Monzan radalla on kuollut kaikkiaan 52 ajajaa. Jarno Saarinenkin tiesi radan vaarallisuuden. Hänen viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Saarinen sanoi Gazzetta dello Sportissa: ”En pidä siitä [Monzan radasta], se on nopea ja ennen kaikkea vaarallinen - - - radan asvaltti sopii ehkä autoille, joissa on neljä pyörää. Moottoripyörissä on vain kaksi.”
Autoillekaan rata ei kuitenkaan ollut turvallinen. Tunnetuimpia Monzassa kuolleita F1-ajajia ovat Alberto Ascari 1955, Jochen Rindt 1970 ja Ronnie Peterson 1978.
Radiotoimittaja Arto Terosen kirjassa Ikuisesti nuori, Jarno Saarista etsimässä (Urheilumuseo, 2012), kerrotaan, että loppuosa haastattelusta julkaistiin lehdessä vasta seuraavana päivänä 21.5.1973. Lauantaina Saarinen oli sanonut, että hän jättää kilpailemisen viimeistään vuoden 1974 lopussa: ”Olen väsynyt, aina pitää mennä rajoilla ja riskeerata. Pian kaikki haluavat voittaa minut. Tästä on tullut liian vaativaa ja vakavaa, enkä halua enää elää sellaisessa paineessa, haluan normaalia elämää. Enää on vaikea hengähtää, pitää taukoa ja rentoutua ilman, että joku pakottaa kaiken aikaa voittamaan.”
Sitten se tapahtui. Terosen kirjassa Mario Lega kuvailee tilannetta omasta näkökulmastaan: ”Minä olin silminnäkijä. Braun johti, sitten tulivat Pasolini, Jarno, Kanaya ja minä viidentenä. Pasolini kaatui, hänen pyöränsä lensi aidasta takaisin radalle ja osui suoraan Jarnoon, pam, pam, pam. Yritin vain väistellä, olin onnekas.”
Hieman taaempana tullut Chas Mortimer näki Renzo Pasolinin pyörästä tulleen savua ennen kaatumista. Hetkeä myöhemmin Pasolinin pyörä sinkoutui vasemmalle kaiteeseen ja bensatankki irtosi. – ”Sitten oli vain tulta, enkä muista muuta kuin tullessani tulipallon läpi Pasolini makasi keskellä rataa, osuin häneen ja menin hänen ylitseen. Mitä Jarnolle tapahtui, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Minä tapoin Pasolinin, siitä ei ole epäilystäkään.”
Jarno Saarisen kuoleman aiheutti isku Pasolinin ajokista, isku irrotti kypärän Saarisen päästä. Tätä tukee myös Teuvo Länsivuoren muistikuva siitä, että hän oli nähnyt Pasolinin rikkoutuneessa pyörässä jälkeenpäin samaa väriä kuin Saarisen kypärässä. Paikalla ollut lääkäri Claudio Costa kirjoitti kuolintodistuksen ja senkin mukaan tuo isku aiheutti kuoleman.
Jarno Saarinen oli voittanut 250-kuutioisten maailmanmestaruuden 1972 ja tullut toiseksi 350-kuutioisissa Giacomo Agostinin voittaessa mestaruuden. Vuonna 1973 Saarinen oli ennen Monzaa voittanut kaikki 250-kuutioisten osakilpailut ja johti myös 500-kuutioisten luokkaa. Kirjassa Soile Saarinen (nyk. Karme) kertoo Saarisen ajatelleen ennen Monzaa, että jos hän voittaa 250-kuutioiset Monzassa ja seuraavassa kilpailussa Opatijassa, niin loppukaudesta olisi vielä mahdollisuus vaihtaa 250-kuutioisista 350-kuutioisiin ja tavoitella kolmea maailmanmestaruutta. Soile Saarinen sanoo, että kolmeen mestaruuteen olisi ollut oivallista lopettaa ajaminen jo kauden 1973 jälkeen.
Soile muistelee, millä tavalla Jarnon oli tapana puhua suunnitelmistaan lehtimiehille, jotenkin näin: ”Kilpaileminen on minulle vain harrastus. Myöhemmin aloitan normaalit työt insinöörinä. Lopetan ajamisen silloin kun olen huipulla. - - - En ole villi tai uhkarohkea, en aja yli rajojeni tai kykyjeni, olen sinut itseni kanssa. Riskit tietysti kasvavat kun täytyy ajaa nopeasti, kuten minun nyt täytyy. Se on mahdollista kolme tai neljä vuotta ilman vakavia onnettomuuksia, mutta sen jälkeen ennustettava mahdollisuus sellaiseen kasvaa. Minä haluan elää ja tulla vanhaksi mieheksi ja nauttia elämästäni ajamisen jälkeen.”
Tallimääräystenkin kanssa Saarinen joutui tekemisiin. Kun kausi 1973 alkoi Paul Ricardin radalla, ilmoitti Yamahan tallipäällikkö Rodney Gold hänelle ensimmäisten harjoitusajojen jälkeen, että voitat sitten 500-kuutioiset ja Hideo Kanaya voittaa 250-kuutioiset. Saarinen antoi tallimääräykselle piut paut ja voitti molemmat luokat. Sen jälkeen ei tallimääräyksistä puhuttu.
Yhdessä tallimääräystapauksessa Saarinenkin oli mukana, ja tapaus oli ruma. Syksyllä 1971 Kreidler-talli houkutteli Saarisen ajamaan kaksi viimeistä osakilpailua 50-kuutioisten luokassa, kun Kreidler halusi varmistaa mestaruuden Jan de Vriesille. Mestaruuden toinen tavoittelija oli Derbi-tallin Angel Nieto. Viimeisessä kilpailussa Jaramassa Saarisen piti hoitaa Nieto pois mestaruustaistelusta. Hoituihan se, kuten Teronen kirjoittaa: viimeisessä mutkassa Jarno onnistui kiilaamaan Nieton ulos kilpailusta ja de Vries vei mestaruuden.
Curvonen tapauksesta 20.5.1973 ei ole vedenpitävää todistetta siitä, mikä aiheutti Pasolinin kaatumisen. Pasolinin Harley-Davidsonin leikkaaminen kiinni, öljyä radalla tai ajovirhe.
- - - - -
Sunnuntaina 19.5.2013 klo 11-16 pidetään Lahden moottoripyörämuseossa Jarno Saarisen muistelutilaisuus: vanhoja filmejä, tarinoita, julisteita ym. Paikalla on myös Teuvo Länsivuori, joka tuo mukanaan Jarnoa koskevan leikekirjan. Samoin on tavattavissa toimittaja Arto Teronen.
kari.naskinen@gmail.com
