perjantai 27. toukokuuta 2016

Intohimojen karuselli

Jos Intohimojen karusellin (1950) olisi ohjannut Hannu Leminen tai Valentin Vaala, se ei olisi jättänyt elokuvan historiaan minkäänlaista merkkiä. Sen ohjasi kuitenkin Max Ophuls, ja siitä on tullut klassikko. Vanhat suomalaiset elokuvat kärsivät siitä, että ne tehtiin liian pienellä kielialueella. Suurin kärsijä oli Teuvo Tulio, jonka rakkaus ja synti -teeman hurjat elokuvat olisivat aikoinaan olleet sensaatiomaisia menestyksiä saksan-, ranskan- tai englanninkielisinä.

Yle Teeman alkukesän ohjaajanimi on Max Ophuls (1902 - 1957). Ensin sukunimi kirjoitettiin Ophüls, mutta kun hän saksalaisena sai 1930 Ranskan kansalaisuuden, jäi saksalainen ü pois nimestä. Taiteilijanimi kummallakin tavalla, koska alkuperäinen nimi oli liian pitkä: Maximillian Oppenheimer. Teema on näyttänyt jo Intohimojen karusellin ja Kirjeen tuntemattomalta naiselta (1950), ensi sunnuntaina tulee Skandaalikuningatar Lola Montes (1955), ja uusintoina nämä kolme esitetään vielä myöhemmin.

Ophulsin elokuvat ovat pinnallisesti katsoen kevyttä hömppää, mutta ne sisältävät paljon muutakin kuin tyhjänpäiväistä rakkausleikkiä. Samaa voi sanoa monista vanhoista suomifilmeistä. Ympäristöt vain olivat erilaisia. Kun suomalaisessa elokuvassa mies ja nainen menivät itse asiaan eli sänkyyn tai heinäkasaan, kamera siirtyi kuvaamaan valkoisia pilviä tai rajummissa tapauksissa kuohuavaa koskea – Ophuls kääntää kameran hienoihin kristallikruunuihin. Idea oli joka tapauksessa sama. Intohimojen karusellissa siirrytään yhdessä tilanteessa ristikuvalla elokuvan kertojaan, joka saksien kanssa katsoo filminauhaa ja sanoo: ”Sensuuri”.

Ophuls itse sanoi, että hänen elokuviensa painopiste on spektaakkeli. Tässä tapauksessa spektaakkeli ei tarkoita suurimuotoista kertomusta sotajoukkoineen tai muine mahtavuuksineen, vaan sitä spektaakkelia, mikä tapahtuu yksittäisten ihmisten suhteissa ja mitä Ophuls kuvaa. Hänen omin sanoin:

”On virta, joka kuljettaa elämämme alusta, valtavaa laivaa, jonka kannella näyttelijät ja ohjaajat järjestävät spektaakkelin. Virran rannoilla asuvat runoilijat. Meidän elokuvaihmisten ja kanavanvartijoiden tehtävänä on estää tätä virtaa ehtymästä, runouden virtaa, joka oli ennen meitä, joka on ympärillämme tai joka syntyy huomenna.”

Tällaiset spektaakkelit voivat joskus johtaa myös skandaaleihin. Tällaista tapausta kuvaa Ophulsin viimeinen elokuva Skandaalikuningatar Lola Montes (kuvassa). Se kertoo irlantilaisesta tanssijasta ja kurtisaanista Lola Montezista (1821 - 1861), jonka tiedetään olleen mm. Baijerin kuninkaan Ludvig I:n ja säveltäjä Franz Lisztin rakastajatar. Näiden loistokkaiden aikojen jälkeen Lola kuitenkin vanheni ja ajautui pieneen sirkukseen esiteltäväksi siinä missä kääpiöitä ja partaisia naisiakin.

Lola Montes on Ophulsin paras elokuva. Ranskalaisen elokuvaraamatun Cahiers du Cinéman mukaan (1965) Lola Montes sijoittui sodanjälkeisistä ranskalaisista elokuvista aivan kärkeen ennen Beckerin, Bressonin, Renoirin ja Resnaisin pääteoksia.

Max Ophuls kuoli 1957 sydäntulehdukseen hampurilaisessa sairaalassa. Hänen yöpöydällään siellä oli avoinna Goethen Faust. Kenelle Ophuls myi sielunsa? Kameralle.

”Kamera, uusi ilmaisuväline jota käytin ensimmäistä kertaa, käänsi minut vastustamattomasti pois puheesta, hieman samaan tapaan kuin nuori rakastajatar vieroittaa aviomiehen vaimostaan.”

kari.naskinen@gmail.com