Oscareita tavoittelevat nyt kaksi
tietyllä tavalla samanlaista elokuvaa, Todd Phillipsin Joker
ja
Bong Joon-hon
Parasite. Molemmat
ovat viihteellisesti vetäviä jännäreitä ja keräävät isot
yleisötulot, mutta niiden sisällöllisenä perustana on kuitenkin
voimakas yhteiskunnallinen näkemys rakenteellisesta
epäoikeudenmukaisuudesta.
Bong Joon-ho on sanonut, että hänen elokuvansa on komedia ilman klovneja, tragedia ilman roistoja. Ovat vain olemassa ne yhteiskuntien järjestelmät, joissa eriarvoisuus ja luokkajako vallitsevat, eikä tätä missään pystytä muuksi muuttamaan.
Kun Helsingin Sanomat toteutti laajan köyhyyskyselyn, tuli esille hirvittävää kurjuutta: ”Olen vakavasti harkinnut itsemurhaa ulospääsyynä taloudellisesta tilanteesta. Mutta se tuntuu edelleenkin väärältä lapsia kohtaan.” Eräs toinen: ”Eläkeiän oon ratkaissut niin, että tapan itseni. Ei tarttis eläkeikää olla kuset housussa jossain, missä kukaan ei edelleenkään välitä.”
Kuitenkin Suomi kuuluu ykköskastiin. Bong Joon-ho (s. 1969) on eteläkorealainen, ja hänen maansa on viime vuosikymmenten aikana noussut kansainvälisissä talousvertailuissa menestyjien joukkoon. Bong Joon-ho opiskeli ennen elokuva-alalle siirtymistään sosiologiaa ja tuntee asian, josta nyt on elokuvan tehnyt. Eivätkä ne asiat ole kunnossa niin hyvin kuin vaikkapa Suomessa.
Elokuvan nimi tarkoittaa loisia. Osa ihmisistä on niin vaikeassa asemassa, Bong Joon-hon sanonnan mukaan jyrkänteen reunalle työnnettyjä, että heidän on pärjätäkseen kiinnityttävä loissuhteeseen joidenkin paremmassa asemassa olevien kanssa. Elokuvassa tällainen suhde syntyy.
On rikas hyvinvointiperhe hulppeassa monen sadan neliömetrin talossaan korkealla rinteellä, ja sekin sanotaan, että kaikkien rikkaiden talojen alla on vahvat bunkkerit Pohjois-Korean mahdollisesti ampumien atomipommien varalta. Elokuvan toinen perhe asuu surkeassa murjussaan puolittain katutason alapuolella, jossa he tienaavat niukan elantonsa taittelemalla kartongista pizzalaatikoita ravintolalle.
Tässä trilleriksi kehittyvässä elokuvassa asetelma on mielenkiintoisesti samanlainen kuin Akira Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti (1963), josta kirjoitin vuosi sitten: ”Kysymyksessä on näennäisesti hyvin tavanomainen rikoselokuva, mutta siinä on syvempänä merkityksenä luokkaristiriita. Gondon perhe asuu Yokohaman keskustan ulkopuolella kukkulalla, josta talo näkyy komeana yläluokan asuntona. Alhaalla vaatimattomissa taloissa asuu työväenluokka – taivas ja helvetti.” Tämän voi nyt toistaa, kun vaihtaa Yokohaman tilalle Soulin. Talot nurmikkoalueineen muistuttavatkin toisiaan.
Bong Joon-ho on sanonut, että hänen elokuvansa on komedia ilman klovneja, tragedia ilman roistoja. Ovat vain olemassa ne yhteiskuntien järjestelmät, joissa eriarvoisuus ja luokkajako vallitsevat, eikä tätä missään pystytä muuksi muuttamaan.
Kun Helsingin Sanomat toteutti laajan köyhyyskyselyn, tuli esille hirvittävää kurjuutta: ”Olen vakavasti harkinnut itsemurhaa ulospääsyynä taloudellisesta tilanteesta. Mutta se tuntuu edelleenkin väärältä lapsia kohtaan.” Eräs toinen: ”Eläkeiän oon ratkaissut niin, että tapan itseni. Ei tarttis eläkeikää olla kuset housussa jossain, missä kukaan ei edelleenkään välitä.”
Kuitenkin Suomi kuuluu ykköskastiin. Bong Joon-ho (s. 1969) on eteläkorealainen, ja hänen maansa on viime vuosikymmenten aikana noussut kansainvälisissä talousvertailuissa menestyjien joukkoon. Bong Joon-ho opiskeli ennen elokuva-alalle siirtymistään sosiologiaa ja tuntee asian, josta nyt on elokuvan tehnyt. Eivätkä ne asiat ole kunnossa niin hyvin kuin vaikkapa Suomessa.
Elokuvan nimi tarkoittaa loisia. Osa ihmisistä on niin vaikeassa asemassa, Bong Joon-hon sanonnan mukaan jyrkänteen reunalle työnnettyjä, että heidän on pärjätäkseen kiinnityttävä loissuhteeseen joidenkin paremmassa asemassa olevien kanssa. Elokuvassa tällainen suhde syntyy.
