Lahden kaupunginteatterin evakkonäytelmä perustuu Eeva Kilven kolmeen muistelmaromaaniin jatko- ja talvisotien
ajoilta. Evakkotytön tarina on kuitenkin
jäänyt kovin heppoiseksi – näytelmästä puuttuu se suuri tragedia, minkä
Karjalasta pakenemaan joutuneet ihmiset kokivat. Kuvaavaa tälle asetelmalle on,
että evakkotyttö Eevalle on suurempi murheenaihe koiran kuin oman kodin menettäminen.
Tämä on tietenkin ymmärrettävää sikäli, että Eeva Kilpi oli vasta 9-vuotias sodan syttyessä. Kokemukset ja tunnelmat ovat lapsen. Eikä kirjailija näköjään ole kirjat aikuisena kirjoittaessaan (1989-93) mitenkään yrittänyt asettua edelleenkään siihen aikuisten tilanteeseen, minkä kaamea sota aiheutti.
Kodin jättäminen ja evakkoon joutuminen olivat järkytyksiä. Vaikka omalla isälläni ja mummollani oli tietenkin kauniit, haikeat muistot rakkaista kotikonnuista, niin kyllä päällimmäisenä tuntemuksena kuitenkin olivat katkeruus ja viha. Isäni sanavarastossa noista ajoista puhuessamme oli ensin perkele ja vasta sen jälkeen Karjalan kunnaat ja lehtipuut. Tämä asetelma ei näytelmässä tule esille.
Paljon parempi kertomus noilta ajoilta on esimerkiksi Unto Seppäsen kesken jäänyt romaani Evakko (1954), josta Ville Salminen ohjasi elokuvan (1956). Seppänen kuvasi myös sitä huonoa vastaanottoa, minkä ainakin jotkut evakot saivat uusissa määränpäissään – ”minkälaista lie muualla, kun jo Karjalassa on tällaista”, pohtivat evakot Kouvolassa saatuaan huonon kohtelun.
Evakkotytön tarinan on näytelmäksi kirjoittanut Aila Lavaste. Yritys hyvä, mutta lopputulos puolivillainen. Esitys koostuu ikään kuin erillisistä kuvaelmista, siis tytön muisteluksista eri tilanteista. Draaman jänne katkeilee. Tällaisena koosteena se sopisi paremmin vaikkapa Hiitolan karjalaisyhdistyksen vuosijuhlaan. Nyt kun näytelmää teatterissa katsovat muutkin kuin evakot ja heidän jälkeläisensä, niin kuva evakkotilanteesta näyttäytyy hyvin löperönä.
Lavastus on aluksi riittävä ratakiskoineen (Eeva Kilven Hiitola oli risteysasema), mutta väliajan jälkeen se on kummallinen muodostuen isosta tummasta seinästä, jossa on mustia muovisia neliöitä.
Kun näyttelijät lopuksi tulivat ottamaan taputukset vastaan, he myös kiittivät jossakin katsomon yläreunassa olevia äänimiehiä. Ennen ei tarvittu äänimiehiä eikä mikrofoneja, sillä Ola Johanssonin, Inkeri Luoma-ahon ja Raimo Wahlströmin äänet kuuluivat ilmankin.
kari.naskinen@gmail.com
Tämä on tietenkin ymmärrettävää sikäli, että Eeva Kilpi oli vasta 9-vuotias sodan syttyessä. Kokemukset ja tunnelmat ovat lapsen. Eikä kirjailija näköjään ole kirjat aikuisena kirjoittaessaan (1989-93) mitenkään yrittänyt asettua edelleenkään siihen aikuisten tilanteeseen, minkä kaamea sota aiheutti.
Kodin jättäminen ja evakkoon joutuminen olivat järkytyksiä. Vaikka omalla isälläni ja mummollani oli tietenkin kauniit, haikeat muistot rakkaista kotikonnuista, niin kyllä päällimmäisenä tuntemuksena kuitenkin olivat katkeruus ja viha. Isäni sanavarastossa noista ajoista puhuessamme oli ensin perkele ja vasta sen jälkeen Karjalan kunnaat ja lehtipuut. Tämä asetelma ei näytelmässä tule esille.
Paljon parempi kertomus noilta ajoilta on esimerkiksi Unto Seppäsen kesken jäänyt romaani Evakko (1954), josta Ville Salminen ohjasi elokuvan (1956). Seppänen kuvasi myös sitä huonoa vastaanottoa, minkä ainakin jotkut evakot saivat uusissa määränpäissään – ”minkälaista lie muualla, kun jo Karjalassa on tällaista”, pohtivat evakot Kouvolassa saatuaan huonon kohtelun.
Evakkotytön tarinan on näytelmäksi kirjoittanut Aila Lavaste. Yritys hyvä, mutta lopputulos puolivillainen. Esitys koostuu ikään kuin erillisistä kuvaelmista, siis tytön muisteluksista eri tilanteista. Draaman jänne katkeilee. Tällaisena koosteena se sopisi paremmin vaikkapa Hiitolan karjalaisyhdistyksen vuosijuhlaan. Nyt kun näytelmää teatterissa katsovat muutkin kuin evakot ja heidän jälkeläisensä, niin kuva evakkotilanteesta näyttäytyy hyvin löperönä.
Lavastus on aluksi riittävä ratakiskoineen (Eeva Kilven Hiitola oli risteysasema), mutta väliajan jälkeen se on kummallinen muodostuen isosta tummasta seinästä, jossa on mustia muovisia neliöitä.
Kun näyttelijät lopuksi tulivat ottamaan taputukset vastaan, he myös kiittivät jossakin katsomon yläreunassa olevia äänimiehiä. Ennen ei tarvittu äänimiehiä eikä mikrofoneja, sillä Ola Johanssonin, Inkeri Luoma-ahon ja Raimo Wahlströmin äänet kuuluivat ilmankin.
kari.naskinen@gmail.com
