Feministi Medea murehti: "Kaikista elävistä ja arvostelukykyisistä olennoista me naiset olemme onnettomimpia. Ensinnäkin, hyvinvoinnin vuoksi mies ostaa meidät ja saa hallita ruumistamme, ja ilman miestä on vielä pahempaa. Ja nyt vakava kysymys on, saammeko hyvän vai pahan miehen; sillä ei ole naiselle helppoa paeta eikä kieltäytyä avioliitosta."
Pani minutkin perehtymään tähän aihealueeseen katsottuani Kansallisoopperassa Richard Straussin Elektran. Siinä nainen ei kuitenkaan kohdista ”kritiikkiään” miehiin, vaan omaan äitiinsä, jonka hän murhauttaa kostoksi.
Naisilla on vaikeata. Kansallisoopperassa tämä tehdään kyllä hyvin selväksi, sillä esitys on hurja. Sen on ohjannut ranskalainen Patrice Chereau, joka tunnetaan mm. sensaatiomaisesta ohjauksestaan Bayreuthissa 1976: Richard Wagnerin Nibelungin sormus -kokonaisuudesta hän teki sellaisen, että osa katsojista raivostui – Chereaun tulkintaa pidettiin marxilaisena ja kaiken lisäksi seksihulluna.
Antiikin Kreikan ajoista tilanne on sentään kohentunut. Kreikassa naisetkin saavat nykyisin äänestää, saavat itse valita aviopuolisonsa, heitä valitaan yhtiöiden hallituksiin ja jopa eduskuntaan, jossa heitä ei kuitenkaan ole kuin vähän yli kymmenen prosenttia.
Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin (1776) sanotaan komeasti, että ”kaikki ihmiset on luotu tasavertaisiksi”. Varsinkaan tuolloin 240 vuotta sitten se ei vielä todellisuudessa pitänyt paikkaansa, mutta nyt tilanne on jo melko toinen, kun presidenttinäkin on musta mies ja seuraava voi olla nainen.
NAISEN KOSTO
Ennen oopperan alkua kuuntelin psykoanalyysin asiantuntijan Elina Reenkolan alustuksen, missä hän tarkasteli Elektran myyttiä äidin ja tyttären suhteen sekä äidinmurhan näkökulmista. Elektran tarina kuvaa kolmioasetelmaa, jossa tyttären suhde äitiinsä on vihan kyllästämä, kun taas isän hahmo on ihannoinnin kohteena. Äidinkaipuun, rakastamisen ja äitiin samaistumisen tunteet tappaessaan Elektra lopulta tuhoaa oman naisellisuutensa ja elämänsä. Näin se myyteissä yleensäkin on, kuten Elina Reenkola sanoi – surullinen loppu.
Alustuksessaan Elina Reenkola mainitsi myös Hillary Clintonin, mutta ei kuitenkaan veikannut surullista loppua.
Elektran traagisessa ja psykologisesti kiinnostavassa tarinassa on tärkeä merkitys kärsimyksellä, vihalla, rakkaudella, kiintymyksellä ja raastavilla sisäisillä ristiriidoilla. Sitten tulee kosto. Lopulta ainakin oopperassa käy niin, että sekään ei helpota. Elektra ei riemuitse, eikä järjestä juhlapitoja. Kosto ei tuonutkaan helpotusta.
Miltähän Anneli Auerista nyt tuntuu? Kosto tuntuu olevan ainakin taloudellisesti makea.
Elina Reenkolan mukaan naisen on vaikea ilmaista hyökkäystään suoraan sen kohteelle. Syntyykin epäsuora aggressio, mikä voi suuntautuu häneen itseensä: masennus, syömishäiriöt, itsesyytökset, itsemurha-aikeet. Tällaisissa tapauksissa nainen käyttää omaa kärsimystään koston ilmaisuna yrittäen näyttää miten huonosti häntä on kohdeltu. Epäsuora aggressio voi toteutua myös ilkeiden juorujen levittämisenä, pilkkaamisena ja nolaamisena.
