Eläintarhanajojen viimeiseksi voittajaksi jäi Timo Mäkinen, joka voitti vakioautoluokan Morris Mini Cooperillaan.
Mukana olivat myös kaksi ”lehtikeisaria”, Urpo
Lahtinen Morris Mini Cooperilla ja Olli
Lyytikäinen BMW:llä. Oli toukokuun 19. päivä 1963. Vielä yksi startti oli
Mäkisen voiton jälkeen, mutta tämä Formula Junior -luokan lähtö keskeytyi
muutaman sadan metrin jälkeen suureen kolarirytinään. Ruotsalaisen Örjan Atterbergin auton etupyörä osui todennäköisesti
Freddy Kottulinskyn auton
takapyörään, Atterbergin Focus nousi ilmaan ja putosi radalle alassuin. Nykymallisia
turvakaaria ei autoissa ollut. Atterberg kuoli ja niin loppui myös
Eläintarhanajojen vuonna 1932 alkanut historia.
Atterbergin ja Kottulinskyn autojen kosketus ei ollut yksittäinen tapahtuma, vaan se johtui siitä, että heidän edellään oli jo ollut kolarointia. Kärkeen startissa päässeen Curt Lincolnin auto oli saanut kosketuksen takapäähänsä ja pyörähtänyt radalla, ja luultavasti Kottulinsky oli väistäessään Lincolnia ajautunut hieman Atterbergin eteen. Lincolnin Brabhan-ajokin perään oli osunut joko David Hitchesin Lola tai Picko Trobergin Lola.
Kyllähän radan vaarallisuus tiedettiin. Hetkeä ennen Fomula Junior -luokan starttiakin kilpailunjohtajan apulainen Ermei Kanninen oli sanonut kilpailunjohtaja Otto Brandtille, että ”pidetään peukkuja, jotta kaikki menee yhtä hienosti kuin tähänkin asti” tarkoitten sen päivän aikaisempia lähtöjä.
Ei mennyt yhtä hienosti. Eikä vuosikymmenten aikana joka kerta muutenkaan. Ensimmäisen kuolonkolari sattui 1947, jolloin Gunnar Söderholm moottoripyörineen suistui Moukaripörssin alamäessä kaiteeseen ja päin puuta. Samassa vaikeassa paikassa sai surmansa Carl-Olof Tötterström 1953.
Vuosi 1962 oli kaikkein huonoin. Ensin kuoli Päivän Sanomien (TPSL) toimitusharjoittelija Viljo Turunen, joka oli kameransa kanssa yleisöltä kielletyllä alueella. Hän oli juuri keskittynyt filminvaihtoon, kun Uljas Pekkisen moottoripyörä iskeytyi suoraan häneen päälleen. Pekkinen itse oli sekuntia aikaisemmin lennähtänyt pois pyöränsä päältä, hän selvisi pienin kolhuin. Isojen pyörien luokassa sai surmansa nastolalainen autokoulunopettaja Oiva Laakso, joka menetti ajokkinsa hallinnan yrittäessään toisella kädellä korjata ajolasiensa asentoa.
Näiden surullisten tapahtumien kääntöpuolena on se, että Eläintarhanajot olivat suuria tapahtumia. Yleisöennätys saavutettiin 1958, jolloin maksaneita katsojia oli 82 597.
Rata on kapea, keskimäärin vain kuusi metriä leveä, ja puut lähellä. Vauhti ei ollut samaa luokkaa kuin nykyisin rata-ajossa, mutta olosuhteet huomioon ottaen hurjaa kyytiä mentiin, sillä keskinopeusennätykset olivat yli 120 km/t - autoilla vähän lujempaa kuin moottoripyörillä.
Eläintarhanajojen synty voidaan ajoittaa lokakuuhun 1931. Suomalaiset autourheilijat olivat käyneet kilpailemassa Solvallan raviradalla Tukholmassa ja kotimatkalla laivalla he ryhtyivät keskustelemaan kilpailujen järjestämisestä Helsingissä. Periaatepäätöksen kilpailujen järjestämisestä tekivät tuolloin Otto Brandt, Karl Ebb, Karl-Gustaf Granberg, Vilho Holming, S.P.J. Keinänen, Raine Lampinen, Alfred Lönnfors, Gösta Nielsen, Theodor Lönnfors ja John Ramsay.
