Suomen urheilun näkyvin johtaja on ollut Jukka
Uunila, joka tiistaina 4.6.2013 täyttää 90 vuotta. Hän toimi SVUL:n
puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana 33 vuotta, Suomen Urheiluliiton
puheenjohtajana 10 vuotta ja Suomen olympiakomitean puheenjohtajana 20 vuotta.
Koska Uunilasta varmaankin on lähipäivinä isoja lehtijuttuja, otan tässä esille
muutaman mielenkiintoisen oheisasian Antti
O. Arposen kirjasta Jukka Uunila –
suomalainen urheiluvaikuttaja (Urheilumuseo, 2012).
Kun urheilija nykyisin käryää rattijuoppoudesta, syyllistyy johonkin tappeluun tai aiheuttaa jotakin muuta hämminkiä, asia nousee esille vähintään iltapäivälehdissä. Ennen ei julkisuusmylly jauhanut samalla tavalla. Uunila kertoo esimerkiksi Soini Nikkisellä olleen paha alkoholiongelma. Hankalimpia olivat maaottelumatkat. Budapestissä 1954 Nikkinen aloitti juopottelu heti sen jälkeen, kun oli maaottelun ensimmäisenä päivänä voittanut keihäänheiton huipputuloksella 78,50. Kun Nikkistä ei toisen päivän iltana haluttu päästää maaottelun päätteeksi järjestettyyn bankettiin, sekoitti joukkueen lääkäri Yngve Roschier Nikkisen juomaan unilääkettä ja hänet saatettiin hotellihuoneeseensa.
Vuonna 1956 oli maaottelu Hampurissa. – ”Kun keihäänheitto alkoi, huomasimme Armas Valsteen kanssa katsomossa, että Soinihan on ihan humalassa. Hän taisi heittää yhden vähän yli 50 metrin heiton, mutta sen jälkeen haimme hänet pois kentältä”, muistelee Uunila vuosi sitten kuollutta maailmanennätysmiestä.
Jouko Kuha oli oman tiensä kulkija. Talvella 1965 Kuha pyysi Uunilalta, että SUL antaisi hänelle 2000 markkaa (nykyrahassa noin 3400 euroa) Espanjan-matkaa varten. Piti päästä lämpimiin oloihin harjoittelemaan. Uunila ei suostunut, vaan vetosi amatöörisääntöihin. Kuha teki oman ratkaisunsa: hankki rahat myymällä autonsa ja lähti Espanjaan. Vuonna 1967 urheilijoiden tukeminen alkoi muuttua; Uunilan johdolla alettiin kehittää stipendijärjestelmä, joka ei rikkoisi amatöörisääntöjä. Kuhallekin SUL kustansi harjoittelujakson Kanarian saarilla. Kesällä 1968 hän juoksi 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen 8.24,2.
Vaikein tapaus oli Uunilan mukaan Juha Väätäinen. Ristiriitoja syntyi samoista asioista kuin Kuhan kanssa. Stipendijärjestelmästä päätettiin lopullisesti kesällä 1970. Pieni pakkokin oli, sillä urheilijat uhkasivat jäädä pois Ruotsi-ottelusta.
Seuraavana kesänä Väätäinen voitti Helsingin EM-kisoissa 5000 ja 10 000 metriä. Urho Salon kirjassa Urheilija Suomessa (Kirjayhtymä, 1981) Väätäinen kertoo myöhemmin kysyneensä Uunilalta, miten maratonilla olisi käynyt, Uunila vastasi: ”Olisit voittanut”.
”Aivan omassa luokassaan tempauksineen, toilailuineen ja kannanottoineen oli Pauli Nevala. Hänellä oli poikkeuksellisen vahva herraviha ja siksi urheilujohtajat saivat kuulla kunniansa. Ikinä hän ei pyytänyt tekemisiään anteeksi”, sanoo Uunila.
