Muistoja, välähdyksiä, vähäisiä murusia

Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2023 käsittelee Lahden seudun teatteria, kun Lahden kaupunginteatterin alkujuurista on tullut kuluneeksi sata vuotta ja uuden teatteritalon valmistumisesta 40 vuotta. Kirjan kansikuvan teki kaupunginteatterissa lavastajana yli 20 vuotta toiminut Minna Välimäki. Kuvassa on luonnos ruostuneesta kuunsirpistä Cats-musikaalista, ja tämän pienoismallin Minna Välimäki asetteli Pohjantähden pienoismallissa suota kuvaavalle matolle. Lisäksi yhtenä kirjaimena kirjan nimessä on puu-ukko Putkinotkosta, jonka lavastus oli hänen lopputyönsä Taideteollisessa korkeakoulussa. Korkeuksiin kurkottava ukkeli kuvastaa esiintymisen paloa.

Monenlaista paloa on kaupunginteatterissakin ollut. Teatteriesityksistä jää kuitenkin jäljelle kovin vähän, kuten Minna Välimäki omassa kansikuvatarinassaan kirjoittaa: ”...jää muistoja, välähdyksiä, vähäisiä murusia. Esitys on värinää ilmassa, pölyn leikkiä valokiilassa.”

Näinhän se on. Joistakin yksittäisistä näytelmistä säilyy kyllä vahvojakin muistijälkiä, mutta valtaosa häipyy jonnekin muistojen valtavaan ruuhkaan. Siksi tämä 250-sivuinen, monipuolinen kirja on erinomainen teos tämän ruuhkan setvimiseen. Kirjoittajia on 31, joista kirjan toimittajina olivat teatterin entinen hallintojohtaja Helena Ahonen, teatterin tuotantosuunnittelija Stina Saanila ja teatterialan monipuolisuusmies Timo Taulo. Jo aiemmin tänä vuonna Taulo sai valmiiksi 1923 perustetun Lahden Teatterin kannatusyhdistyksen historiakirjan, ja tämä yhdistys oli alkuna sille, että Lahden kaupunginteatteri perustettiin 1946. Näin on Lahden teatterielämän värinöitä nyt tallennettu perusteellisesti.

Koviakin värinöitä on ollut. Kun Raija-Sinikka Rantala tuli teatterinjohtajaksi 1985, hän valitsi pienemmällä Eero-näyttämöllä esitettäväksi Timo K. Mukan Tabun. Teatterilautakunnan enemmistö piti valintaa mahdottomana, myös lautakunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, pankkimies Timo Setälä, vaikka häntä muuten kirjassa kovasti kehutaan. Tällöin Rantala ilmoitti jättävänsä koko tehtävänsä. Kirjassa Rantala kirjoittaa:

”Seuraava vaihe oli yllättävä. Minut kutsuttiin kaupunginhallituksen kuultavaksi. Esittelin heille johtaja-ajalle asettamiani tavoitteita sekä hylätyksi tulleen ohjelmiston, jonka perustelin samoin kuin lautakunnalle. Kaupunginhallitus hyväksyi esittelemäni ohjelmiston. Tämän jälkeen hallitus edellytti perustettavaksi työryhmän, joka tekisi esityksen siitä, miten ohjelmiston hyväksyntä vastaisuudessa tapahtuisi. Sen jäseneksi minua ei kutsuttu ja hyvä niin.”

Tabu siis esitettiin, mutta rauha teatterimaailmaan ei tullut. Päijät-Hämeen yrittäjäjärjestön toimitusjohtaja Voitto Talonen pilkkasi ja halveksui esityksessä harjoitettua varjonaintia, ja Uusi Lahti pani Talosen yhden sanonnan ison teatterijuttunsa otsikoksi: ”Sontaluukut levällään.”

Tämä oli toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun teatteri sai huutia tämäntyyppisestä tekemisestään. Edellisvuonna oli kovaa polemiikkia käyty Shakespearen Macbethin yhteydessä, jossa pinnaa kiristi Inkeri Luoma-ahon heiluminen näyttämöllä tissit paljaina.

Tabun oli kaupunginhallitukselle siirtänyt apulaiskaupunginjohtaja Kari Salmi, joka kirjassa muistelee kuinka asiasta keskusteltiin kaupunginvaltuustossa: ”Siellä käytetty kieli ja kielikuvat eivät mitenkään lisänneet valtuuston ja eräiden valtuutettujen arvostusta. Keskustelua käytiin myös uskonnollisten liikkeiden piirissä.”

Lopulta tämä kaikki päättyi siihen, että teatterin johtosääntöä muutettiin ja Lahden kaupunginteatterista tuli Suomen ensimmäinen, jossa ohjelmistosta alkoi päättää teatterinjohtaja.

