruz on yliveto. Oikeastaan vasta Penélope tullessaan kuviin elokuvan puolivälissä nostaa sen siihen kliimaksiin, mitä Allen on hakenut. Penélope Cruzin ja Javier Bardemin tuliset espanjankieliset keskustelut ovat kuin taideteoksia sinällään. Nyt jäädään odottamaan Penélopen seuraavaa elokuvaa, Isobel Coixt´n ohjaamaa Elegy - kauneuden valta.
Amerikkalais-tanskalainen Scarlett Johansson puolestaan on näitä uusia tähtiä. Allen löysi hänet Match Pointiin, ja nyt Scarlett on jo omalla listallani maailman kymmenen parhaan joukossa – kaunis, eroottinen, sensuelli, naitava. Äskettäin Scarlett nähtiin myös telkkarissa Sofia Coppolan hienossa elokuvassa Lost in Translation (2003).
Scarlett oli presidentinvaaleissa Barack Obaman kannattaja, niin varmaan Woody Allenkin. Tässä elokuvassakin tehdään selväksi, mistä amerikkalaisessa elämänmuodossa on kysymys. Tyhjyydestä ja pinnallisuudesta, näyttää Allen. Vickyn sulhanen on kuin jokin internetistä ladattu pölvästi, jolle tärkeintä elämässä ovat tennistunnit hienolla klubilla, tuttavuus muiden menestyjien kanssa ja suunnitellun kodin sisustaminen tyylikkäästi. Siinä ei Vickylle jää paljon vaihtoehtoja, kun aidompi eurooppalainen elämänmuoto tärähtää tajuntaan.
Elokuvan musiikki on niin mukaansatempaavaa, että pitää heti lähteä levykauppaan etsimään: flamencokitaristit Paco de Lucia, Juan Serrano ja Emilio de Benito sekä jazzkokoonpano Biel Ballerster Trio.
kari.naskinen@gmail.com
Nyt tapahtumapaikkoina ovat katalonialaisen arkkitehdin Antoni Gaudin (1852 – 1926) Barcelona ja Fernando Alonson kotikaupunki Oviedo. Kauniita kuvia, kauniita ihmisiä, kaunis tarina – vuoden paras elokuva!
Nuoret amerikkalaisnaiset Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson) tulevat Barcelonaan kesälomalle. Vicky on jo vakaasti kihloissa ja naimisiin menossa, mutta Cristina on seikkailunhaluinen ja railakas. Barcelonassa heidät piirittää komea taiteilija Juan Antonio (Javier Bardem), mutta kuvioissa on edelleen myös tämän äkkipikainen ex-vaimo Maria Elena (Penélope Cruz, kuvassa). Tästä syntyy kuvio, jota voi luonnehtia Allenin dialoginpätkällä elokuvasta Kesäyön seksikomedia (1982): ”Seksi helpottaa jännittyneisyyttä, ja rakkaus aiheuttaa sitä”.
Vickyn ja Cristinan kesäinen seikkailu on upea. Suorastaan harvinaisen hienosti kuvataan niitä tunteita, joita rakastuminen saa ihmisen sisimmässä aikaan. Kun oikein rakastuu, ei millään muulla ole väliä. Se on kuin nousuhumala, sitä pitää saada lisää. Tämän Woody Allen osaa. Elokuva on kunnianosoitus nimenomaan rakastumiselle sen moninaisissa ilmenemismuodoissaan, joista osa lähenee hulluutta. Pysyvämpi rakkaus on sitten jo toinen juttu. Näissä suhteissa Allenin elokuva vertautuu Luchino Viscontin Sensoon (1954).
Woody Allenin dialogi on taas kerran loistavaa. Valkoista ja mustaa huumoria, ja nokkeluuksia niin, että tekisi mieli kirjoittaa niitä ylös. – ”Joko alat riisua minua vai meneekö tämä paneelikeskusteluksi?”
Elokuvan naisista Penélope Cruz on yliveto. Oikeastaan vasta Penélope tullessaan kuviin elokuvan puolivälissä nostaa sen siihen kliimaksiin, mitä Allen on hakenut. Penélope Cruzin ja Javier Bardemin tuliset espanjankieliset keskustelut ovat kuin taideteoksia sinällään. Nyt jäädään odottamaan Penélopen seuraavaa elokuvaa, Isobel Coixt´n ohjaamaa Elegy - kauneuden valta.
Amerikkalais-tanskalainen Scarlett Johansson puolestaan on näitä uusia tähtiä. Allen löysi hänet Match Pointiin, ja nyt Scarlett on jo omalla listallani maailman kymmenen parhaan joukossa – kaunis, eroottinen, sensuelli, naitava. Äskettäin Scarlett nähtiin myös telkkarissa Sofia Coppolan hienossa elokuvassa Lost in Translation (2003).
Scarlett oli presidentinvaaleissa Barack Obaman kannattaja, niin varmaan Woody Allenkin. Tässä elokuvassakin tehdään selväksi, mistä amerikkalaisessa elämänmuodossa on kysymys. Tyhjyydestä ja pinnallisuudesta, näyttää Allen. Vickyn sulhanen on kuin jokin internetistä ladattu pölvästi, jolle tärkeintä elämässä ovat tennistunnit hienolla klubilla, tuttavuus muiden menestyjien kanssa ja suunnitellun kodin sisustaminen tyylikkäästi. Siinä ei Vickylle jää paljon vaihtoehtoja, kun aidompi eurooppalainen elämänmuoto tärähtää tajuntaan.
Elokuvan musiikki on niin mukaansatempaavaa, että pitää heti lähteä levykauppaan etsimään: flamencokitaristit Paco de Lucia, Juan Serrano ja Emilio de Benito sekä jazzkokoonpano Biel Ballerster Trio.
kari.naskinen@gmail.com
