Suursijoittaja ja -huijari Gordon Gekko sanoo Oliver Stonen elokuvassa Wall
Street (1987): ”Greed is good” (ahneus on hyvästä). Jordan Belfort voisi Martin Scorsesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013) jättää
sanonnasta yhden o:n pois: “Greed is God” (ahneus on Jumala). Tätä joka
tapauksessa tarkoittaa. Jordan Belfort
(s. 1962) on oikeassa elämässä todellinen ihminen, jonka elämäkertakirjan (2008)
pohjalta Scorsese elokuvan teki. Belfort toimi pörssimeklarina, joka petkutti
muutaman vuoden aikana noin 1500 asiakkaaltaan 110 miljoonaa dollaria.
Belfort on sanonut, että elokuva antaa jokseenkin todenmukaisen kuvan hänen elämästään. Belfort toimi pörssimeklarina ensin L.F. Rothschild & Co:ssa, mutta joutui lähtemään pörssiromahduksen tultua 1987. Hän perusti 1990 oman osakkeidenvälitysfirman Stratton Oakmontin, ja kolmen vuoden vankilatuomion hän sai 2004. Tuomio jäi näin lyhyeksi, koska Belfort suostui auttamaan muiden rosvojen kiinniotossa.
Belfortin elämänfilosofia oli yksiselitteinen: ”Tärkeintä elämässä ovat huumeet ja nussiminen – paitsi että niitäkin tärkeämpää on raha”. Jos tätä ei tajua, menköön McDonaldsille myymään hampurilaisia.
Talouslehti Forbes teki Belfortista ison jutun 1991, ja siinä todettiin, että Belfort on nykyajan versio Robin Hoodista – ottaa rikkailta, mutta ei anna köyhille, vaan pitää itse.
Francis Ford Coppola on sanonut, että hänen Kummisetä-elokuvansa ovat kapitalismin symboli. Scorsesen elokuva ei tyydy vertauskuviin, vaan ilmaisee suoraan, että tätä on kapitalismi. Stonen kaksi Wall Street -elokuvaa, toinen on Money Never Sleeps (2010), ja Scorsesen uusi elokuva ovat kuin trilogia siitä rumasta kapitalismista, mikä ei pidä arvoinaan mitään muuta kuin rahan.
Belfort salakuljetti 20 miljoonaa dollaria sveitsiläiseen pankkiin, suojaan verottajalta ja muilta saamamiehiltä. Aina ei tarvita edes salakuljetusta, vaan kyse on laillisesta ”verosuunnittelusta”, kun esimerkiksi Suomesta siirtyy valtavia pääomia jatkuvasti ns. veroparatiisimaihin. Esimerkiksi monikansalliset terveysalan yritykset kiskovat kunnilta jättisummia, mutta ohjaavat suuret osat voitoistaan veroparatiiseihin.
Scorsesen elokuva on erinomainen. Se kuvaa totuudenmukaisesti (Belfortin nyökkäillessä hyväksyvästi) sitä rikollista toimintaa, millä suuria rahoja rohmutaan ja siirrellään. Eikä Belfort ole edes huijareiden kovimmasta päästä, kun summia tarkastellaan.
Scorsese on sanonut, että on kiinnostavaa nähdä, onko hänessä vielä miestä jatkaa elokuvien tekemistä joistakin aivan toisenlaisista näkökulmista. On ollut. Hyvänä todisteena on pari päivää sitten televisiosta tullut Hugo (2011), joka on eräänlainen jännityssatu kohteenaan ja kunnianosoituksena elokuvan alkuvuosien suurelle ranskalaiselle mestarille Georges Meliesille (1861 - 1938).
Vuonna 1990 Scorsese oli ratkaisevassa roolissa, kun perustettiin ei-kaupallinen The Film Foundation, jonka tarkoituksena on saada talteen vanhoja elokuvia. Säätiö myös restauroi vanhoja elokuvia. – ”Innostukseni asiaan kumpusi rakkaudestani tiettyjä elokuvan perinteitä kohtaan ja tiedosta, että paljon hyvää vanhaa elokuvaa on kadonnut. Tajusin myös, että omat aikalaisteni elokuvat katoavat, ellemme tee jotakin.” (Scorsese on Scorsese, Like 2006)
Myös The Wolf of Wall Street kunnioittaa perinteitä. Se on toteutettu niin kuin elokuvat niiden kulta-aikoina. Terence Winterin käsikirjoitus on rautaisen kova ja loogisesti etenevä, kokenut kuvaaja Rodrigo Prieto ei ole alentunut moderniin tv-ilmaisuun ylisuurine kasvolähikuvineen eikä kamera ole heilunut keinotekoista ”autenttisuutta” tavoitellen, ja leikkaaja Thelma Schoonmaker on samoilla linjoilla: ei silmiä rasittavaa salamaleikkausta.
Jonkin verran elokuva on saanut arvostelua runsaista seksi- ja huumekohtauksistaan. Arvostelu on turhaa, sillä ilman niitä Belfortin elämäntavan kuvaaminen olisi jäänyt vajaaksi.