Eikä Tabukaan ihan huonosti mennyt: 57 esitystä ja 8600 katsojaa, joista osa tietenkin tuli suuren julkisen kohun ansiosta. Paljon huonommin vetivät noina aikoina esimerkiksi Lauri Norénin Kaaos on jumalan sisar, Friedrich Schillerin Rosvot ja Athol Fugardin Tie Mekkaan.

OOPPERAT KAATUIVAT
HUONOON YHTEISTYÖHÖN

Uudessa teatteritalossa tehtiin alkuun oopperoitakin. Tähän tuli sellainenkin onnenpotku, että Kansallisooppera halusi tulla Lahden isolle näyttämölle totuttelemaan, koska Helsinkiin olisi kymmenen vuoden kuluttua valmistumassa uusi oopperatalo. Ensimmäinen ooppera oli Giuseppe Verdin Otello jo syyskuussa 1983. Muistoihin jäivät myös Sevillan parturi, Don Giovanni, Ratsumies, Hoffmannin kertomukset ja Ovela kettu.

Oopperoiden tekeminen kuitenkin loppui 1990-luvun alussa, kun yhteisymmärrystä ei syntynyt teatterin, kaupunginorkesterin ja Lahden oopperayhdistyksen kesken. Operetit loppuivat samaan aikaan samasta syystä. Paremmin on käynyt Tampereella, joka muutenkin on tällä hetkellä kaikessa kärkikaupunki. Siellä oopperoita on esitetty keskeytymättä vuodesta 1947 alkaen, nyt yhteistyössä ovat Tampereen oopperayhdistys, kaupunginorkesteri ja Tampere-talo.

Sen sijaan musikaalit tulivat Lahden uuteen taloon 80-luvun lopulla ja ovat sen jälkeen olleet myös elinehto teatterille. Ensin mentiin varman päälle West Side Storylla ja Viulunsoittajalla, mutta myöhemmin skaala laajeni. Jotaarkka Pennasen 90-luvun lopun johtajakauden suurin panostus oli erinomaisesti onnistunut musikaali Anna Karenina, johon saatiin myös EU-rahoitusta. Tolstoin tutun tarinan sävelsi Lahtea varten pietarilainen Vladislav Uspenski ja esityksen ohjasi Pennanen. Teatterinjohtaja Lasse Lindemanin aikana 1991-97 alkoi myös uusien tilaustöiden, kotimaisten musiikkiteatteriteosten esittäminen.

Kun nyt tähän kohtaan panen muutaman omankin huippumuistoni Lahden kaupunginteatterista, niin ainoat kahteen kertaan katsomani esitykset ovat olleet Anna Karenina, Yrjö Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen, Tennessee Williamsin Käärmeennahkatakki, Matti Ijäksen Viimeinen keikka, Jason Millerin Mestaruuskausi ja Bertolt Brechtin Galileo Galilei. Mikään paremmuusjärjestys tämä ei kuitenkaan ole.

PAIKALLISUUTTA

Eläkkeelle jäävä teatterinjohtaja Ilkka Laasonen (2014-23) kirjoittaa uskovansa teatterin paikallisuuteen. Hänelle on ollut mieluisaa antaa teatterin päänäyttämö myös Gaudia-lukion ja Salpauksen opiskelijoiden käyttöön. Omaa paikallista tuotantoakin on ollut, viimeksi Timo Sandbergin Kostonkierre.

Kaupunginteatterin varhaisilta vuosilta kirjassa kerrotaan myös siitä paikallisuudesta, että Lahdessa asuneen kirjailija Toivo ”Topias” Kauppisen näytelmiä esitettiin neljätoista. Iisalmessa 1907 syntynyt Topias muutti lapsena Lahteen isän saatua työpaikan ensin Alstan rautakaupasta ja sen jälkeen Rautelta. Perhe asui Rautatienkatu 26:ssa ja Päijänteenkatu 15:ssä. Ylioppilaaksi Toivo Kauppinen kirjoitti Yhteiskoulusta. Hänet palkittiin myös Lahden teatterikerhon Iivari-patsaalla, hän kuoli keskussairaalassa ja on haudattu Radiomäen vanhalle hautuumaalle.

Vanhemman polven teatterimiehistä muistellaan myös teatterilautakunnassa yli 30 vuotta ollutta Einari Vuorta (SKP). Kun teatterinjohtajaksi 1972 tullut Sakari Jurkka julisti lautakunnan jäsenille, että nyt teatteri ottaa työväenhenkisen ohjelmistolinjan, pyysi Vuori puheenvuoron: ”Mitä se sellainen työväenhenkinen linja on? Teatteri tarvitsee vain hyviä näytelmiä. Huonoja ei katsele porvarikaan.”

Teatterin ylläpitoon tarvitaan myös paikallista rahaa. Tänä vuonna kaupunginteatterin tulot ovat noin 9,5 miljoonaa euroa. Kaupungin budjetista tulee 4,5 miljoonaa, lipputulot ovat 2 miljoonaa ja valtiolta saadaan 3 miljoonaa.

kari.naskinen@gmail.com