Toiset ihmiset eivät näe taakseen tarpeeksi

Haagin toisessa rauhankonferenssissa 1907 allekirjoitettiin kansainvälinen sopimus, jossa maasodan lakeja ja tapoja koskevan ohjesäännön 25. artikla kuuluu: ”Kaupunkeja, kyliä, asuntoja tai rakennuksia, joita ei puolusteta, ei saa millään tavalla hätyyttää eikä pommittaa.”

Kuten hyvin tiedetään, Saksa ei seuraavassa sodassaan tällaisia ohjeita noudattanut alkuunkaan. Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen tätä kuvaava elokuva oli Roberto Rossellinin Rooma, avoin kaupunki, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1945. Sen realistisuus oli niin ankaraa, että Saksan asevelimaassa Suomessa se tuli teattereihin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Rooma, avoin kaupunki oli ensimmäisiä elokuvia siinä tyylilajissa, josta Italian kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa alettiin käyttää termiä neorealismi. Rossellinin elokuva kertoo vuodesta 1944, jolloin natsi-Saksa piti Roomaa miehitettynä. Rooma ei siis elokuvan nimestä huolimatta ollut avoin, vaikka Saksa oli muodollisesti nimennyt sen ”avoimeksi kaupungiksi”. Rooma oli joka tapauksessa kiinnitetty rautaisen natsismin ja sitä tukeneen Salón sosiaalisen tasavallan fasistien ikeeseen. Vaikka natsit pitivät valtaa ja ihmisiä pelossa, tämä ei estänyt ihmisiä rohkeasti liikkumasta ja olemasta avoimesti kaupungin kaduilla ja toreilla. Rooman asukkaat eivät alistuneet suljettuun kaupunkiin, vaikka se Saksan julistuksen mukaan olikin avoin kauounki. Oli tietenkään toisenkinlaisia, fasistien kannattajia, jotka mieluummin pysyttelivät kodeissaan ja toimistoissaan näkemättä mitään.

Elokuva alkaa, kun natsit tulevat etsimään insinööri Giorgio Manfredia tämän kotoa. Manfredi on merkittävässä asemassa kansallisessa vapautuskomiteassa, mutta hän ehtii Gestapoa karkuun kattojen kautta. Siitä alkaa ajojahti, joka ei rajoitu Manfredin etsimiseen, vaan miehen lähipiiri ja vähän vieraammatkin saavat kärsiä. Naispäähenkilö on nuori leskirouva Pina, joka on seuraavana päivänä menossa naimisiin niin ikään vastarintaliikkeeseen kuuluvan Francescon kanssa. Nämä suunnitelmat eivät toteudun, kun Gestapo tekee ratsian Pinan asumaan kerrostaloon, jossa Manfredi piileskelee. Hän pääsee vielä tälläkin kertaa karkuun, mutta Francesco vangitaan.

Sitten seuraa kohtaus, joka on valokuvanakin yksi elokuvahistorian tunnetuimpia: Francesco on nostettu Gestapon kuorma-auton lavalle, auto lähtee, Pina juoksee perässä huutaen epätoivoisesti Francescoa, Pina ammutaan ja hän kaatuu keskelle katua. (Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962 on vastaavanlainen saksalaiskohtaus, jossa kuorma-auton sijasta on juna.)

Anna Magnanin esittämä Pina oli johtanut työläisnaisten ryhmää, joka hankki ruokaa leipomoista ja kaupoista kerrostalonsa asukkaille, varastellenkin. Pinan kuoltua Pappi Don Pietro Pellegrini ottaa Pinan orvoksi jääneen Marcellon hoiviinsa. Don Pietro myös auttaa vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Hänetkin natsit ottavat lopulta kiinni ja teloittavat. Rooma vapautui vasta 4.6.1944, kun kenraali Mark Clarkin johtama Viides armeija tuli ja pelasti roomalaiset.

Roomassa toimii nykyisin Via Tasso -vapautusmuseo rakennuksessa, jota natsi-Saksan turvallisuuspoliisi käytti vankilana SS-Obersturmbannführer Herbert Kapplerin johdolla. Siellä vankeja kidutettiin, kuten elokuvassa Manfredia, jotta heidät olisi saatu paljastamaan partisaanien johtajien nimiä, piilopaikkoja ja suunnitelmia. Monet vangituista ja muitakin, yhteensä 335 italialaista tapettiin Fosse Ardeatinen luolan verilöylyssä 24.3.1944 kostoksi edellispäivän partisaanihyökkäyksestä Via Rasellassa. Sodan jälkeen britit pidättivät Kapplerin ja hänet luovutettiin Italian viranomaisille 1947. Hänet tuomittiin Roomassa sotaoikeudessa elinkautiseen. Vuonna 1977 Kappler muka sairastui ja hänet vietiin Roomassa sairaalaan, josta hänen onnistui paeta. Kappler kuoli vuotta myöhemmin kotonaan Saksassa.

Tuosta massamurhasta olen nähnyt George Pan Cosmatosin Suuren joukkoteurastuksen (1973), jossa Kappleria esittää Richard Burton. Samasta tapahtumasta on elokuvan tehnyt ainakin myös Filippo Ratti (Dieci italiani per uno tedesco, 1962).

Pahuuden kuvauksena Rossellinin elokuva on hiljaiseksi vetävän vaikuttava. Varsinkin siksi, että se kohdistuu myös kaikella tavalla ulkopuolisiin. Vaikka elokuva ei perustu oikeisiin tositapahtumiin, kaikki tunnistavat sen kuvaaman totuuden, jonka historiankirjoitus ja kokemukset ovat meille todistaneet.

Roberto Rossellini sanoi, että ”on ihmisiä, jotka näkevät kääntyessään vain takanaan olevan seinän, toiset näkevät 20 vuosisataa”. Ajankohtainen asia juuri nytkin, kun oikeistopopulismi pyrkii hämärtämään menneisyyttä, jopa kieltämään 80 vuoden takaiset rikokset ihmiskuntaa vastaan. Tämän takia Rooma, avoin kaupunki on jatkuvasti ajankohtainen.

Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Sergio Amidei ja Federico Fellini, joka vielä tuolloin ei ollut alkanut ohjata omia elokuvia. Lauri Timosen juuri ilmestyneessä Fellinin elämäkertakirjassa mainitaan lisäksi, että Fellini toimi myös apulaisohjaajana tässä Rossellinin monumentissa. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoitus on kadonnut, mutta Timonen kertoo Fellinin osuuden keskittyneen nimenomaan Don Pietron hahmoon, jonka näytteli Fellinin hyvä ystävä, enemmän komediarooleistaan tunnettu Aldo Fabrizi. Tämä selittää elokuvan ainoan humoristisen kohtauksen, kun Don Pietro antiikkikaupassa kääntää pienoispatsaiden asentoja niin, ettei pyhimys katso suoraan alastoman naisen takapuolta.

Vakava puoli tässä Fellinin ja Fabrizin yhteistyössä oli, että Pinan kohtalo tuli käsikirjoitukseen nimenomaan Fabrizilta. Timonen kirjoittaa: ”Fabrizi oli todistanut 2.3.1944 paikanpäällä raskaana olleen, aviomiestään pakkotyöleirille vievän rekan perässä juosseen ja konekivääreillä hengiltä tulitetun viiden lapsen äidin Teresa Gullacen murhaa.”

kari.naskinen@gmail.com