Kalevan kisoissa 1970 Nevala ja Jorma Kinnunen protestoivat keihäänheittäjien heidän mielestään saamaa vähäistä arvostusta vastaan. Karsintakilpailussa molemmat astuivat kaikki kolme heittoaan yli, eivätkä siis osallistuneet loppukilpailuun.
Tokion olympiakisoissa 1964 Suomen joukkue oli valmistautumassa majapaikan edessä avajaismarssiin. Muu joukkue oli paraatiasuissa järjestäytymässä, kun paikalle pyrähti polkupyörällä Nevala verkkareissa ja huusi herroille: ”Minä on tommosiin karnevaaleihin lähde”. Uunila pyysi yleisurheilijoiden joukkueenjohtajaa Valto Oleniusta hoitamaan asiaa, ja kyllä Olenius saikin Nevalan mukaan avajaisiin.
Jukka Uunila oli aikansa urheiluelämän ”kekkonen”. Oikea Kekkonen oli kova urheilumies ja tietenkin tekemisissä myös Uunilan kanssa. Huhtikuussa 1981 SVUL:n delegaatio vieraili Kekkosen luona Tamminiemessä. Kesken keskustelujen Kekkonen kysyi, että mitähän Tahko Pihkalalle kuuluu nykyisin. Uunila vastasi, että 93-vuotias Pihkala lienee aika huonossa kunnossa. Presidentin kommentit alkoivat muuttua lyhytsanaisiksi ja katse harhaili poissaolevan näköisenä. Pihkalan asiaa hän kysyi tapaamisen aikana kolme kertaa ja Uunila vastasi joka kerta samalla tavalla.
Keväällä 1981 KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch ja Kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtaja Primo Nebiolo vierailivat Tamminiemessä, mukana myös Uunila. Kekkonen kertoi Suomen tehneen aloitteen veridopingin tutkimisesta ja Samaranch vastasi tietävänsä asian. Kekkonen toivoi asian etenevän. Sitten hän esitti saman asian toisen ja kolmannenkin kerran. Tehdessään lähtöä Suomesta Samaranch sanoi, että ”Kekkonen on suuri valtiomies ja suuri urheilujohtaja, mutta presidentillä ei tainnut olla paras päivänsä”.
Sitä Kekkonen ei varmaan enää muistanut, että pyrkiessään presidentiksi 1956 ei Uunila ollut pannut nimeään muiden porvarillisten urheilujohtajien allekirjoittamaan Kekkosen tukilistaan. Uunila oli tuolloin ollut Kuortaneen urheiluopiston johtaja. Sama toistui 1962, jolloin Uunila oli Maalaisliiton Ilkka-lehden toimitusjohtaja, mutta ei vieläkään antanut nimeään Kekkosen vaalikampanjan käyttöön. Se seuraus näistä oli, että Uunilaa ei vuosikausiin kutsuttu itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan.
Kun Erik von Frenckell oli jäämässä pois Kansainvälisestä olympiakomiteasta 1970-luvun jälkipuoliskolla, alettiin valmistella Aatos Erkon valitsemista tilalle. Tämä ei kuitenkaan käynyt Uunilalle. Pertti Paloheimo muistelee: ”Jukka ei tykännyt ajatuksesta yhtään. Hän piti minulle luennon. Urheilujärjestöihin ei tulla rahan voimalla, vaan järjestötietä. Aloitetaan seuratasolta ja edetään piiritason kautta valtakunnallisiin järjestöihin.” Uunilan kanta piti ja valituksi tuli Peter Tallberg.
TUL:n puheenjohtaja Pekka Martinkin kehui Uunilaa nimenomaan siksi, että tämä on urheilumies: ”Hän on aivan harvinaisen suuri urheiluntuntija ja seuraa sitä aktiivisesti. Kukaan Suomen olympiakomitean puheenjohtajista ennen häntä ei ole tiennyt urheilusta sitä määrää kuin Uunila. Tiedon lisäksi Uunilalla on hyvät johtajaominaisuudet.”
