Näiden kaikkien tekijä on Edgar Reitz, joka syntyi 1932 Hunsrückissä pienessä Morbachin kylässä. Sen lähin iso kaupunki on Koblenz, ja Hunsrückissä Reininmaalla ollaan myös Heimatissa, mutta kylän nimi on keksitysti Schabbach. Reitzin isä oli kelloseppä, ja näkyvässä osassa on kelloseppä myös tv-sarjassa. Näin voi päätellä, että sarjassa on muitakin aineksia Reitzin oman elämän kokemuspiiristä.
Sarja kokonaisuudessaan perustuu sen ihmisten henkilökohtaisiin, pieniinkin asioihin. Elämä menee, on iloja ja suruja, isoja ja pieniä. Nämä perheiden ja sukujen tapahtumat lomittuvat isojen sosiaalisten ja poliittisten asioiden kanssa, ja näin muodostuu sarjan ensimmäisen kauden alaotsikon mukaisesti ”eine deutsche Chronik”, saksalainen kronikka. Tämä ensimmäinen kausi kattaa vuodet 1919-82, toinen ”Chronik einer Jugend” 1983-88 ja kolmas ”Chronik einer Zeitwende” siitä eteenpäin.
Koko ajan ollaan kotiseudulla, mutta rinnalla kulkevat koko kotimaan asiat ja muutokset. Alun perin sarjan työnimenä olikin ”Made in Germany”, ja tämä teksti näkyy jokaisen jakson alussa ison kivipaaden kylkeen hakattuna. Heimat on kuitenkin nimenä täsmällisempi, sillä se kuvaa paremmin sitä, että kysymys on kuitenkin aina ihmisistä, jotka ovat tärkeämpiä kuin valtakunnat.
Heimat-sanan voi suomentaa kummaksi tahansa, kotiseuduksi tai kotimaaksi. Kun siinä ei ole määräävää die-artikkelia, on sana ikään kuin abstrakti, eikä välttämättä tarkoita vain Schabbahia. Tässä muodossa saksan kielen substantiivi Heimat voi siis tarkoittaa kenen tahansa kotiseutua.
Kotiseutu korostuu siinäkin vaiheessa, kun eletään 1930-lukua: ollaan kuin ei oltaiskaan, kaukana maailman ja kotimaankin melskeistä. Natsien valtaannousu kylläkin näkyy ulkoisina merkkeinä, mutta ei se sen kummoisemmalta tunnu kuin mikään aikaisempikaan muutosvaihe. Tärkeämpää on tavallinen elämä, jota helpottamaan ovat tulleet puhelin ja auto.
Natsi-Saksan rikokset 1933-45 eivät Schabbachissa näy eivätkä tunnu. Ei siellä kukaan mistään Arbeit macht frei -leireistä tiedä. Kai tämä näin on tulkittava, ettei syrjäkylillä hakaristiporukan kauheimmista tekemisistä mitään tiedettykään. Isosta Johtajasta tietenkin puhutaan ja kylän intomielisimmät vetävät punamustat nauhat käsivarsiinsa, mutta siinä se. Juutalaiskysymystä sentään sivutaan. Sen verran voi lisäksi tulkintaa tehdä, että natsipuolueen riveihin liittyvät Reitzin mukaan kiireimmin kaikkein hölmöimmät ja pyrkyreimmät.
Edgar Reitzia on tästä tulkinnasta, holokaustin ohittamisesta, syytettykin. Kysymys on kuitenkin siitä samasta, mistä toinen Saksan historiaa laajasti fiktiivisesti kuvittanut Günter Grass on kirjoittanut: muisti on valikoiva.
Reitzin sarjassa on yksi kuvaustekninenkin asia, mikä saattaa liittyä tähän asiaan: varsinkin vanhempia vuosikymmeniä kuvaavissa jaksoissa Reitz on käyttänyt materiaalina pääasiassa mustavalkoista filmiä, mutta aina välillä hypätään värifilmiin. En ole Reitzin omaa selitystä tähän mistään löytänyt, mutta voisikohan olla, että Reitz näyttää, miten ihmiset muistavat jotkin asiat iloisina ja värillisinä ja jotkin vain arkisen harmaina. Sitten on myös asioita, jotka halutaan unohtaa aivan kokonaan.
MAAILMAN PARAS
MUSIIKKIELOKUVA?
Säveltäjä Kalevi Aho kirjoitti 2005 Suomen säveltäjät ry:n jäsenlehdessä, että Heimat tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta. Lisäksi hän sanoI sarjan toista tuotantokautta maailman parhaaksi musiikkielokuvaksi:
”Sen päähenkilönä on Hermann Simon, joka ensimmäisessä osassa aloittaa sävellysopinnot Münchenissä. Kokonaisuuden päättävässä 13. osassa hän palaa kokemansa syvän henkilökohtaisen ja luovan kriisin jälkeen Schabbachiin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen, oppiakseen odottamista, kuten hän sanoo. Varsinaiset tapahtumat alkavat syksyllä 1960, kun Hermann pyrkii Münchenin musiikkikorkeakouluun, ja ne päättyvät vuonna 1970.”
”Yksi suvereeneimpia musiikillisia tuokioita sisältyy viidenteen osaan, jossa Hermann poikkeaa keskikesällä Dülmenin pikkukaupunkiin tervehtimässä Helga Aufschreytä – Helga asuu Münchenissä samassa asuinyhteisössä kuin Hermannkin. Hän tapaa samalla Helgan kaksi ystävätärtä, Mariannen ja Dorlin, ja illan kuluessa Hermann joutuu kolmen nuoren naisen eroottisten unelmien kohteeksi. Hän esittää kynttilänvalaistuksessa naisille Beethovenin Myrsky-sonaattia op. 31 nro 2, jolloin Marianne alkaa riisua paitaa Hermannin päältä Hermannin keskeyttämättä soittoaan. Helga pyörtyy kiihtymyksestä, ja yhteinen illanvietto keskeytyy siihen. Ilta saa Hermannin osalta eroottisen täyttymyksensä seuraavana yönä, kun hän pakenee yöpaikastaan Helgan vanhempien talosta Mariannen luokse. Helgalle, hylätyksi tuleminen on katkera isku, ja tästä vaiheesta alkaa hänen vähittäinen poliittinen radikalisoitumisensa.”
Tällaisia ja monia muita loistavia kohtauksia tässä Heimat-eepoksessa on vaikka millä mitalla, ja joka maanantai-ilta tuntuu, että miksei heti perään näytetä seuraavaa jaksoa.
Hermannia näytetään myös sävellystunnilla, jossa opettajana toimii kreikkalainen Nikos Mamangakis, koko sarjan musiikin säveltäjä. Kaipauksen vuodet -elokuvassa (2013) puolestaan on yhdessä kohtauksessa elokuvaohjaaja Werner Herzog, joka esittää Alexander von Humboldtia, nykyaikaisen maantieteen yhtä uranuurtajaa.
kari.naskinen@gmail.com
