Tampereen Popteatterin Hair oli 1968 hurja juttu. Vaikka West Side Story oli jo nähty, niin vasta Hair toi varsinaisesti rokkimeiningin teatteriin. Ainakin minulle Hair oli myös ensimmäinen teatteriesitys, jossa musiikki vahvistettiin sähköisesti.
Meille entisille nuorille Hair oli kapinaa ja raakaa julistusta. Se tuki meitä kuuskytlukulaisia esimerkiksi siinä idealistisessa sodanvastaisuudessa, joka tuolloin näyttäytyi sotilaspassien polttamisena ja muuna rettelöitsemisenä. Päällä olivat Vietnamin sota ja traumaattiset Tshekkoslovakian tapahtumat. Heikki ”Hector” Harma sanoi Suosikki-lehdessä Popteatterin ensi-illan jälkeen:
”Hair on dokumentti tämän päivän nuorison luonnollisesta tarpeesta olla vapaa elämään omaa elämäänsä ilman yhteiskunnan nykyiseen ja tulevaan maailmaan soveltumattomia pakotteita ja epäinhimillisyyttä ylläpitäviä normeja.”
Hector itse esiintyi Svenska Teaternin Hairissa seuraavana vuonna yhdessä Cay Karlssonin, Sakari Lehtisen ja Anki Lindqvistin kanssa, ja 1970 he perustivat Cumulus-yhtyeen.
Nyt Hector on mukana Lahden Hairissa. Hector on hyvä, suorastaan vakuuttava. Esitys kokonaisuudessaan jää kuitenkin vähän laimeaksi. Sille kun ei mitään voi, että aika on ajanut ohi, eikä pelkkä nostalgia kanna tarpeeksi. Laulunumeroissa oli ainakin ensi-illassa heiveröisyyttä ja epäpuhtautta. Orkesteri soitti hyvin, mutta volyymia olisi saanut olla enemmän, jotta sisällön iskevyys olisi saanut siltä tukea.
Mutta kuten sanottu, pitää nyt odotella nuorten katsojien kommentteja. Teema joka tapauksessa on sama kuin aikaisemminkin: rakkauden puolesta, sotaa vastaan. Hyvä, että ohjaaja Maarit Pyökäri ei ole modernisoinut sisältöä, vaikka tällaiseenkin mahdollisuudet olisivat olleet. Afganistanissa on käyty imperialistista sotaa jo pitempään kuin käytiin Vietnamissa.
Vai niinkö on, että nuoriso ei enää haluakaan vallankumousta, ei edes kulttuurivallankumousta. Hair haistatti aikoinaan pitkän pierun länsimaiselle, raajarikkoiselle elämäntavalle. Nyt Lahdessa sentään hoetaan muutaman kerran vittua, mutta tehot puuttuvat. Vaikka tällaista tasapaksuahan meno nykyisin on. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen tekemisissäkin kiinnostaa vain se, käykö hän enemmän oopperassa vain jalkapallopeleissä. Radikaaleja avauksia ei tule sen paremmin ministeriltä kuin muiltakaan.
Hairilla oli 60-70-luvuilla poliittinen ohjelma. Enää 2000-luvulla se ei toimi. Rock rauha rakkaus on väljähtynyt, vaikka tärkeintä onkin. Nyt ajankohtaisempi teema olisi ahneutta ja itsekkyyttä vastaan taisteleminen.
kari.naskinen@gmail.com