Näin myös kävi, joskin ensimmäisten kilpailujen nimenä 1932 oli Suomen Suurajot. S.P.J. Keinänen muisteli kilpailujen alkuvaihetta Moottori-lehdessä 5/1949: ”Yleisön kannalta on rata sopiva. Sijainti keskellä Helsinkiä, mutta kuitenkin erillään taloista ja valtaväylistä. Katsomot Luojan tekemiä ja kun tähän lisää tilapäiskatsomot, niin mukavaa on yleisön Eläintarhanajoja katsella. Helsingin kaupungilla ja erityisesti Erik von Frenckellin kaukonäköisyydellä ja myötämielisyydellä on ollut ratkaiseva osuus, sillä ilman sitä, että kaupunki antoi alueen ilmaiseksi 1932 ajojen käyttöön, tästä kilpailusta tuskin olisi tullut niin kansan suosimaa kuin se nyt on.”
Erikoinen vaihe Eläintarhanajojen historiassa oli 1947. Silloin nimittäin samalla radalla ajettiin toisetkin kilpailut. Nimittäin syksyllä SVUL järjesti Vauhtikisat-nimellä kilpailut, jotka olivat osa SVUL:n valtakunnallisten Suurkisojen ohjelmaa. Näin siitä huolimatta, että moottoriurheilujärjestöt eivät vielä tuolloin edes olleet SVUL:n jäseniä. Vasta 1960-luvulla moottoriurheiluliitot hyväksyttiin SVUL:n jäseniksi. Vuonna 1947 oli Eläintarhanajojen katsojamäärä noin 64 000 ja Vauhtikisojen 48 000.
Aivan maailman huippuja ei Eläintarhanajoihin saatu. Läheltä kuitenkin piti, sillä 1949 Argentiinan autoklubilta tuli kirje, jossa tarjottiin Juan Manuel Fangiota ajamaan Helsinkiin. Hän oli tulossa keväällä kilpailukiertueelle Eurooppaan ja Helsinki olisi sopinut aikatauluun. Vastaavalla tavalla Maseratin tehdastalli Italiasta tarjosi Eläintarhanajoihin Alberto Ascaria ja Giuseppe Farinaa. Tarjouksiin vastattiin, mutta siihen kirjeenvaihto jäi, eivätkä kolme myöhempien vuosien F1-maailmanmestaria ilmestyneen Helsinkiin.
Kuriositeetti on, että 1959 voitti sivuvaunuluokan pari Edgar Strub – Joseph Siffert. Tunnemme Siffertin paremmin kahden F1-osakilpailun voittajana. Siffert kuoli Brands Hatchissa 1971.
Lähteet tähän juttuun:
Eläintarhanajojen käsiohjelma 19.5.1963
Fred Geitel, Jussi Juurikkala, Jyrki K. Talvitie: Kuolemankurvasta Moukaripörssiin (Tietoteos, 1993)
Erkki Vanhanen: Racing – Radalla! (Alfamer, 2012)
kari.naskinen@gmail.com
Atterbergin ja Kottulinskyn autojen kosketus ei ollut yksittäinen tapahtuma, vaan se johtui siitä, että heidän edellään oli jo ollut kolarointia. Kärkeen startissa päässeen Curt Lincolnin auto oli saanut kosketuksen takapäähänsä ja pyörähtänyt radalla, ja luultavasti Kottulinsky oli väistäessään Lincolnia ajautunut hieman Atterbergin eteen. Lincolnin Brabhan-ajokin perään oli osunut joko David Hitchesin Lola tai Picko Trobergin Lola.
Kyllähän radan vaarallisuus tiedettiin. Hetkeä ennen Fomula Junior -luokan starttiakin kilpailunjohtajan apulainen Ermei Kanninen oli sanonut kilpailunjohtaja Otto Brandtille, että ”pidetään peukkuja, jotta kaikki menee yhtä hienosti kuin tähänkin asti” tarkoitten sen päivän aikaisempia lähtöjä.
Ei mennyt yhtä hienosti. Eikä vuosikymmenten aikana joka kerta muutenkaan. Ensimmäisen kuolonkolari sattui 1947, jolloin Gunnar Söderholm moottoripyörineen suistui Moukaripörssin alamäessä kaiteeseen ja päin puuta. Samassa vaikeassa paikassa sai surmansa Carl-Olof Tötterström 1953.
Vuosi 1962 oli kaikkein huonoin. Ensin kuoli Päivän Sanomien (TPSL) toimitusharjoittelija Viljo Turunen, joka oli kameransa kanssa yleisöltä kielletyllä alueella. Hän oli juuri keskittynyt filminvaihtoon, kun Uljas Pekkisen moottoripyörä iskeytyi suoraan häneen päälleen. Pekkinen itse oli sekuntia aikaisemmin lennähtänyt pois pyöränsä päältä, hän selvisi pienin kolhuin. Isojen pyörien luokassa sai surmansa nastolalainen autokoulunopettaja Oiva Laakso, joka menetti ajokkinsa hallinnan yrittäessään toisella kädellä korjata ajolasiensa asentoa.
