Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera
50 vuotta sitten oli kova sisäpoliittinen kannanotto äärioikeistolaista
Lapuanliikettä vastaan. Ajoitus osui nappiin: kun kantaesitys 21.3.1966
Helsingin vanhalla ylioppilastalolla oli ohi, heti perään samana iltana tulivat
tulokset eduskuntavaaleista, joissa vasemmisto oli saanut yli puolet paikoista
ja Lapualaisoopperan
kirjoittajasta Arvo Salosta (SDP) oli
tullut kansanedustaja.Televisiosta tulee tänään torstaina Mikko Niskasen ohjaama elokuva Lapualaismorsian, jonka ensi-ilta oli 1.12.1967. Se kertoo Lapualaisoopperan tekemisestä, ja mukana elokuvassa on suurin osa sen näyttelijöistä. Niskasen lähestymistapa on kuitenkin laajempi, nykyisin sanotaan globaali. Elokuva on pasifistinen julistus aikana, jolloin omanlaisiaan ”lapuanliikkeitä” oli Vietnamissa, Kongossa, Etelä-Amerikassa ja Lähi-idässä.
Suomessa rauhanaktivistit olivat noihin aikoihin näkyvästi esillä. Elokuvan pääkäsikirjoittaja Marja-Leena Mikkola sanoo Niskasen elokuvia käsittelevässä Sakari Toiviaisen kirjassa, että ”siihen aikaan kaikki olivat pasifisteja, nykyään taas näytetään olevan enemmän kiinnostuneita militarismista ja sotimisesta”. (Tuska ja hurmio, SKS 1999)
Sanonta on entistä ajankohtaisempi juuri nyt. Lapualaismorsiamessa on toisin. Siinä on myös dokumenttipätkiä, ja yhdessä niistä on kuvaa Runeberginpatsaalta, jonka luona 1967 polttivat sotilaspassinsa kirjailijat Markku Lahtela ja Kalevi Seilonen sekä musiikkitoimittajat Ilpo Saunio ja Tauno Tuomivaara. Puhujana tilaisuudessa oli Ilkka-Christian Björklund.
Elokuva sai valtionpalkinnon, Niskanen kirkon elokuvapalkinnon ja Jussi-patsaan parhaasta ohjauksesta sekä Kristiina Halkola näyttelijä-Jussin. Elokuva-arvostelijoiden suhtautuminen oli kuitenkin hyvin kaksijakoinen, joidenkin mielestä Niskasen siihen asti paras elokuva, jotkut pitivät sitä Niskasen nallipyssylaukauksena.
Peter von Bagh kirjoitti, että Niskanen ”näki herkästi ja laajasti yli ja ohi retoriikan” ja teki ”kauniin ystävänpalveluksen sille vasemmistolaiselle sukupolvelle, joka sittemmin on ollut jälkiviisaan pilkan kohteena”. (Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, Otava 1992)
Kun elokuvaa nyt katsoo, se näyttäytyy osin huvittavana, nostalgisesti naiivina, mutta kuvaten varsin todentuntuisesti juuri sitä aikaa, mitä kuuskytlukulainen, aktiivinen nuoriso silloin eli. Yhteiskunnallinen maailmanparantaminen oli tärkeää, mutta niin myös viina ja seksi, siis perusasiat. Jokin näistä teki elokuvasta alle 16-vuotiailta kielletyn. Tänä iltana raja on enää K 12.
Näin tarkastellen elokuva on myös hienosti dokumentaarinen sisältäen passienpolttamisen ohella mm. vappujuhlintaa, laivan vesillelaskua telakalla, piilokamerakohtauksen ja varsinkin kohtauksia Lapualaisoopperan harjoituksista. Mukana kuvissa vilahtelevat myös Urho ja Sylvi Kekkonen, Jörn Donner, Erkki Raatikainen, Tarleena Sammalkorpi ym. tuttuja.
Asiaan tietenkin kuuluu, että elokuvassa on paljon Kaj Chydeniuksen musiikkia. Tänä vuonna on myös tullut kuluneeksi 50 vuotta Chydeniuksen musiikin tunnetuksi tehneen Love Records -yhtiön perustamisesta.
kari.naskinen@gmail.com
