Aurinko sisälläni kertoo Isabellesta, joka etsii merkitystä elämälleen. On löydettävä mies, joita sitten koeajetaan. Kuvioissa pyörii vielä entinen aviomies, ja uusia kokelaita on monenlaisia, on fiksu, on mäntti, on naimisissa oleva, on eroa tekevä ym. Lopuksi on vielä selvänäkijä, joka sanoo, että kyllä homma lutviutuu, kun ensin löytää auringon sisältään. Baareissa keskustellaan paljon, pari kertaa käydään sängyssä, kerran maaseudulla Creusessa ja siinä se.
Pariisissa ollaan jossain Pere Lachaisen hautausmaan tienoilla. Puhetta riittää, mutta Isabelle ei löydä sitä oikeaa. Tai varsinaisesti vaikuttaa siltä, ettei hän edes tiedä, mitä hakee.
Isabelle on taidemaalari, kuten Juliette Binoche oikeassakin elämässään näyttelemisen ohella. Maalaaminen ei Isabellelle kuitenkaan riitä, koska elämä ilman miestä tuntuu tietenkin tyhjältä.
Eivätkä ne baaripuheetkaan mihinkään kunnolliseen johda. Tyhjää löpinää. Vuoropuhelu ei ole katsojankaan kannalta mielenkiintoista. Vaikea ymmärtää, että käsikirjoitus muka perustuu kulttuurintutkijafilosofin Roland Barthesin kirjaan Rakastuneen kielellä (1977), jossa syntyjä syviä peilataan Goethen Wertherin kärsimysten ja vastaavien kautta.
Ollaan kaukana sellaisista keskusteluelokuvista, jotka imevät puoleensa. Tämän lajin ranskalainen huippu on Louis Mallen Ilta Andrén kanssa (1981), jossa kaksi teatterimiestä keskustelee ravintolaillallisen aikana. Vaikka mikä minä olen sanomaan – keski-ikäiset naiset saattavat löytää Claire Denisin elokuvasta vaikka minkälaisia rakennuspuita elämäänsä. Ehkä esimerkiksi sen, ettei kannata heti ensimmäisen vonkaajan syliin kapsahtaa.
kari.naskinen@gmail.com
