Pohjoisen taiteilijat ovat oma erikoinen lajinsa – Vilho Lampi, Timo K. Mukka, Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi.
Samaa traditiota jatkavat myös Kristian
Smeds ja Rosa Liksom, jotka ovat
tehneet melkein monologinäytelmän Palsasta. Nimihenkilöä esittää lähes 3,5
tuntia kestävässä esityksessä Kansallisteatterissa Kristian Smeds, joka ei ole
vain Palsa, vaan myös Smeds. ”Meillä on sama äkkisyvä kuvasto ja vimma”, sanoo
Smeds näytelmässä.
Smedsille kuvataide on tärkeä. Jo vuonna 2000 hän kirjoitti Vilho Lammesta näytelmän Jumala on kauneus Paavo Rintalan romaanin pohjalta, ja keväällä 2014 hän teki näytelmän Veistäjät, jossa näyttelijöinä olivat kuvanveistäjät Tapani Kokko ja Juha Menna. Myös Smedsin muissa näytelmissä kuvataide tulee hyvin esille, sillä esitykset ovat aina visuaalisesti runsaita.
Kalervo Palsa (1947 - 1987) oli niitä taiteilijoita, jotka eivät löytäneet ”hyväksyttyä” paikkaansa omana elinaikanaan. Maalaukset eivät menneet kaupaksi, ja omaksi maailmakseen hän koki vain työhuoneensa Kittilässä. Päiväkirjaansa hän kirjoitti Vilho Lammen aforismin: ”Ydinkysymykseni tähtiyönä: olenko oikealla planeetalla?”
Palsan maailma oli erilainen kuin ”tavallisten” ihmisten. Jos Palsa eläisi, hän varmaan allekirjoittaisi Aalto-yliopistossa tutkijana toimivan fil. tri Lauri Järvilehdon tuoreen huomion: ”Maailmasta vain puolet on totta. Loput perustuvat ajatuksiimme, asenteisiimme ja unelmiimme. Todellisuus on se taustakangas, jolle maalaamme monenkirjavat kuvitelmamme.”
Palsan kuvitelmat olivat rajuja. Seksi oli voimakkaasti esillä. Itse hän oli ujo, ei saanut kontakteja naisiin omaa äitiään lukuun ottamatta. Jo alastonmallista piirtäminen Taidekoulussa tuotti vaikeuksia.
Smeds kuvaa monologissaan ankarasti sitä maailmaa, mikä oli Palsalla sekä päänsä sisässä että ulkopuolella. Smeds on loistava. Joissakin lehtijutuissa on ihmetelty, miksi Smeds itse esittää Palsaa. Narsismia vai ammattinäyttelijöiden aliarvioimista? Narsismia ehkä, mutta luontevaa joka tapauksessa on, että Palsaa esittää toinen luova taiteilija. Vaikea kuvitella, että Kansallisteatterin kuukausipalkkainen näyttelijä pääsisi Palsaan yhtä hyvin sisälle, ja yhdistäähän Palsaa ja Smedsiä se pohjoinen ”hulluus”. Smedsissä on vimmaa.
Esitys on pitkä. Kun se vielä alkaa klo 24, niin voisi luulla, että on siinä kestämistä. Ei ollut. Intensiteetti on niin luja, että hetkeksikään ei katsoja herpaannu. Katsojat istuvat teatterin pyörivän näyttämön ympärillä, väliaikaa ei ole, mutta puolentoista tunnin kohdalla katsojille tarjoillaan kossuvissyt Ahti-sillipurkeista, ja sekin piristää. Jos Pekka Lehdon Palsa-elokuvassa olisi vastaavanlainen tarjoilu, otettaisiin lasolvissyä mustista muovipulloista.
Smedsin on väitetty näytelmässä sanovan, että hän ei enää usko taiteeseen. Ei sano. Kun hän panee Palsan/itsensä ruumisarkkuun ja nousee sieltä takaisin ahaa-elämyksen saaneena, hänen sanomansa tähän asiaan on: ”Taiteilija on kuollut, taide elää.”
Provokaattori Smeds joka tapauksessa on, nytkin. Kun Smeds välillä poistuu näyttämöltä, esitetään seinälle tunnettua lentopallovalmentajaa lainaten ”kolme pointtia” aiheena ”The New Rising of Art”:
1. Taiteellinen provokaatio
2. Fyysinen masturbaatio
3. Henkinen ovulaatio
Lisäksi katsojille luetellaan Janten lain säännöt Aksel Sandemosen kirjasta Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Janten laki on tarkoitettu kuvaamaan aikansa pikkukylän ilmapiiriä. Janten laki oli taiteilija Palsan huoneentauluna ja sillä sanotaan olleen suuri vaikutus hänen tuotantoonsa.
1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä luule, etä olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan voi välittää sinusta.
10. Älä luule, Että voisit opettaa meille jotakin.
Kalervo Palsa ei luullut, mutta Smeds luulee.
