Punaisia kuiskauksia ja huutoja

Sielun sisäpuoli on kostea kalvo punaisen sävyissä, kirjoitti Ingmar Bergman käsikirjoituksensa esipuheessa. Se tarkoitti elokuvaa Kuiskauksia ja huutoja (1973), josta punainen myös tuli. Se on elokuva, josta Bergman sanoi tuossa vaiheessa, että kaikki muut hänen elokuvansa voi ilman muuta ajatella mustavalkoisiksi, mutta tätä ei. Tästä punaisesta elokuvasta Sven Nykvist sai parhaan kuvauksen Oscarin, mutta väri ei silti ole elokuvan oleellisin asia.

Kysymys on Bergmanille tutusta teemasta, ihmisten itsekkyydestä, kylmyydestä, välinpitämättömyydestä ja kaikesta sellaisesta, mikä tekee toisille ihmisille pahaa. Punaisella ei ole mitään tekemistään yhteiskuntapolitiikan kannalta, sillä Bergman keskittyi aina jokseenkin täysin ihmisten asioihin ilman poliittisia painotuksia. Kuiskauksista ja huudoista kirjoitti Kommunistisen marxilais-leninistisen liiton Gnistan-lehti, että ”Bergman on yksi taantumuksellisimmista taiteilijoista Ruotsissa. Hän on hyvin aggressiivinen proletaarista teatteria kohtaan, ja näyttelijäpiireissä on tunnettu tosiasia, että Bergmanin mielestä työväenluokan teatteri on huonoa teatteria.”

Toisaalta Bergmanin kritiikki kohdistuu lähes poikkeuksetta hyvinvoivan keski- tai yläluokan elämänmenoon tähtäyspisteen ollessa kuitenkin aina yksilöissä. Kuiskauksissa ja huudoissa ollaan ilmeisesti isossa maalaiskartanossa runsaat sata vuotta sitten. Siellä asuu vakavasti sairas Agnes (Harriet Andersson), jota hoitaa uskollinen palvelija Anna (Kari Sylwan), ja välillä käyvät katsomassa myös Agnesin sisarukset Maria (Liv Ullmann) ja Karin (Ingrid Thulin). Agnes kuolee elokuvan puolivälissä, mutta ei ehkä sittenkään. Ainakin hänen poskilleen tulee vielä kuoleman jälkeenkin kyyneleitä – eikä syyttä, sillä Marian ja Karinin huolenpito hänestä on ollut pelkkää teatteria. Onnen Agnes saavuttaa vastaa kuolemassaan: "Kaikki kipu oli poissa. Ihmiset, joita rakastan eniten maailmassa, olivat kanssani. Kuulin heidän juttelevan ympärilläni. Tunsin heidän ruumiinsa läsnäolon, heidän käsiensä lämmön. Halusin pitää hetken ja ajatella, että tämä on onnea joka tapauksessa. En voi toivoa mitään parempaa."

Muistelmateoksessaan Laterna Magica (1987) Bergman kertoi jääneensä 10-vuotiaana loukkuun ruumishuoneeseen, mutta ei tietenkään kuollut, vaan selvisi sieltä elävänä pois. Onko tästä kokemuksesta jotakin siinä, kun Agnes kieltäytyy päästämästä irti elämästään? Laterna Magicassa Bergman kirjoittikin, että tässä elokuvassa hän onnistui liikkumaan esteittä unen ja todellisuuden välillä.

Onko kysymyksessä eräänlainen uninäytelmä; ei liene pelkkä sattuma, että sairaan siskon nimi on Agnes. August Strindbergin Uninäytelmässä Indra-jumalan tytär Agnes tulee ihmisten joukkoon ja pääsee kokemaan ihmiselämän raadollisuuden. Niin tai näin, tämä on Bergmanilta selvästi muotokokeilu.

Kuten tiedetään, Bergmanin monissa elokuvissa oli häntä itseään ja hänen vanhempiaan. Ovatko sitten Maria ja varsinkin tunteeton Karin kuva Bergmanin äidistä? Bergman itse kiisti tämän tulkinnan, mutta ei ottanut kantaa siihen, onko ehkä häntä itseään Mariassa ja Karinissa tai Agneksessa.

Miehiäkin elokuvassa on. Yksi on tietenkin pappi, joka pitää rippilapsensa kuolinvuoteen äärellä pölhön siunauspuheen. Ulkonäöltään pappi muistuttaa Fannyssa ja Alexanderissa (1982) olevaa piispaa, häijyyden perikuvaa. Toinenkin mielleyhtymä: elokuvassa muistellaan lapsuutta, jolloin aina loppiaisaattona koko suku kokoontui kartanoon ja siellä mm. katsottiin heijastuskuvia alkeellisella kuvanheittimellä. Fannyssa ja Alexanderissa sama juttu, mutta kokoonnutaan jouluna.

Karinin diplomaattimies näyttää vastenmieliseltä mulkvistilta, jonka kanssa rakastelemisen Karin torjuu yhtenä iltana bergmanilaisen perversion avulla: illallisella Karin kaataa viinilasin, jonka sirpaleella hän myöhemmin makuuhuoneessa tekee haavan vaginaansa, eikä mies pääse pukille Karinin voimakkaan verenvuodon takia.

Elokuvan nimen Bergman otti musiikkikriitikko Yngve Flycktin arvostelusta, jossa hän kirjoitti Mozartin 14. pianokonserton kuulostavan aivan kuin "kuiskauksilta ja huudoilta". Hyvin nimi sopii elokuvaankin, jossa musiikkina kuullaan kuitenkin Bachia ja Chopinia.

kari.naskinen@gmail.com