Kun menin Kotkan
kaupunginteatterin nettisivuille ostaakseni liput näytelmään Aino
A., siellä
oli linkki kolmen minuutin kohtaukseen, joka oli
kuvattu Sunilan selluloosatehtaan johtajan Lauri
Kannon museoidussa
asunnossa. Keväällä 2023 loppui selluntuotanto Sunilassa, mutta
teatterissa menee näytelmä, jossa ollaan hetki myös Alvar
Aallon työpöydän
ja Sunilan tehdas- ja asuinalueen piirustusten ääressä.
Varsinaisesti näytelmä kertoo kuitenkin Aallon ensimmäisestä
puolisosta Aino
Aallosta
(kuvassa
oik.).
Näytelmä pohjautuu
Jari
Järvelän samannimiseen
romaaniin (Tammi, 2021), jossa on Järvelän Aalto-selvityksiin
perustuen sekä totta että oletettua.
Näytelmän
kantaesitys viime syyskuussa sopi erinomaisesti juuri Kotkaan, jossa
viime kesänä järjestettiin vuotuinen Aalto-viikko (ensi kesänä
Alajärvellä).
Sunila
oli Alvar Aallon laajamittaisin työ, joka valmistui rakennuksiksi
1937-54. Näytelmän keskeinen asia on Aino Aallon osuus miehensä
arkkitehtuurisuunnitelmissa. Kolmijalkainen Aalto-jakkarakin oli
Ainon idea puhumattakaan monesta isosta rakennushankkeesta, joita
pariskunta suunnitteli yhdessä, mutta virallisesti suunnittelijaksi
merkittiin vain Alvar Aalto.
Käyn Kotkan teatterissa
vuosittain jotain katsomassa ja Aino
A.
on ehkä parasta moneen vuoteen. Varsinkin Miia
Maaranen Ainona
on huippu. Tarina alkaa heti terävästi Teknillisestä
korkeakoulusta, jossa 19-vuotias Aino Marsio erikoisluvan turvin
aloitti arkkitehtiopintonsa. Erikoislupa tarkoitti sitä, että
sallittiin opiskelu, vaikka olikin nainen. Professori Armas
Lindgren sanoi,
että naiseudesta on täällä ”Polusteekissa” luovuttava, koska
arkkitehti on miesten ammatti – mutta naisarkkitehditkin voivat
toimia esimerkiksi rakennusten koristelijoina.
Vuonna 1923
Aino
pääsi
piirtäjäksi arkkitehti
Gunnar
Wahlströmin
toimistoon Jyväskylään.
Wahlström tunnetaan parhaiten Yliopistonkadulta Harjun päälle
nousevien ”Neron portaiden” suunnittelemisesta. Samoihin aikoihin
oli Alvar Aalto perustanut Jyväskylään Arkkitehtuuri-
ja monumentaalitaiteen toimisto Alvar Aallon,
johon hän houkutteli Aino-tyttelin apulaisekseen sillä perusteella,
että tämä saisi suunnitella itsenäisestikin töitään ja saisi
ne
omiin nimiinsä.
Isosta
Jyväskylän arkkitehtuuria käsittelevästä kirjasta lähdin
tarkistamaan, mitä siinä kerrotaan Aino Aallosta. Hakemistossa on
yksi sivunumero, jonka perusteella löytyy tieto, että syksyllä
1924 Alvar Aalto ja Aino Marsio menivät
naimisiin.
Ainon suunnittelutyö oli joka tapauksessa laajaa, vaikka hänen
50-vuotispäivästään kertoneessa Arkkitehti-lehden jutussa (10
riviä) hänen töitään mainittiin vain viisi.
Sini Pesosen ohjaama näytelmä on niin Aaltoa kuin olla voi. Jo ohjelmalehtisen kansi alkaa aaltoilulla ja sama jatkuu Lucie Kuropatován tyylikkäässä lavastuksissa, jossa vaihdellen ollaan Aaltojen toimistossa, kotona Munkkiniemessä ja jossain muuallakin. Näyttämön sivuseinät ovat tuttua Aallon koivurimoitusta ja välillä Aino huilaa Paimio-lepotuolissa. Mutta on yksi epäonnistunutkin kohtaus: vaikea uskoa, että Artekin perustaminen yhdessä Maire Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa on ollut kuin pelleteatteria.
Mielenkiintoisia sen sijaan ovat Aino Aallon kohtaamiset Jyväskylässä Wivi Lönnin kanssa. Wivi Lönn oli jo 1800-luvun lopulla päässyt TKK:n arkkitehtuuriosastolle oppimaan ja unohtamaan naiseutensa, mutta vain jonkinlaiseksi ylimääräiseksi oppilaaksi, koska häneltä puuttui ylioppilastutkinto. Anne Niilola (kuvassa vas.) esittää tässä roolissa sellaista vahvuutta ja särmää, että se oli varmaan hyvänä pontimena topakalle Ainolle.
Pontevuus ei kuitenkaan riittänyt suureen kiihkorakkauteen, ei Alvaria eikä lastenhoitoa kohtaan. Kysymyksessä taisi olla tyypillinen järkiavioliitto, jossa ura meni kaiken edelle. Alvarilla tosin menivät joskus syrjähypyt edelle. Kevyt ylimääräinen suhde kehittyi myös Ainolle, joka oli tavannut unkarilaisen valokuvaajan László Moholy-Nagyn ilmeisesti Hattulan keskiaikaisessa kivikirkossa. Laszlo oli myös muotoilija, joka oli aikaisemmin toiminut professorina Bauhaus-koulussa, mutta oli tullut Suomeen varsinaisesti kuvaamaan Aallon suunnittelemaa Toppilan sellutehdasta Oulussa.
Täydennystä tunnelmaan tuo ajoittain Jouni Bäckströmin musiikki, jota lavasteiden hieman peittäminä esittävät Aleksandra Petrova (sello) ja Georgii Petrov (huilu).
Aino Aalto kuoli 54-vuotiaana 1949 rintasyöpään. Hänen kädenjälkensä näkyy monissa monissa Alvar Aallon töissä, jotka kuitenkin pääasiassa kulkevat Aaltojen toimiston nimissä, kuten esimerkiksi Pariisin ja New Yorkin maailmannäyttelypaviljongit.
kari.naskinen@gmail.com