Uunilalla olisi ilman muuta ollut mahdollisuus nousta myös KOK:n jäseneksi, mutta Uunila sanoo kirjassa, että hänen huono kielitaitonsa esti kansainväliset tehtävät.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
Kun urheilija nykyisin käryää rattijuoppoudesta, syyllistyy johonkin tappeluun tai aiheuttaa jotakin muuta hämminkiä, asia nousee esille vähintään iltapäivälehdissä. Ennen ei julkisuusmylly jauhanut samalla tavalla. Uunila kertoo esimerkiksi Soini Nikkisellä olleen paha alkoholiongelma. Hankalimpia olivat maaottelumatkat. Budapestissä 1954 Nikkinen aloitti juopottelu heti sen jälkeen, kun oli maaottelun ensimmäisenä päivänä voittanut keihäänheiton huipputuloksella 78,50. Kun Nikkistä ei toisen päivän iltana haluttu päästää maaottelun päätteeksi järjestettyyn bankettiin, sekoitti joukkueen lääkäri Yngve Roschier Nikkisen juomaan unilääkettä ja hänet saatettiin hotellihuoneeseensa.
Vuonna 1956 oli maaottelu Hampurissa. – ”Kun keihäänheitto alkoi, huomasimme Armas Valsteen kanssa katsomossa, että Soinihan on ihan humalassa. Hän taisi heittää yhden vähän yli 50 metrin heiton, mutta sen jälkeen haimme hänet pois kentältä”, muistelee Uunila vuosi sitten kuollutta maailmanennätysmiestä.
Jouko Kuha oli oman tiensä kulkija. Talvella 1965 Kuha pyysi Uunilalta, että SUL antaisi hänelle 2000 markkaa (nykyrahassa noin 3400 euroa) Espanjan-matkaa varten. Piti päästä lämpimiin oloihin harjoittelemaan. Uunila ei suostunut, vaan vetosi amatöörisääntöihin. Kuha teki oman ratkaisunsa: hankki rahat myymällä autonsa ja lähti Espanjaan. Vuonna 1967 urheilijoiden tukeminen alkoi muuttua; Uunilan johdolla alettiin kehittää stipendijärjestelmä, joka ei rikkoisi amatöörisääntöjä. Kuhallekin SUL kustansi harjoittelujakson Kanarian saarilla. Kesällä 1968 hän juoksi 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen 8.24,2.
Vaikein tapaus oli Uunilan mukaan Juha Väätäinen. Ristiriitoja syntyi samoista asioista kuin Kuhan kanssa. Stipendijärjestelmästä päätettiin lopullisesti kesällä 1970. Pieni pakkokin oli, sillä urheilijat uhkasivat jäädä pois Ruotsi-ottelusta.
Seuraavana kesänä Väätäinen voitti Helsingin EM-kisoissa 5000 ja 10 000 metriä. Urho Salon kirjassa Urheilija Suomessa (Kirjayhtymä, 1981) Väätäinen kertoo myöhemmin kysyneensä Uunilalta, miten maratonilla olisi käynyt, Uunila vastasi: ”Olisit voittanut”.
”Aivan omassa luokassaan tempauksineen, toilailuineen ja kannanottoineen oli Pauli Nevala. Hänellä oli poikkeuksellisen vahva herraviha ja siksi urheilujohtajat saivat kuulla kunniansa. Ikinä hän ei pyytänyt tekemisiään anteeksi”, sanoo Uunila.
Kalevan kisoissa 1970 Nevala ja Jorma Kinnunen protestoivat keihäänheittäjien heidän mielestään saamaa vähäistä arvostusta vastaan. Karsintakilpailussa molemmat astuivat kaikki kolme heittoaan yli, eivätkä siis osallistuneet loppukilpailuun.