KURITON KÄSI
Palsa-näytelmässä on siis paljon asiaa. Kaikkea mielenkiintoista ei millään pysty katsomon pimeydessä paperille kirjoittamaan. Näytelmää täydentää erinomaisesti Pekka Lehdon elokuva Palsa. Elokuva itsessään on hyvin palsamainen sikäli, että vaikeuksia on ollut. Se kuvattiin jo 2004-05, mutta sai julkisen ensi-iltansa vasta 12.9.2014. Vaikea tietää kaikkia syitä viivästykseen, mutta kun elokuvan vaiheista kerrottiin Filmihullu-lehdessä 5/2013, niin sellainen käsitys jäi, että Palsan taiteen tavoin elokuvakin koettiin jotenkin väärin ja kenties vaaralliseksi. Se on kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia elokuvia.
Palsa ei ole elämäkertaelokuva, vaan Smedsin tavoin se kuvaa Kalervo Palsaa kärsimyksen kautta, ei kovin juonellisesti, mutta silti niin, että elokuva rakentaa taiteilijasta lähes kokonaiskuvan, jos nyt sellaista yleensä on mahdollista tehdä.
Elokuvan varsinainen alkuperäinen nimi, mikä esiintyy myös alkuteksteissä, on Kalervo Palsa ja Kuriton käsi. Nimi tulee Palsan kiinnostuksesta evoluutioon, missä hän näki ratkaisevaksi sen, mitä ihmiseläin pystyy muista eläimistä poiketen tekemään käsillään: voi maalata, runkata ja ampua pistoolilla. Tähän eivät porot eivätkä norsut pysty. Joskus käsi vain on kuriton.
Eläimet eivät myöskään dokaa. Palsa ja Palsan kaverit vetävät Lasolia pullotolkulla. Mutta kuten Smeds esittää, työtä tehdessään Palsa oli aina täysin selvinpäin. Töihin käsiksi pääseminen vei vain aina aikansa, sillä 2-3 viikon ryyppyputkesta toipuminen oli aina tuskallinen ja aikaa vienyt jakso.
Sekä Smedsin että Lehdon teoksissa ollaan myös Kalervo Palsan tutussa sarjakuvamaailmassa. Elokuvassa on riemullisia sarjakuvallisia kohtauksia mm. Tex Willerin ja Kit Carsonin seikkailuista, Smedsillä mukana myös Batman ja Robin
Jos jaettaisiin jokin Suomi-palkinto vuoden 2014 taideteosta, se kuuluisi yhteisesti Smedsille ja Lehdolle. Janne Reinikaisen pitää joka tapauksessa saada seuraava pääosa-Jussi; jos ei saa, joutaa Jussi-raati jollekin muulle planeetalle.
kari.naskinen@gmail.com
Smedsille kuvataide on tärkeä. Jo vuonna 2000 hän kirjoitti Vilho Lammesta näytelmän Jumala on kauneus Paavo Rintalan romaanin pohjalta, ja keväällä 2014 hän teki näytelmän Veistäjät, jossa näyttelijöinä olivat kuvanveistäjät Tapani Kokko ja Juha Menna. Myös Smedsin muissa näytelmissä kuvataide tulee hyvin esille, sillä esitykset ovat aina visuaalisesti runsaita.
Kalervo Palsa (1947 - 1987) oli niitä taiteilijoita, jotka eivät löytäneet ”hyväksyttyä” paikkaansa omana elinaikanaan. Maalaukset eivät menneet kaupaksi, ja omaksi maailmakseen hän koki vain työhuoneensa Kittilässä. Päiväkirjaansa hän kirjoitti Vilho Lammen aforismin: ”Ydinkysymykseni tähtiyönä: olenko oikealla planeetalla?”
Palsan maailma oli erilainen kuin ”tavallisten” ihmisten. Jos Palsa eläisi, hän varmaan allekirjoittaisi Aalto-yliopistossa tutkijana toimivan fil. tri Lauri Järvilehdon tuoreen huomion: ”Maailmasta vain puolet on totta. Loput perustuvat ajatuksiimme, asenteisiimme ja unelmiimme. Todellisuus on se taustakangas, jolle maalaamme monenkirjavat kuvitelmamme.”
Palsan kuvitelmat olivat rajuja. Seksi oli voimakkaasti esillä. Itse hän oli ujo, ei saanut kontakteja naisiin omaa äitiään lukuun ottamatta. Jo alastonmallista piirtäminen Taidekoulussa tuotti vaikeuksia.
Smeds kuvaa monologissaan ankarasti sitä maailmaa, mikä oli Palsalla sekä päänsä sisässä että ulkopuolella. Smeds on loistava. Joissakin lehtijutuissa on ihmetelty, miksi Smeds itse esittää Palsaa. Narsismia vai ammattinäyttelijöiden aliarvioimista? Narsismia ehkä, mutta luontevaa joka tapauksessa on, että Palsaa esittää toinen luova taiteilija. Vaikea kuvitella, että Kansallisteatterin kuukausipalkkainen näyttelijä pääsisi Palsaan yhtä hyvin sisälle, ja yhdistäähän Palsaa ja Smedsiä se pohjoinen ”hulluus”. Smedsissä on vimmaa.
