torstai 20. elokuuta 2015

Seiskarin kaunis Siiri, salakuljettajan morsian


Osui käsiin Seiskari-seuran jäsenlehti Seiskarilainen (2.8.2015), jossa on mielenkiintoinen juttu viinan salakuljetuksesta kieltolain aikana 1919-32. Itäisellä Suomenlahdella sijaitseva Seiskari oli otollinen paikka salakuljetukselle. Saarelaiset olivat taitavia merenkävijöitä ja heillä oli hyvät ja lyhyet yhteydet Viroon. Laivat ja pirtusalakuljetukseen käytetyt veneet olivat osittain yhteisomistuksessa.

Lehdessä Auli Kultanen-Leino käy läpi isänsä Einari Erikinpoika Eskolan päiväkirjaa vuosilta 1916-42. Vaikka tuloja koskevissa päiväkirjamerkinnöissä ei usein pirtua mainita, niin selvästi suurimmat tuloerät näyttivät liittyneen salakauppaan.

Esimerkiksi 1924 olivat ”kesätulot moottorilla 35 000 mk”. Jos nuo kesätulot olisivat olleet kalastuksesta, niin se olisi mainittu. Vuonna 1926 ”kesä torkusta tuloja 25 000 mk”, 1927 ”kesätulot yhteensä 20 000 mk”, 1929 ”kesätulot kokonaan 35 000 mk, talven sivutulot 16 500 mk, 1930 ”moottoritulot 18 000 mk, sivusta kesällä 11 000 mk”.

Vuoden 1925 kohdalla on kunnollisempi merkintä viinaksienmyynnistä, kun ”kaikki saaren miehet” olivat olleet asialla. Toisessa kohtaa Eskola kirjoittaa kymmenestä miehestä, jotka ”Meriluodon Eljaksen moottorilla saivat 5000 litrasta yhteensä 50 000 mk” (nykyrahassa noin 3500 euroa).

Salakuljetuksesta aiheutuvat sanktiot olivat kovia. Veneen menetykset ja vankeustuomiot vaikeuttivat muuta tulonhankkimista, jos venettä ei enää ollut. Vuonna 1927 kävi Eskolan muistiinpanojen mukaan niin, että ”tänä kesänä vei tulli moottori Ikävellon meiltä, jonka tilalle ostettiin moottori Jaska Rantalan Ristolta, josta maksettiin 12 500 mk”.

Vuonna 1931 kävi myös huonosti: ”Kesähommista ei tullut mitään. Meni kaikki entisetkin, moottori sekä rahat.”

Petri Rytkölä on aiemmin tehnyt tutkimuksen salakuljetuksesta ja kirjoitti asiasta Seiskari-seuran 70-vuotisjulkaisuun Laivat ja lastit (2002). Rytkölä toteaa, että kyse ei ollut vain sivutuloista, vaan vaativasta ja kovasta työstä. Se oli selviytymiskeino ankarissa elinoloissa, kun rajan sulkeuduttua rannikkopurjehdus ja kalastus eivät enää antaneet toimeentulomahdollisuuksia saarelaisille.

Salakuljetusmatkat ulottuivat yllättävän pitkälle. Länsi-Savo-lehdessä oli 11.9.1925 uutinen, missä kerrottiin seiskarilaisen viinajahdin takavarikoinnista Saimaalla. Imatran poliisi oli pysäyttänyt Ruokolahden Haukiluodon paikkeilla spriilastissa olleen Selja-aluksen. Lastina oli katukiviä ja 850 litraa spriitä. Lastin omistajaksi ilmoittautui kalastaja Erik Simola Seiskarista. Sprii oli ostettu saksalaisesta salakuljetuslaivasta.

Rytkölä luettelee noin 80 Seiskarin miestä, jotka jäivät kiinni salakuljetuksesta. Koska kiinni jäätiin kuitenkin suhteellisen harvoin, oli todellisten toimijoiden määrä luultavasti tuota selvästi suurempi. Siksi päättelen, että Seiskarin kaunis Siirikin oli salakuljettajan morsian.

LAVANSAARI, SUURSAARI
SEISKARI, TYTÄRSAARI


Nämä ovat toisen maailmansodan selvittelyssä Neuvostoliitolle menetetyt Suomenlahden ulkosaaret suuruusjärjestyksessä. Asukasluvut 1939: Lavansaari 1089, Suursaari 772, Seiskari 688, Tytärsaari 436. Pienempiäkin saaria menetettiin, mutta niillä ei tainnut asukkaita olla, koska väestötilastoissa ei ole merkintöjä.

Kaunis Siiri asui joka tapauksessa Seiskarilla, kuten suomenruotsalaisen kansakoulunopettajan Hanna Hagbomin säveltämässä iskelmässä sanotaan. Lauluun teki ruotsinkieliset sanat 1916 Arvid Mörne, ja alun perin laulun nimi oli Båklandets vackra Maja, josta R.R. Ryynäsen suomentamana 1929 tuli ensin Saarennon Maija sorja ja sitten Hjalmar Nortamon uusilla sanoilla Seiskarin kaunis Siiri.

Georg Malmsténin Seiskari-valssi (1937) on sitten toinen juttu. Malmstén sai kirjeen eräältä pastorilta, joka kertoi virkansa ohella hoitavansa Seiskarin saarta. Pastorille oli tuttu Malmsténin tekemä Hangö-valssi (Ryynäsen suomalaisella sanoituksella Leila, eikä teksti liity mitenkään Hankoon], ja hän halusi että Seiskarille tehtäisiin oma valssi. Pastori kysyi, oliko Malmstén vieraillut siellä, ja laivaston miehenä Malmstén vastasi myöntävästi. Malmstén lupasi pitää asian mielessä. Hieman myöhemmin Malmstén oli pannut saamansa kirjeen pianon päälle, ja omien sanojensa mukaan ”aivan kuin joku muu olisi minun puolestani kirjoittanut sen sävellyksen. On merkillistä, että heti sain kiinni refrengistä [kertosäe], eikä siinä paljonkaan nuottia muuteltu.” Malmstén vei valmiin sävellyksen kirjeen kera Ryynäselle: – ”Katsos, tässä sinulle on aihe, ja tässä sinulla on musiikki siihen.

kari.naskinen@gmail.com