skip to main |
skip to sidebar
Toiset ihmiset eivät näe taakseen tarpeeksi
Haagin
toisessa rauhankonferenssissa 1907
allekirjoitettiin kansainvälinen sopimus, jossa maasodan lakeja ja
tapoja koskevan ohjesäännön 25. artikla kuuluu: ”Kaupunkeja,
kyliä, asuntoja tai rakennuksia, joita ei puolusteta, ei saa millään
tavalla hätyyttää eikä pommittaa.”
Kuten
hyvin tiedetään, Saksa ei seuraavassa sodassaan tällaisia ohjeita
noudattanut alkuunkaan. Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen
tätä kuvaava elokuva oli
Roberto Rossellinin
Rooma, avoin kaupunki, joka
sai ensi-iltansa syksyllä
1945. Sen realistisuus oli niin ankaraa, että Saksan asevelimaassa
Suomessa se
tuli teattereihin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Rooma,
avoin kaupunki oli
ensimmäisiä elokuvia siinä tyylilajissa, josta Italian
kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa alettiin käyttää termiä
neorealismi.
Rossellinin
elokuva kertoo vuodesta 1944, jolloin natsi-Saksa piti Roomaa
miehitettynä. Rooma ei siis
elokuvan
nimestä huolimatta ollut avoin, vaikka
Saksa oli muodollisesti nimennyt sen ”avoimeksi kaupungiksi”.
Rooma oli joka tapauksessa
kiinnitetty
rautaisen natsismin ja sitä tukeneen Salón sosiaalisen
tasavallan fasistien ikeeseen. Vaikka
natsit pitivät valtaa ja ihmisiä pelossa, tämä ei estänyt
ihmisiä rohkeasti liikkumasta
ja olemasta
avoimesti kaupungin kaduilla ja toreilla. Rooman
asukkaat eivät alistuneet suljettuun
kaupunkiin, vaikka
se Saksan julistuksen mukaan olikin avoin kauounki.
Oli tietenkään
toisenkinlaisia,
fasistien kannattajia, jotka mieluummin pysyttelivät kodeissaan ja
toimistoissaan näkemättä
mitään.
Elokuva
alkaa, kun natsit
tulevat etsimään insinööri
Giorgio
Manfredia
tämän kotoa. Manfredi on merkittävässä asemassa kansallisessa
vapautuskomiteassa, mutta hän ehtii Gestapoa karkuun kattojen
kautta. Siitä alkaa ajojahti, joka ei rajoitu Manfredin etsimiseen,
vaan miehen lähipiiri ja vähän vieraammatkin saavat kärsiä.
Naispäähenkilö on
nuori leskirouva
Pina,
joka on seuraavana päivänä menossa naimisiin niin ikään
vastarintaliikkeeseen kuuluvan Francescon kanssa. Nämä suunnitelmat
eivät toteudun, kun Gestapo tekee
ratsian Pinan asumaan kerrostaloon, jossa Manfredi piileskelee. Hän
pääsee vielä tälläkin kertaa karkuun, mutta Francesco
vangitaan.
Sitten seuraa kohtaus, joka on valokuvanakin
yksi elokuvahistorian tunnetuimpia: Francesco on nostettu Gestapon
kuorma-auton lavalle, auto lähtee, Pina juoksee perässä huutaen
epätoivoisesti
Francescoa, Pina ammutaan ja hän kaatuu keskelle katua. (Mikko
Niskasen Pojat-elokuvassa
1962
on
vastaavanlainen saksalaiskohtaus, jossa kuorma-auton sijasta on
juna.)
Anna
Magnanin
esittämä Pina
oli
johtanut
työläisnaisten
ryhmää,
joka hankki
ruokaa
leipomoista
ja kaupoista
kerrostalonsa asukkaille, varastellenkin.
Pinan
kuoltua Pappi
Don Pietro Pellegrini ottaa
Pinan
orvoksi
jääneen Marcellon hoiviinsa. Don
Pietro myös auttaa
vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Hänetkin
natsit ottavat lopulta kiinni ja teloittavat. Rooma
vapautui vasta 4.6.1944, kun kenraali Mark
Clarkin johtama
Viides
armeija tuli ja pelasti roomalaiset.