On rikas hyvinvointiperhe hulppeassa monen sadan neliömetrin talossaan korkealla rinteellä, ja sekin sanotaan, että kaikkien rikkaiden talojen alla on vahvat bunkkerit Pohjois-Korean mahdollisesti ampumien atomipommien varalta. Elokuvan toinen perhe asuu surkeassa murjussaan puolittain katutason alapuolella, jossa he tienaavat niukan elantonsa taittelemalla kartongista pizzalaatikoita ravintolalle.
Tässä trilleriksi kehittyvässä elokuvassa asetelma on mielenkiintoisesti samanlainen kuin Akira Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti (1963), josta kirjoitin vuosi sitten: ”Kysymyksessä on näennäisesti hyvin tavanomainen rikoselokuva, mutta siinä on syvempänä merkityksenä luokkaristiriita. Gondon perhe asuu Yokohaman keskustan ulkopuolella kukkulalla, josta talo näkyy komeana yläluokan asuntona. Alhaalla vaatimattomissa taloissa asuu työväenluokka – taivas ja helvetti.” Tämän voi nyt toistaa, kun vaihtaa Yokohaman tilalle Soulin. Talot nurmikkoalueineen muistuttavatkin toisiaan.
Köyhä perhe ei mitenkään syytä omasta tilastaan hyvinvointiperhettä, koska syy ei ole tämän uuden tuttavaperheen. Köyhän perheen isä Kim jopa sanoo: ”He ovat rikkaita, mutta kuitenkin mukavia”, mihin vaimo täsmentää: ”He ovat mukavia, koska ovat rikkaita.”
Kim: ”Rikkaat ovat naiiveja. Eikä niillä ole ryppyjä.” Vaimo: ”Rahalla voi silottaa rypyt pois.”
Rikkaan perheen ihmiset puolestaan eivät näitä asioita pohdi, koska he eivät tiedä palvelukseensa palkkaamien ihmisten oikeaa taustaa. Tosin juuri tämä on elokuvan heikoin puoli siinä mielessä, että nämä ihmiset on kuvattu aika pölvästeiksi, vähän niin kuin hyväntahtoisiksi hölmöiksi. Eivät voi olla. Sen verran kuitenkin tulee heidänkin ajatusmaailmastaan esille, että eliitti-ihmisten mielestä monet ihmiset haisevat, haju muistuttaa vanhaksi mennyttä retiisiä, ja tätä hajua on aina metroissa. Lapsellisia kliseitä, jotka pudottavat elokuvaa hieman lähemmäs puhdasta viihdetuotetta.
Luokkaeroasetelmaa korostaa yhdessä kohtaa kummalliselta vaikuttava musiikkivalinta, kun taustalla soi vanha italialainen iskelmä In ginocchiota da te, mutta tottahan valinta on tietoinen: laulaja on Gianni Morandi, jonka isä Aldo Morandi oli aikoinaan tunnettu kommunisti Bolognassa.
Yhtenä kommenttina nykymaailmasta on elokuvassa kohtaus, jossa erittäin kriittisessä tilanteessa näytetään, että valta on sillä, joka hallitsee viestinnän. Symbolina tässä kohtauksessa on vaatimattomasti kännykkä, mutta kyllähän me sen tiedämme, että viestin saa perille paremmin isolla rahalla kuin monistekoneella julisteita painamalla.
Kaikesta tästä huolimatta Parasiten voi katsoa myös pelkkänä jännityselokuvana ja toimii niinkin. Elokuvasta on vaikea tästä näkökulmasta paljon kirjoittaa, koska nokkelaa juonta ei ole syytä paljastaa. Hyvin on Bong Joon-ho joka tapauksessa asiansa oppinut, sillä edessä olevia trillerikohtia ennakoidaan Hitchcockin reseptiä noudattaen kuvaamalla jyrkkiä portaita. Samaan reseptiin kuuluvat tirkistely ja salakuuntelu.
Yksi asia elokuvassa on suseok-onnenkivi, joka näköjään liittyy johonkin korealaiseen myyttiin. Kun kellariloukossa asuva perhe saa kiven yhdeltä pojan kaverilta, se on ehkä alkuna sille, mitä kohta alkaa tapahtua. Suseokin varaanko huonoimmassa jamassa olevien pitäisi elämänsä laskea? Minullakin on muutama vuosi sitten Uhtualta ostamani onnenkivi, joka parantaa myös sairauksista. Siihen luotan, jos eläkevakuutusyhtiöiden hommat menevät persiilleen.
Jokerin tavoin Parasite on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta, josta selviävät vain vahvimmat. Entä Oscar? Jos näistä kahdesta pitäisi valita, niin mieluummin Joker, joka kuvaa yhteiskunnan edelleen jatkuvaa muutosta huonompaan suuntaan vielä ankarammin kuin Parasite.
kari.naskinen@gmail.com