”Elektra käyttää epäsuorassa aggressiossaan välikappaleena veljeään, joka suorittaa murhan”, sanoi Elina Reenkola.
Oopperassa murha on murha. ”Psykoanalyysissa äidinmurhalla on kuitenkin myös vertauskuvallinen merkitys. Siinä äidinmurhalla tarkoitetaan myös tyttären äitiinsä kohdistamaa voimakasta protestointia, mikä on osa nuoren naisen itsenäistymisprosessia”, sanoi Elina Reenkola
Psykoanalyysin mukaa Elektra-kompleksi tarkoittaa tyttären torjuttua seksuaalista kiintymystä isäänsä, on siis rinnakkaisilmiö oidipuskompleksille. Käsitteen kehitti alun perin Sigmund Freud, mutta nimen tälle ongelmalle antoi Carl Jung. Straussin oopperassakin on selviä viittauksia Freudiin, on unettomuutta ja painajaisia.
NAISPUOLINEN HAMLET
Kun näin Elektran ensimmäisen kerran Savonlinnassa Ruotsin kuninkaallisen oopperan esittämänä 2010, en innostunut. Nyt Chereaun ohjaamana se iski aivan toisella tavalla. Esityksen karmeus tuli nyt toisella tavalla lähelle. Toi mieleen toisen surullisen tarinan Hamletin, jossa myös suunnitellaan sekä äidin että vähän muidenkin tappamista.
Kun Hamlet-prinssin suuresti rakastama kuningasisä on kuollut, menee kuningatar Gertrud naimisiin kuolleen kuninkaanveljen Claudiuksen kanssa, eikä Hamlet tätä sulata. Elektran isän Agamemnonin taas ovat surmanneet tämän puoliso yhdessä rakastajansa kanssa. Hamlet on kuitenkin mies, Elektra ”vain” nainen, eikä ympäröivä yhteiskunta voi hyväksyä aggressiivista naista. Kovia juttuja, hyviä näytelmien ja oopperoiden aiheita.
Eugene O´Neill kirjoitti näytelmän Murheesta nousee Elektra (1931) – nousee Kansallisoopperassakin, nousee ankaran vitutuksen voimalla. Eivätkä auta edes siskon ponnistelut, vaikka sisaren roolin esittävä ruotsalainen Elisabet Strid ennen laulajanuraansa toimikin sairaanhoitajana psykiatrisessa sairaalassa.
Entä musiikki? Kuninkaallisen oopperan versio oli pliisu verrattuna Esa-Pekka Salosen johtaman orkesterin esitykseen. Soinnissa on tummaa tuskaa niin, että sen syvemmältä ei enää voi kaivaa. Kun vaskipuhaltimet tulevat mukaan, on paikoin kuin Wagner soisi. Ero on vain siinä, että jos Wagner olisi tämän tehnyt, olisi Elektran tunti ja kolme varttia vasta oopperan ensimmäinen näytös.
Käsiohjelmasta luin sellaista, mitä en itse tajunnut: mukana on myös Agamemnon-teema, joka toistuu aina, kun Elektra kutsuu murhattua isäänsä. Lopussakin Elektran tanssiessa Agamemnon-teema toistuu useaan kertaan. Tämän teeman kautta oopperaa hallitsee henkilö, jota ei nähdä eikä kuulla.
Elektran roolin laulava saksalainen Evelyn Herlitzius (kuvassa) on raivokkaan loistava. Koko ajan lavalla ja ääntä tulee kuin V 12 turbosta. Ei ihme, että hänellä on kovaa vientiä myös Brünnhilden ja Isolden rooleihin.
Strauss-ranking nyt: 1) Elektra, 2) Salome, 3) Nainen ilman varjoa, 4) Ruusuritari, 5) Capriccio.
kari.naskinen@gmail.com