Roomassa
toimii nykyisin
Via
Tasso -vapautusmuseo
rakennuksessa,
jota natsi-Saksan turvallisuuspoliisi
käytti vankilana SS-Obersturmbannführer
Herbert
Kapplerin
johdolla. Siellä
vankeja kidutettiin, kuten elokuvassa Manfredia,
jotta
heidät olisi saatu
paljastamaan partisaanien
johtajien nimiä,
piilopaikkoja
ja suunnitelmia.
Monet vangituista ja
muitakin, yhteensä 335 italialaista
tapettiin Fosse Ardeatinen luolan
verilöylyssä
24.3.1944
kostoksi
edellispäivän partisaanihyökkäyksestä
Via Rasellassa.
Sodan jälkeen britit
pidättivät
Kapplerin ja hänet luovutettiin Italian viranomaisille 1947. Hänet
tuomittiin Roomassa sotaoikeudessa elinkautiseen. Vuonna 1977 Kappler
muka
sairastui
ja hänet vietiin Roomassa sairaalaan, josta hänen onnistui paeta.
Kappler
kuoli vuotta myöhemmin kotonaan Saksassa.
Tuosta
massamurhasta olen
nähnyt
George Pan
Cosmatosin
Suuren
joukkoteurastuksen
(1973),
jossa
Kappleria esittää Richard
Burton.
Samasta
tapahtumasta on
elokuvan
tehnyt
ainakin myös
Filippo
Ratti (Dieci
italiani per uno tedesco, 1962).
Pahuuden
kuvauksena Rossellinin
elokuva
on hiljaiseksi vetävän vaikuttava. Varsinkin siksi, että se
kohdistuu myös kaikella tavalla ulkopuolisiin. Vaikka elokuva ei
perustu oikeisiin
tositapahtumiin,
kaikki tunnistavat sen kuvaaman totuuden, jonka historiankirjoitus ja
kokemukset ovat meille todistaneet.
Roberto
Rossellini sanoi, että ”on ihmisiä, jotka näkevät kääntyessään
vain takanaan olevan seinän, toiset
näkevät 20 vuosisataa”. Ajankohtainen asia juuri nytkin, kun
oikeistopopulismi pyrkii hämärtämään menneisyyttä, jopa
kieltämään 80 vuoden takaiset rikokset ihmiskuntaa vastaan. Tämän
takia Rooma,
avoin kaupunki on
jatkuvasti ajankohtainen.
Elokuvan
käsikirjoituksen tekivät Sergio
Amidei ja
Federico
Fellini,
joka vielä tuolloin ei ollut alkanut ohjata omia elokuvia. Lauri
Timosen juuri
ilmestyneessä Fellinin elämäkertakirjassa mainitaan lisäksi, että
Fellini toimi myös apulaisohjaajana tässä Rossellinin
monumentissa. Elokuvan
alkuperäiskäsikirjoitus on kadonnut, mutta Timonen kertoo Fellinin
osuuden keskittyneen nimenomaan Don Pietron hahmoon, jonka
näytteli Fellinin hyvä ystävä, enemmän komediarooleistaan
tunnettu Aldo
Fabrizi.
Tämä selittää elokuvan ainoan humoristisen kohtauksen, kun Don
Pietro antiikkikaupassa kääntää pienoispatsaiden asentoja niin,
ettei pyhimys katso suoraan alastoman naisen takapuolta.
Vakava
puoli tässä Fellinin ja Fabrizin yhteistyössä oli, että Pinan
kohtalo tuli käsikirjoitukseen nimenomaan Fabrizilta. Timonen
kirjoittaa: ”Fabrizi oli todistanut 2.3.1944 paikanpäällä
raskaana olleen, aviomiestään pakkotyöleirille vievän rekan
perässä juosseen ja konekivääreillä hengiltä tulitetun viiden
lapsen äidin Teresa
Gullacen murhaa.”
kari.naskinen@gmail.com