Helsingin
yliopiston monivuotinen tutkimushanke Helsingin Sanomien historiasta
on edennyt viimeiseen kirjan muodossa ilmestyneeseen osaan Suomen
suurin (Siltala, 2019). Kirjassa
lainataan Mauno Koivistoa
vuodelta
2007, jolloin lehden levikki oli vielä 420 000: ”Meillä alkaa
olla tilanne se, että tiedotusvälineet ovat yksissä käsissä.”
Tänään tuli uutinen, että Sanoma Oy ostaa Alma Media Oyj:ltä
Aamulehden, Satakunnan Kansan ja 13 pienempää lehteä.
Koiviston ilmaiseman huolenaiheen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon ja kohta alkaa olla sellainen tilanne, että Sanoma-konsernin ja valtavasti laajentuneen Keskisuomalaisen lisäksi muiden omistamia painettuja sanomalehtiä ei enää ole kuin Turun Sanomat ja Orimattilan Sanomat.
Helsingin Sanomat on jättiläinen, kansainvälisestikin erikoistapaus. Ei ole toista länsimaata, jossa tällainen laatuluokan sanomalehti hallitsee yhtä suurta markkinaosuutta kuin Helsingin Sanomat Suomessa.
Yliopiston tutkimushankkeen vastuullisena johtajana toiminut Markku Kuisma kirjoittaa kirjan esipuheessa, että jotakin Hesaria vastaavaa löytyy vain muista Pohjoismaista. Lähimpänä esimerkkinä on ruotsalainen Dagens Nyheter, mutta silläkin on kaiken aikaa ollut vähintään yksi laatulehti vakavana kilpailijanaan.
Vanhoina hyvinä aikoina, kun maakuntien ykköslehdet olivat vielä itsenäisiä, ilmestyi Helsingissäkin Uusi Suomi. Vaikka se oli paljon Erkon Pravdaa pienempi, oli se silti kilpailija ja lukijoille vaihtoehdon tarjoava. Pitkään tappiota tehnyt Uusi Suomi kuitenkin lopetettiin syksyllä 1991 ja ”Sanoma Osakeyhtiön talousjohtajat pitivät peijaisia juomalla samppanjaa muovimukeista”, kuten uudessa hesarikirjassa kerrotaan. Tosin Uuden Suomen katoaminen ei niin järin iso asia Helsingin Sanomien kannalta ollut, sillä HS:n bisnes oli juuri tuolloin muutenkin parhaimmillaan, levikkikin yli 480 000.
Toimituksenkin puolella nautittiin vahingonilosta, vaikka syytä riehakkuuteen ei oikeastaan olisi ollut: ”HS oli menettänyt rinnaltaan kirittäjän, laatulehden, jonka parhailla artikkeleilla HS:n päällikkötoimittajat saattoivat herätellä omaa toimitustaan omahyväisyyden horroksesta.”
Jäi sentään Hufvudstadsbladet. Siitä Aatos Erkko kerran sanoi talon sisällä, että ”onneksi on parantunut HBL, joka hoitaa uutispuolen paremmin kuin HS”. Tämän herättelyn sai aikaan se, että vuonna 1994 hänen oma lehtensä ei ollut tehnyt juttua Erkolle tärkeästä Tykistöpäivän tilaisuudesta Senaatintorilla, mutta lehteen oli samaan aikaan päästetty ”neljännen luokan ortodoksiuutisia”.
Kirittämisestä oikeastaan puhui Koivistokin. Hän harmitteli, ettei lehdissä käydä riittävästi keskustelua:
”Elän siinä toivossa, että Helsingin Sanomat voisi olla sellainen establishmentin kyseenalaistava voima, joka myös panisi sen koville”, sanoi Koivisto.
Hän tarkoitti, että edes Helsingin Sanomien pitäisi olla vastavoima poliittiselle valtavoimalle:
”Jos vastavoima puuttuu, se edesauttaa voiman mätänemistä. Vastavoima vasta legitimoi voiman. Nyt voimalla ei ole merkittävää vastavoimaa.” Tuohon aikaan se voima oli Matti Vanhasen porvarihallitus.