Tämän vuoden Oscar-gaala järjestetään 2.3.2014. The Wolf of Wall Street on ehdolla parhaaksi elokuvaksi, Scorsese parhaaksi ohjaajaksi, Winter parhaaksi käsikirjoittajaksi, Leonardo DiCaprio (kuvassa) parhaaksi miespääosan esittäjäksi ja Jonah Hill parhaaksi miessivuosan esittäjäksi. Viimeksi Hugo sai viisi Oscaria ja Scorsese sai ohjaus-Oscarin The Departedista (2006).
kari.naskinen@gmail.com
Belfort on sanonut, että elokuva antaa jokseenkin todenmukaisen kuvan hänen elämästään. Belfort toimi pörssimeklarina ensin L.F. Rothschild & Co:ssa, mutta joutui lähtemään pörssiromahduksen tultua 1987. Hän perusti 1990 oman osakkeidenvälitysfirman Stratton Oakmontin, ja kolmen vuoden vankilatuomion hän sai 2004. Tuomio jäi näin lyhyeksi, koska Belfort suostui auttamaan muiden rosvojen kiinniotossa.
Belfortin elämänfilosofia oli yksiselitteinen: ”Tärkeintä elämässä ovat huumeet ja nussiminen – paitsi että niitäkin tärkeämpää on raha”. Jos tätä ei tajua, menköön McDonaldsille myymään hampurilaisia.
Talouslehti Forbes teki Belfortista ison jutun 1991, ja siinä todettiin, että Belfort on nykyajan versio Robin Hoodista – ottaa rikkailta, mutta ei anna köyhille, vaan pitää itse.
Francis Ford Coppola on sanonut, että hänen Kummisetä-elokuvansa ovat kapitalismin symboli. Scorsesen elokuva ei tyydy vertauskuviin, vaan ilmaisee suoraan, että tätä on kapitalismi. Stonen kaksi Wall Street -elokuvaa, toinen on Money Never Sleeps (2010), ja Scorsesen uusi elokuva ovat kuin trilogia siitä rumasta kapitalismista, mikä ei pidä arvoinaan mitään muuta kuin rahan.
Belfort salakuljetti 20 miljoonaa dollaria sveitsiläiseen pankkiin, suojaan verottajalta ja muilta saamamiehiltä. Aina ei tarvita edes salakuljetusta, vaan kyse on laillisesta ”verosuunnittelusta”, kun esimerkiksi Suomesta siirtyy valtavia pääomia jatkuvasti ns. veroparatiisimaihin. Esimerkiksi monikansalliset terveysalan yritykset kiskovat kunnilta jättisummia, mutta ohjaavat suuret osat voitoistaan veroparatiiseihin.
Scorsesen elokuva on erinomainen. Se kuvaa totuudenmukaisesti (Belfortin nyökkäillessä hyväksyvästi) sitä rikollista toimintaa, millä suuria rahoja rohmutaan ja siirrellään. Eikä Belfort ole edes huijareiden kovimmasta päästä, kun summia tarkastellaan.
Scorsese on sanonut, että on kiinnostavaa nähdä, onko hänessä vielä miestä jatkaa elokuvien tekemistä joistakin aivan toisenlaisista näkökulmista. On ollut. Hyvänä todisteena on pari päivää sitten televisiosta tullut Hugo (2011), joka on eräänlainen jännityssatu kohteenaan ja kunnianosoituksena elokuvan alkuvuosien suurelle ranskalaiselle mestarille Georges Meliesille (1861 - 1938).
Vuonna 1990 Scorsese oli ratkaisevassa roolissa, kun perustettiin ei-kaupallinen The Film Foundation, jonka tarkoituksena on saada talteen vanhoja elokuvia. Säätiö myös restauroi vanhoja elokuvia. – ”Innostukseni asiaan kumpusi rakkaudestani tiettyjä elokuvan perinteitä kohtaan ja tiedosta, että paljon hyvää vanhaa elokuvaa on kadonnut. Tajusin myös, että omat aikalaisteni elokuvat katoavat, ellemme tee jotakin.” (Scorsese on Scorsese, Like 2006)
Myös The Wolf of Wall Street kunnioittaa perinteitä. Se on toteutettu niin kuin elokuvat niiden kulta-aikoina. Terence Winterin käsikirjoitus on rautaisen kova ja loogisesti etenevä, kokenut kuvaaja Rodrigo Prieto ei ole alentunut moderniin tv-ilmaisuun ylisuurine kasvolähikuvineen eikä kamera ole heilunut keinotekoista ”autenttisuutta” tavoitellen, ja leikkaaja Thelma Schoonmaker on samoilla linjoilla: ei silmiä rasittavaa salamaleikkausta.
Jonkin verran elokuva on saanut arvostelua runsaista seksi- ja huumekohtauksistaan. Arvostelu on turhaa, sillä ilman niitä Belfortin elämäntavan kuvaaminen olisi jäänyt vajaaksi.
Tämän vuoden Oscar-gaala järjestetään 2.3.2014. The Wolf of Wall Street on ehdolla parhaaksi elokuvaksi, Scorsese parhaaksi ohjaajaksi, Winter parhaaksi käsikirjoittajaksi, Leonardo DiCaprio (kuvassa) parhaaksi miespääosan esittäjäksi ja Jonah Hill parhaaksi miessivuosan esittäjäksi. Viimeksi Hugo sai viisi Oscaria ja Scorsese sai ohjaus-Oscarin The Departedista (2006).
kari.naskinen@gmail.com
