Arsenalia on elokuvan puolella verrattu Pablo Picasson maalaukseen Guernicaan (1937), joka kuvaa Saksan ilmavoimien Guernican pommittamista Espanjan sisällissodassa 1937. Elokuva kertoo saksalaisten hyökkäyksestä Arsenal-asetehtaalle Kiovassa. Pieni bolshevikkijoukko puolusti tehdasta, ja verinen taistelu siitä tuli. Dovzhenko oli noiden tapahtumien aikana itsekin Ukrainassa, taisteli ensin nationalistien puolella, mutta kääntyi myöhemmin bolshevikiksi. Hän oli kotoisin aivan Kiovan läheltä, Dneprin toiselta puolelta Sosnytsiasta.
”Halusin tehdä elokuvan vallankumouksesta, en mistään palatsivallankumouksesta, vaan sellaisesta talonpoikien, työläisten ja intellektuellien vallankumouksesta, jotka tekivät vallankumouksen, mutta eivät itse saaneet siitä mitään”, on Dovzhenko kertonut.
”Katsoin Arsenalissa olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen kiihkokansallismielisyys ja toiseksi olla ukrainalaisen työväenluokan runoilija ja laulaja.”
”Mikään ei ole halveksittavampaa kuin välinpitämätön huomioitseminen”, sanoi Dovzhenko, ja sitä hän ei todellakaan ollut, kuten Arsenalistakin näkee. Latteisiin kompromisseihin Dovzhenko ei erehtynyt.
Dovzhenko oli poikkeuksellisen voimakkaasti kantaaottava elokuvantekijä. Dovzhenkon julkaistut päiväkirjat osoittavat, että hän oli myös hyvin kriittinen sen ajan Neuvostoliitossa. Kaikki taiteilijat eivät olleet.
Maailmansodan monenkirjavina vuosina Ukraina kuului Saksan alaisuuteen, mutta joulukuussa 1917 se julistautui riippumattomaksi tasavallaksi. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä Saksa halusi Ukrainan olevan edelleen siitä riippuvainen. Saksalaisten vähitellen alkanut kotiuttaminen Ukrainasta vahvisti Venäjän väliaikaisen hallituksen puolesta siellä toimineiden asemaa. Puolakin sekaantui Ukrainan asioihin, mutta lopulta joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli yksi Neuvostoliiton perustajajäsenistä.
Aleksandr Dovzhenko (1894 - 1956) toimi ennen elokuva-alalle siirtymistään maalarina, opettajana sekä lähettiläänä Berliinissä ja Varsovassa. Ensimmäisen elokuvansa hän teki 32-vuotiaana 1926. Hän oli elokuvamiehenä itseoppinut, mutta oppi hyvin. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergren sanoo, ettei Dovzhenko jäänyt Arsenalissakaan ”vain poliittisten ja vahvasti esillä olevien uskonnonvastaisten teemojen esiintuojaksi. Sen sijaan elokuvasta syntyi kompleksinen, symboliikkaa täynnä oleva lyyrinen työ – ja sillä on paradoksaalista kyllä herooiselle taisteluteemalle lähes vastakkaisesti myös sodan kauhuja vastustava sanoma.” (kavi.fi)
Sosialistista realismia Arsenal ei edusta, vaan mieluumminkin sitä avantgardea, johon Leninin vallankumouksen alkuvuosina suorastaan kannustettiin, mutta jonka Stalin lopetti tykkänään.
Dovzhenko toi monissa elokuvissaan esille tarpeen kaikenlaiselle edistykselle. Hänen elokuvissaan näkyy traktoreita, separaattoreita ja muita koneita, joiden avulla viljelijät pystyivät helpottamaan työntekoaan. Elokuvissa viljapellot huojuvat ja asiat edistyvät.
Viimeisen elokuvansa Dovzhenko ohjasi 1949, mutta hänen käsikirjoitustensa ja aiheidensa pohjalta on sen jälkeen tehty muita elokuvia, mm. Runoelma merestä (1958), Liekehtivän taivaan alla (1961) ja Lumottu Desna (1964), jotka Mosfilmillä ohjasi Dovzhenkon leski Julia Solntseva.
Liekehtivän taivaan alla loppuu Sergei Bondartshukin lukemaan tekstiin: ”Pysähdy ihminen! Tässä on maailmasi, ikuinen ja kaunis. Sinäkin elät siinä lyhyen hetkesi. Kunnia olkoon meneville ja tuleville, keväälle ja syksylle, päiville ja öille, aamun ja illan kasteelle, rakkaudelle ja työlle.”
kari.naskinen@gmail.com