Ei tilanne noista ajoista ole sikäli muuttunut, että se vastavoima on edelleen Helsingin Sanomat silloin kun olla haluaa. Eivätkä isot yritysostot tätä asetelmaa miksikään muuta. Mutta kyllähän sanomalehtien omaleimaisuus kärsii, kun lehdet ketjuuntuvat. Lisäksi lehtien lukijoita ottaa päähän, kun heillä ei enää ole samalla tavalla ”omaa lehteä” kuin ennen. Takuulla näin ajatellaan nyt itsetietoisten tamperelaisten ja porilaisten piireissä.
kari.naskinen@gmail.com
Koiviston ilmaiseman huolenaiheen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon ja kohta alkaa olla sellainen tilanne, että Sanoma-konsernin ja valtavasti laajentuneen Keskisuomalaisen lisäksi muiden omistamia painettuja sanomalehtiä ei enää ole kuin Turun Sanomat ja Orimattilan Sanomat.
Helsingin Sanomat on jättiläinen, kansainvälisestikin erikoistapaus. Ei ole toista länsimaata, jossa tällainen laatuluokan sanomalehti hallitsee yhtä suurta markkinaosuutta kuin Helsingin Sanomat Suomessa.
Yliopiston tutkimushankkeen vastuullisena johtajana toiminut Markku Kuisma kirjoittaa kirjan esipuheessa, että jotakin Hesaria vastaavaa löytyy vain muista Pohjoismaista. Lähimpänä esimerkkinä on ruotsalainen Dagens Nyheter, mutta silläkin on kaiken aikaa ollut vähintään yksi laatulehti vakavana kilpailijanaan.
Vanhoina hyvinä aikoina, kun maakuntien ykköslehdet olivat vielä itsenäisiä, ilmestyi Helsingissäkin Uusi Suomi. Vaikka se oli paljon Erkon Pravdaa pienempi, oli se silti kilpailija ja lukijoille vaihtoehdon tarjoava. Pitkään tappiota tehnyt Uusi Suomi kuitenkin lopetettiin syksyllä 1991 ja ”Sanoma Osakeyhtiön talousjohtajat pitivät peijaisia juomalla samppanjaa muovimukeista”, kuten uudessa hesarikirjassa kerrotaan. Tosin Uuden Suomen katoaminen ei niin järin iso asia Helsingin Sanomien kannalta ollut, sillä HS:n bisnes oli juuri tuolloin muutenkin parhaimmillaan, levikkikin yli 480 000.
Toimituksenkin puolella nautittiin vahingonilosta, vaikka syytä riehakkuuteen ei oikeastaan olisi ollut: ”HS oli menettänyt rinnaltaan kirittäjän, laatulehden, jonka parhailla artikkeleilla HS:n päällikkötoimittajat saattoivat herätellä omaa toimitustaan omahyväisyyden horroksesta.”
Jäi sentään Hufvudstadsbladet. Siitä Aatos Erkko kerran sanoi talon sisällä, että ”onneksi on parantunut HBL, joka hoitaa uutispuolen paremmin kuin HS”. Tämän herättelyn sai aikaan se, että vuonna 1994 hänen oma lehtensä ei ollut tehnyt juttua Erkolle tärkeästä Tykistöpäivän tilaisuudesta Senaatintorilla, mutta lehteen oli samaan aikaan päästetty ”neljännen luokan ortodoksiuutisia”.
Kirittämisestä oikeastaan puhui Koivistokin. Hän harmitteli, ettei lehdissä käydä riittävästi keskustelua:
”Elän siinä toivossa, että Helsingin Sanomat voisi olla sellainen establishmentin kyseenalaistava voima, joka myös panisi sen koville”, sanoi Koivisto.
Hän tarkoitti, että edes Helsingin Sanomien pitäisi olla vastavoima poliittiselle valtavoimalle:
”Jos vastavoima puuttuu, se edesauttaa voiman mätänemistä. Vastavoima vasta legitimoi voiman. Nyt voimalla ei ole merkittävää vastavoimaa.” Tuohon aikaan se voima oli Matti Vanhasen porvarihallitus.
Ei tilanne noista ajoista ole sikäli muuttunut, että se vastavoima on edelleen Helsingin Sanomat silloin kun olla haluaa. Eivätkä isot yritysostot tätä asetelmaa miksikään muuta. Mutta kyllähän sanomalehtien omaleimaisuus kärsii, kun lehdet ketjuuntuvat. Lisäksi lehtien lukijoita ottaa päähän, kun heillä ei enää ole samalla tavalla ”omaa lehteä” kuin ennen. Takuulla näin ajatellaan nyt itsetietoisten tamperelaisten ja porilaisten piireissä.
kari.naskinen@gmail.com