Tokion olympiakisoissa 1964 Suomen joukkue oli valmistautumassa majapaikan edessä avajaismarssiin. Muu joukkue oli paraatiasuissa järjestäytymässä, kun paikalle pyrähti polkupyörällä Nevala verkkareissa ja huusi herroille: ”Minä on tommosiin karnevaaleihin lähde”. Uunila pyysi yleisurheilijoiden joukkueenjohtajaa Valto Oleniusta hoitamaan asiaa, ja kyllä Olenius saikin Nevalan mukaan avajaisiin.
Jukka Uunila oli aikansa urheiluelämän ”kekkonen”. Oikea Kekkonen oli kova urheilumies ja tietenkin tekemisissä myös Uunilan kanssa. Huhtikuussa 1981 SVUL:n delegaatio vieraili Kekkosen luona Tamminiemessä. Kesken keskustelujen Kekkonen kysyi, että mitähän Tahko Pihkalalle kuuluu nykyisin. Uunila vastasi, että 93-vuotias Pihkala lienee aika huonossa kunnossa. Presidentin kommentit alkoivat muuttua lyhytsanaisiksi ja katse harhaili poissaolevan näköisenä. Pihkalan asiaa hän kysyi tapaamisen aikana kolme kertaa ja Uunila vastasi joka kerta samalla tavalla.
Keväällä 1981 KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch ja Kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtaja Primo Nebiolo vierailivat Tamminiemessä, mukana myös Uunila. Kekkonen kertoi Suomen tehneen aloitteen veridopingin tutkimisesta ja Samaranch vastasi tietävänsä asian. Kekkonen toivoi asian etenevän. Sitten hän esitti saman asian toisen ja kolmannenkin kerran. Tehdessään lähtöä Suomesta Samaranch sanoi, että ”Kekkonen on suuri valtiomies ja suuri urheilujohtaja, mutta presidentillä ei tainnut olla paras päivänsä”.
Sitä Kekkonen ei varmaan enää muistanut, että pyrkiessään presidentiksi 1956 ei Uunila ollut pannut nimeään muiden porvarillisten urheilujohtajien allekirjoittamaan Kekkosen tukilistaan. Uunila oli tuolloin ollut Kuortaneen urheiluopiston johtaja. Sama toistui 1962, jolloin Uunila oli Maalaisliiton Ilkka-lehden toimitusjohtaja, mutta ei vieläkään antanut nimeään Kekkosen vaalikampanjan käyttöön. Se seuraus näistä oli, että Uunilaa ei vuosikausiin kutsuttu itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan.
Kun Erik von Frenckell oli jäämässä pois Kansainvälisestä olympiakomiteasta 1970-luvun jälkipuoliskolla, alettiin valmistella Aatos Erkon valitsemista tilalle. Tämä ei kuitenkaan käynyt Uunilalle. Pertti Paloheimo muistelee: ”Jukka ei tykännyt ajatuksesta yhtään. Hän piti minulle luennon. Urheilujärjestöihin ei tulla rahan voimalla, vaan järjestötietä. Aloitetaan seuratasolta ja edetään piiritason kautta valtakunnallisiin järjestöihin.” Uunilan kanta piti ja valituksi tuli Peter Tallberg.
TUL:n puheenjohtaja Pekka Martinkin kehui Uunilaa nimenomaan siksi, että tämä on urheilumies: ”Hän on aivan harvinaisen suuri urheiluntuntija ja seuraa sitä aktiivisesti. Kukaan Suomen olympiakomitean puheenjohtajista ennen häntä ei ole tiennyt urheilusta sitä määrää kuin Uunila. Tiedon lisäksi Uunilalla on hyvät johtajaominaisuudet.”
Uunilalla olisi ilman muuta ollut mahdollisuus nousta myös KOK:n jäseneksi, mutta Uunila sanoo kirjassa, että hänen huono kielitaitonsa esti kansainväliset tehtävät.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
