Sielun sisäpuoli on kostea kalvo punaisen sävyissä, kirjoitti Ingmar Bergman käsikirjoituksensa esipuheessa. Se tarkoitti elokuvaa Kuiskauksia ja huutoja (1973), josta punainen myös tuli. Se on elokuva, josta Bergman sanoi tuossa vaiheessa, että kaikki muut hänen elokuvansa voi ilman muuta ajatella mustavalkoisiksi, mutta tätä ei. Tästä punaisesta elokuvasta Sven Nykvist sai parhaan kuvauksen Oscarin, mutta väri ei silti ole elokuvan oleellisin asia.
Kysymys
on Bergmanille tutusta teemasta, ihmisten itsekkyydestä,
kylmyydestä, välinpitämättömyydestä ja kaikesta sellaisesta,
mikä tekee toisille ihmisille pahaa. Punaisella
ei ole mitään tekemistään yhteiskuntapolitiikan kannalta, sillä
Bergman keskittyi aina jokseenkin
täysin ihmisten asioihin ilman poliittisia painotuksia.
Kuiskauksista ja huudoista
kirjoitti Kommunistisen marxilais-leninistisen liiton Gnistan-lehti,
että ”Bergman on yksi taantumuksellisimmista taiteilijoista
Ruotsissa. Hän on hyvin aggressiivinen proletaarista teatteria
kohtaan, ja näyttelijäpiireissä on tunnettu tosiasia, että
Bergmanin mielestä työväenluokan teatteri on huonoa
teatteria.”
Toisaalta Bergmanin kritiikki kohdistuu
lähes poikkeuksetta hyvinvoivan keski- tai yläluokan elämänmenoon
tähtäyspisteen
ollessa
kuitenkin
aina
yksilöissä. Kuiskauksissa
ja huudoissa ollaan
ilmeisesti isossa
maalaiskartanossa runsaat
sata
vuotta
sitten. Siellä asuu vakavasti
sairas Agnes (Harriet
Andersson),
jota hoitaa uskollinen palvelija Anna (Kari
Sylwan),
ja välillä käyvät katsomassa myös Agnesin sisarukset Maria (Liv
Ullmann)
ja Karin (Ingrid
Thulin).
Agnes kuolee elokuvan puolivälissä, mutta ei ehkä sittenkään.
Ainakin hänen poskilleen tulee vielä kuoleman jälkeenkin
kyyneleitä – eikä syyttä, sillä Marian ja Karinin huolenpito
hänestä on ollut
pelkkää teatteria. Onnen
Agnes
saavuttaa
vastaa kuolemassaan:
"Kaikki
kipu oli poissa. Ihmiset, joita rakastan eniten maailmassa, olivat
kanssani. Kuulin heidän juttelevan ympärilläni. Tunsin heidän
ruumiinsa läsnäolon, heidän käsiensä lämmön. Halusin pitää
hetken ja ajatella, että
tämä
on onnea joka tapauksessa. En voi toivoa mitään parempaa."
Muistelmateoksessaan
Laterna
Magica (1987)
Bergman
kertoi
jääneensä 10-vuotiaana loukkuun
ruumishuoneeseen, mutta ei tietenkään kuollut, vaan selvisi sieltä
elävänä pois. Onko tästä kokemuksesta jotakin siinä, kun Agnes
kieltäytyy päästämästä irti elämästään? Laterna
Magicassa
Bergman
kirjoittikin, että
tässä
elokuvassa
hän onnistui
liikkumaan
esteittä
unen ja todellisuuden välillä.
Onko
kysymyksessä eräänlainen uninäytelmä; ei
liene pelkkä sattuma, että sairaan siskon nimi on Agnes. August
Strindbergin Uninäytelmässä
Indra-jumalan
tytär Agnes tulee
ihmisten joukkoon
ja pääsee kokemaan ihmiselämän raadollisuuden. Niin
tai näin, tämä on Bergmanilta
selvästi muotokokeilu.
Kuten
tiedetään, Bergmanin monissa elokuvissa oli häntä itseään ja
hänen vanhempiaan. Ovatko sitten Maria ja varsinkin tunteeton Karin
kuva Bergmanin äidistä? Bergman itse kiisti tämän tulkinnan,
mutta ei ottanut kantaa siihen, onko ehkä häntä itseään Mariassa
ja Karinissa tai Agneksessa.
Miehiäkin
elokuvassa on. Yksi on tietenkin pappi, joka pitää rippilapsensa
kuolinvuoteen äärellä pölhön siunauspuheen. Ulkonäöltään
pappi muistuttaa Fannyssa
ja Alexanderissa (1982)
olevaa piispaa, häijyyden perikuvaa. Toinenkin
mielleyhtymä: elokuvassa muistellaan lapsuutta, jolloin aina
loppiaisaattona koko suku kokoontui kartanoon ja siellä mm.
katsottiin heijastuskuvia alkeellisella kuvanheittimellä. Fannyssa
ja Alexanderissa sama
juttu, mutta kokoonnutaan jouluna.
Karinin
diplomaattimies näyttää
vastenmieliseltä mulkvistilta,
jonka kanssa rakastelemisen Karin torjuu yhtenä iltana
bergmanilaisen perversion avulla: illallisella Karin kaataa
viinilasin, jonka sirpaleella hän myöhemmin makuuhuoneessa tekee
haavan vaginaansa, eikä mies pääse pukille Karinin voimakkaan
verenvuodon takia.
Elokuvan
nimen Bergman otti
musiikkikriitikko Yngve
Flycktin
arvostelusta,
jossa hän kirjoitti Mozartin
14.
pianokonserton
kuulostavan
aivan kuin "kuiskauksilta ja huudoilta". Hyvin
nimi sopii elokuvaankin, jossa musiikkina kuullaan kuitenkin Bachia
ja
Chopinia.
kari.naskinen@gmail.com