Esitys on pitkä. Kun se vielä alkaa klo 24, niin voisi luulla, että on siinä kestämistä. Ei ollut. Intensiteetti on niin luja, että hetkeksikään ei katsoja herpaannu. Katsojat istuvat teatterin pyörivän näyttämön ympärillä, väliaikaa ei ole, mutta puolentoista tunnin kohdalla katsojille tarjoillaan kossuvissyt Ahti-sillipurkeista, ja sekin piristää. Jos Pekka Lehdon Palsa-elokuvassa olisi vastaavanlainen tarjoilu, otettaisiin lasolvissyä mustista muovipulloista.
Smedsin on väitetty näytelmässä sanovan, että hän ei enää usko taiteeseen. Ei sano. Kun hän panee Palsan/itsensä ruumisarkkuun ja nousee sieltä takaisin ahaa-elämyksen saaneena, hänen sanomansa tähän asiaan on: ”Taiteilija on kuollut, taide elää.”
Provokaattori Smeds joka tapauksessa on, nytkin. Kun Smeds välillä poistuu näyttämöltä, esitetään seinälle tunnettua lentopallovalmentajaa lainaten ”kolme pointtia” aiheena ”The New Rising of Art”:
1. Taiteellinen provokaatio
2. Fyysinen masturbaatio
3. Henkinen ovulaatio
Lisäksi katsojille luetellaan Janten lain säännöt Aksel Sandemosen kirjasta Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Janten laki on tarkoitettu kuvaamaan aikansa pikkukylän ilmapiiriä. Janten laki oli taiteilija Palsan huoneentauluna ja sillä sanotaan olleen suuri vaikutus hänen tuotantoonsa.
1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä luule, etä olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan voi välittää sinusta.
10. Älä luule, Että voisit opettaa meille jotakin.
Kalervo Palsa ei luullut, mutta Smeds luulee.
KURITON KÄSI
Palsa-näytelmässä on siis paljon asiaa. Kaikkea mielenkiintoista ei millään pysty katsomon pimeydessä paperille kirjoittamaan. Näytelmää täydentää erinomaisesti Pekka Lehdon elokuva Palsa. Elokuva itsessään on hyvin palsamainen sikäli, että vaikeuksia on ollut. Se kuvattiin jo 2004-05, mutta sai julkisen ensi-iltansa vasta 12.9.2014. Vaikea tietää kaikkia syitä viivästykseen, mutta kun elokuvan vaiheista kerrottiin Filmihullu-lehdessä 5/2013, niin sellainen käsitys jäi, että Palsan taiteen tavoin elokuvakin koettiin jotenkin väärin ja kenties vaaralliseksi. Se on kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia elokuvia.
Palsa ei ole elämäkertaelokuva, vaan Smedsin tavoin se kuvaa Kalervo Palsaa kärsimyksen kautta, ei kovin juonellisesti, mutta silti niin, että elokuva rakentaa taiteilijasta lähes kokonaiskuvan, jos nyt sellaista yleensä on mahdollista tehdä.
Elokuvan varsinainen alkuperäinen nimi, mikä esiintyy myös alkuteksteissä, on Kalervo Palsa ja Kuriton käsi. Nimi tulee Palsan kiinnostuksesta evoluutioon, missä hän näki ratkaisevaksi sen, mitä ihmiseläin pystyy muista eläimistä poiketen tekemään käsillään: voi maalata, runkata ja ampua pistoolilla. Tähän eivät porot eivätkä norsut pysty. Joskus käsi vain on kuriton.
Eläimet eivät myöskään dokaa. Palsa ja Palsan kaverit vetävät Lasolia pullotolkulla. Mutta kuten Smeds esittää, työtä tehdessään Palsa oli aina täysin selvinpäin. Töihin käsiksi pääseminen vei vain aina aikansa, sillä 2-3 viikon ryyppyputkesta toipuminen oli aina tuskallinen ja aikaa vienyt jakso.
Sekä Smedsin että Lehdon teoksissa ollaan myös Kalervo Palsan tutussa sarjakuvamaailmassa. Elokuvassa on riemullisia sarjakuvallisia kohtauksia mm. Tex Willerin ja Kit Carsonin seikkailuista, Smedsillä mukana myös Batman ja Robin
Jos jaettaisiin jokin Suomi-palkinto vuoden 2014 taideteosta, se kuuluisi yhteisesti Smedsille ja Lehdolle. Janne Reinikaisen pitää joka tapauksessa saada seuraava pääosa-Jussi; jos ei saa, joutaa Jussi-raati jollekin muulle planeetalle.
kari.naskinen@gmail.com