Näiden surullisten tapahtumien kääntöpuolena on se, että Eläintarhanajot olivat suuria tapahtumia. Yleisöennätys saavutettiin 1958, jolloin maksaneita katsojia oli 82 597.
Rata on kapea, keskimäärin vain kuusi metriä leveä, ja puut lähellä. Vauhti ei ollut samaa luokkaa kuin nykyisin rata-ajossa, mutta olosuhteet huomioon ottaen hurjaa kyytiä mentiin, sillä keskinopeusennätykset olivat yli 120 km/t - autoilla vähän lujempaa kuin moottoripyörillä.
Eläintarhanajojen synty voidaan ajoittaa lokakuuhun 1931. Suomalaiset autourheilijat olivat käyneet kilpailemassa Solvallan raviradalla Tukholmassa ja kotimatkalla laivalla he ryhtyivät keskustelemaan kilpailujen järjestämisestä Helsingissä. Periaatepäätöksen kilpailujen järjestämisestä tekivät tuolloin Otto Brandt, Karl Ebb, Karl-Gustaf Granberg, Vilho Holming, S.P.J. Keinänen, Raine Lampinen, Alfred Lönnfors, Gösta Nielsen, Theodor Lönnfors ja John Ramsay.
Näin myös kävi, joskin ensimmäisten kilpailujen nimenä 1932 oli Suomen Suurajot. S.P.J. Keinänen muisteli kilpailujen alkuvaihetta Moottori-lehdessä 5/1949: ”Yleisön kannalta on rata sopiva. Sijainti keskellä Helsinkiä, mutta kuitenkin erillään taloista ja valtaväylistä. Katsomot Luojan tekemiä ja kun tähän lisää tilapäiskatsomot, niin mukavaa on yleisön Eläintarhanajoja katsella. Helsingin kaupungilla ja erityisesti Erik von Frenckellin kaukonäköisyydellä ja myötämielisyydellä on ollut ratkaiseva osuus, sillä ilman sitä, että kaupunki antoi alueen ilmaiseksi 1932 ajojen käyttöön, tästä kilpailusta tuskin olisi tullut niin kansan suosimaa kuin se nyt on.”
Erikoinen vaihe Eläintarhanajojen historiassa oli 1947. Silloin nimittäin samalla radalla ajettiin toisetkin kilpailut. Nimittäin syksyllä SVUL järjesti Vauhtikisat-nimellä kilpailut, jotka olivat osa SVUL:n valtakunnallisten Suurkisojen ohjelmaa. Näin siitä huolimatta, että moottoriurheilujärjestöt eivät vielä tuolloin edes olleet SVUL:n jäseniä. Vasta 1960-luvulla moottoriurheiluliitot hyväksyttiin SVUL:n jäseniksi. Vuonna 1947 oli Eläintarhanajojen katsojamäärä noin 64 000 ja Vauhtikisojen 48 000.
Aivan maailman huippuja ei Eläintarhanajoihin saatu. Läheltä kuitenkin piti, sillä 1949 Argentiinan autoklubilta tuli kirje, jossa tarjottiin Juan Manuel Fangiota ajamaan Helsinkiin. Hän oli tulossa keväällä kilpailukiertueelle Eurooppaan ja Helsinki olisi sopinut aikatauluun. Vastaavalla tavalla Maseratin tehdastalli Italiasta tarjosi Eläintarhanajoihin Alberto Ascaria ja Giuseppe Farinaa. Tarjouksiin vastattiin, mutta siihen kirjeenvaihto jäi, eivätkä kolme myöhempien vuosien F1-maailmanmestaria ilmestyneen Helsinkiin.
Kuriositeetti on, että 1959 voitti sivuvaunuluokan pari Edgar Strub – Joseph Siffert. Tunnemme Siffertin paremmin kahden F1-osakilpailun voittajana. Siffert kuoli Brands Hatchissa 1971.
Lähteet tähän juttuun:
Eläintarhanajojen käsiohjelma 19.5.1963
Fred Geitel, Jussi Juurikkala, Jyrki K. Talvitie: Kuolemankurvasta Moukaripörssiin (Tietoteos, 1993)
Erkki Vanhanen: Racing – Radalla! (Alfamer, 2012)
kari.naskinen@gmail.com
