Olen nähnyt 50 tai 100 keskitysleirielokuvaa. Edelleen niitä pitää tehdä, ettei
asia koskaan unohtuisi. Unkarilainen Son
of Saul on uusin, moninkertaisesti palkittu. Se ei silti täysin tee
tehtäväänsä. Jos katsoja ei ole riittävän hyvin perillä kuvattavasta asiasta,
jää paljon avoimeksi, enkä luota siihen, että jokainen nuori katsoja lähtee
elokuvan nähtyään perehtymään paremmin asiaan.
Elokuvan pohjana on Ber Markin kirja The Scrolls of Auschwitz (1985), joka kertoo päähenkilönsä Saulin yhdestä päivästä Auschwitz - Birkenaun keskitysleirissä 1944. Saul kuuluu erityiseen Sonderkommando-ryhmään, joka on muodostettu keskitysleirivangeista ja jonka tehtävänä on ohjata juutalaisia ja muita natseille kelpaamattomia ihmisiä kaasukammioon ja kuskata sitten ruumiit poltettaviksi. Sonderkommandolaiset eivät kuitenkaan pelastu samalta kohtalolta, mutta saavatpahan muutaman kuukauden lisää elinaikaa.
Elokuva seuraa tiiviisti Saulia, joka ei juurikaan puhu. Eikä elokuvassa muutenkaan paljon puhuta, eikä varsinkaan selitetä. Tapahtumat vaikuttavat kaoottisilta ja kun ohjaaja László Nemes (39) toistaa tämän ikään kuin dokumentaarisena, sanattomana kuvauksena, jää elokuvan viesti vajaaksi. En vaadi ”rautalangasta vääntämistä”, mutta jotain selventävää kaipaisin.
Tästä on esimerkkinä se, kun Saul näkee kaasutettujen joukossa oman poikansa: lopulta ei kuitenkaan selviä, onko poika Saulin vai puhuuko hän pojasta muuten vain poikanaan. Elokuvan keskeinen juonilanka on kuitenkin se, kun Saul etsii leiriläisten joukosta rabbia siunaamaan pojan ruumiin.
Nemes ja kuvaaja Mátyás Erdély ovat valinneet kuvausmateriaaliksi filmin ja kapean kuvasuhteen, melkein neliön (1,37 : 1). Kuva on lähes koko ajan ahdistava, väriltään ruskeavoittoista. Värifilmi on tässä tapauksessa oikea ratkaisu, koska sillä on saatu esimerkiksi veri erottumaan kappaleiden eli ruumiiden pinnasta. Mistään verimässäilystä ei silti ole kysymys. Lisäksi joudun taas kerran kirjoittamaan, että elokuvaa ei tee yhtään ”taiteellisemmaksi” holtittomasti heiluvan käsivarakameran kuva.
Mutta se puuttuva asia: elokuvassa ei kerrota sitä, että Saksa tappoi näillä joukkomurhaleireillä ja vähän muuallakin yhteensä seitsemän miljoonaa ihmistä. Eikä tämä ole edes pelkkää historiallista painolastia, sillä vastikään Saksan AfD-puolueen (Vaihtoehto Saksalle) johtaja Franke Petry sanoi, että poliiseille pitäisi antaa lupa tappaa laittomasti rajan yli tulevat pakolaiset. AfD oli viikonvaihteessa kolmissa osavaltiovaaleissa toinen tai kolmas kannatusluvuilla 12-24 %. Kuten Nemes on muistuttanut, eivät pahuutta keksineet natsit, eikä pahuus loppunut natsien sotatappioon.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvan pohjana on Ber Markin kirja The Scrolls of Auschwitz (1985), joka kertoo päähenkilönsä Saulin yhdestä päivästä Auschwitz - Birkenaun keskitysleirissä 1944. Saul kuuluu erityiseen Sonderkommando-ryhmään, joka on muodostettu keskitysleirivangeista ja jonka tehtävänä on ohjata juutalaisia ja muita natseille kelpaamattomia ihmisiä kaasukammioon ja kuskata sitten ruumiit poltettaviksi. Sonderkommandolaiset eivät kuitenkaan pelastu samalta kohtalolta, mutta saavatpahan muutaman kuukauden lisää elinaikaa.
Elokuva seuraa tiiviisti Saulia, joka ei juurikaan puhu. Eikä elokuvassa muutenkaan paljon puhuta, eikä varsinkaan selitetä. Tapahtumat vaikuttavat kaoottisilta ja kun ohjaaja László Nemes (39) toistaa tämän ikään kuin dokumentaarisena, sanattomana kuvauksena, jää elokuvan viesti vajaaksi. En vaadi ”rautalangasta vääntämistä”, mutta jotain selventävää kaipaisin.
Tästä on esimerkkinä se, kun Saul näkee kaasutettujen joukossa oman poikansa: lopulta ei kuitenkaan selviä, onko poika Saulin vai puhuuko hän pojasta muuten vain poikanaan. Elokuvan keskeinen juonilanka on kuitenkin se, kun Saul etsii leiriläisten joukosta rabbia siunaamaan pojan ruumiin.
Nemes ja kuvaaja Mátyás Erdély ovat valinneet kuvausmateriaaliksi filmin ja kapean kuvasuhteen, melkein neliön (1,37 : 1). Kuva on lähes koko ajan ahdistava, väriltään ruskeavoittoista. Värifilmi on tässä tapauksessa oikea ratkaisu, koska sillä on saatu esimerkiksi veri erottumaan kappaleiden eli ruumiiden pinnasta. Mistään verimässäilystä ei silti ole kysymys. Lisäksi joudun taas kerran kirjoittamaan, että elokuvaa ei tee yhtään ”taiteellisemmaksi” holtittomasti heiluvan käsivarakameran kuva.
Mutta se puuttuva asia: elokuvassa ei kerrota sitä, että Saksa tappoi näillä joukkomurhaleireillä ja vähän muuallakin yhteensä seitsemän miljoonaa ihmistä. Eikä tämä ole edes pelkkää historiallista painolastia, sillä vastikään Saksan AfD-puolueen (Vaihtoehto Saksalle) johtaja Franke Petry sanoi, että poliiseille pitäisi antaa lupa tappaa laittomasti rajan yli tulevat pakolaiset. AfD oli viikonvaihteessa kolmissa osavaltiovaaleissa toinen tai kolmas kannatusluvuilla 12-24 %. Kuten Nemes on muistuttanut, eivät pahuutta keksineet natsit, eikä pahuus loppunut natsien sotatappioon.
kari.naskinen@gmail.com
