Yhdysvaltain liitovaltion poliisi FBI on epäonnistunut monessa isossa asiassa.
Vaikka sillä on lähes kaikki lailliset ja laittomat mahdollisuudet tiedusteluun
ja vakoiluun, on munauksia tullut paljon. Tim
Weinerin yli 600-sivuinen FBI:n historiakirja (Otava, 2012) paljastaa, että
ammattitaidottomuus ja suoranainen välinpitämättömyys on aiheuttanut pahoja
takaiskuja USA:n turvallisuustyössä. Kolme esimerkkiä:
1. FBI:llä, USA:n armeijalla ja laivastolla oli jo kesällä 1941
tiedustelutietoja siitä, mitä Japani ehkä suunnitteli. Tiedonpalasia ei
kuitenkaan kukaan pannut yhteen. Presidentti Franklin D. Rooseveltkin oli jo toukokuussa julistanut kansallisen
hätätilan, mutta se perustui vain uhkaan natsien hyökkäyksestä Amerikan maita
vastaan. Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harboriin tapahtui 7.12.1941. Seuraavana päivä
Roosevelt antoi FBI:n johtajalle J.
Edgar Hooverille valtuudet seurata kaikkea tietoliikennettä Yhdysvalloista
ja Yhdysvaltoihin.
2. Jo viikkoja ennen presidentti John F.
Kennedyn murhaa FBI tunsi entisen merijalkaväen miehen Lee Harvey Oswaldin, joka oli loikannut Neuvostoliittoon, mutta
palannut sieltä takaisin. Oswald oli saanut työpaikan Teksasin
koulukirjavarastosta, joka sijaitsi Kennedyn ajoreitin varrella Dallasissa.
Sieltä hän myös ampui Kennedyn 22.11.1963. Hoover myönsi, että FBI oli
syyllistynyt ”suureen kyvyttömyyteen”, kun ei ollut luokitellut Oswaldia
tarpeeksi ylös FBI:n turvallisuusindeksissä.
3. Jo 1991 saatiin vinkkejä FBI:n arabitiedonantajalta, että World Trade Center
voi olla terrorihyökkäyksen kohteena, mutta tietoja ei noteerattu riittävästi. Tuossa
vaiheessa FBI:ssä oli vain yksi arabiantaitoinen virkailija – kun idän ja
lännen välinen kylmä sota oli päättynyt, katsottiin homman tulleen hoidetuksi,
eikä FBI nähnyt, mitä oli tulossa. Vuonna 1993 WTC:n ykköstornin parkkihallissa
kuitenkin pamahti, kuusi ihmistä kuoli ja tuhat loukkaantui. Osama bin Laden oli jo tuossa vaiheessa
turvallisuusindeksissä korkealla, mutta FBI:n tutkimukset ja analyysit
osoittivat, että ”terrorisminuhka Yhdysvalloissa on vähäinen”. Menikin
vuosikymmen, mutta 9.11.2001 WTC:n tornit menivät mataliksi. Tämän jälkeen
presidentti George W. Bush antoi
FBI:lle vastaavanlaiset valtuudet kuin sille oli annettu Pearl Harborin
jälkeen.
KOMMUNISTIT, HOMOT, JUOPOT,
LAITAPUOLEN KULKIJAT
FBI perustettiin 1908 nimellä Bureau of Investigation ja 1935 se sai nykyisen
nimensä Federal Bureau of Investigation. FBI:n silmätikkuina olivat aluksi
varsinkin kommunistit ja natsit, mutta myöhemmin myös homoseksuaalit, juopot,
laitapuolen kulkijat ja muut Yhdysvaltain turvallisuutta mahdollisesti uhkaavat
tyypit.
Paha järjestö oli mm. hakaristejä heilutteleva German-American Bund, joka oli
perustettu Henry Fordin tuella! Sen
propagandapäällikkönä toimi Saksan Wehrmachtin pääesikunnan tiedustelupalvelun
Abwehrin luutnantti Walter Knappe,
joka asui Yhdysvalloissa 1925-37 ja joka palattuaan Saksaan palveli Adolf Hitleriä organisoimalla
kansainvälisiä vakoojarenkaita.
Hoover vihasi sekä natseja että kommunisteja. Vuonna 1924 hän valmisteli
500-sivuisen muistion, jossa yksityiskohtaisesti perusteltiin, että
neuvostokommunismi yritti soluttautua kaikkialle amerikkalaisessa
elämänmuodossa. Hoover varoitteli jatkuvasti väkivaltaisesta kommunistisesta
vallankumouksesta. Vuosikymmeniä myöhemmin Hoover kuitenkin kirjoitti, että
kommunistisen puolueen vaikutus amerikkalaiseen elämänmenoon oli ”lähes
olematonta 1920-luvulla”.
Sen sijaan mafian juttuihin FBI ei ainakaan Hooverin aikana juurikaan
puuttunut. Kun New Yorkissa toimi 1950-luvun lopulla yli 400 FBI:n agenttia,
vain neljä keskittyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
J. EDGAR HOOVER – KUIN
LIKAKERROKSEN PEITTÄMÄ PATSAS
Hoover toimi FBI:n johtajana 48 vuotta. Eläkeikä ei häntä koskenut. Hänen
ainoa uhkansa olisi ollut, jos Robert
Kennedystä olisi ehtinyt tulla presidentti. Kun Kennedy oli salamurhattu
6.6.1968, kirjoitti Hoover muistiossaan lähimmille avustajilleen: ”Robert
Kennedystä tuli eräänlainen Messias seuraavalle sukupolvelle ja ihmisille,
jotka kannattivat Martin Luther Kingiä
ja kannattavat yhä”. Tim Weiner toteaa kirjassaan, että Robert Kennedyn valinta
presidentiksi olisi merkinnyt loppua Hooverin vallalle.
Nyt tilanne on sellainen, että ”Hoover seisoo amerikkalaisen vuosisadan
keskiössä kuin jyhkeä, paksun likakerroksen peittämä patsas”, kuten Weiner
kirjoittaa.
Hoover sääti ”lakinsa” itse, tosin presidenttien myötävaikutuksella.
Presidentit itse määräsivät Hooverin jahtaamaan niin pasifisteja kuin
terroristejakin ja ottivat tähtäimeensä yhtä hyvin kansalaisoikeusliikkeen
sankarit kuin Ku Klux Klanin. Niin joka tapauksessa on, että FBI:llä ei ole
ollut minkäänlaista juridista kehikkoa operaatioitaan varten.
Weinerin FBI-kirja on kuin presidenttien puolesta tehtyjen laittomien
pidätysten ja vangitsemisten, murtojen ja varkauksien, salakuuntelun ja
puhelinkuuntelun kronikka. Presidentit, oikeusministerit ja FBI ovat käyttänet
valtaansa väärin kansallisen turvallisuuden nimissä. Muutamina poikkeuksina
ovat olleet, kun Hoover kieltäytyi toteuttamasta Richard Nixonin joitakin lainvastaisia käskyjä ja kun FBI:n
myöhempi johtaja Robert Mueller
yritti vastustaa George W. Bushin määräyksiä laittoman, salaisen
seurantajärjestelmän toteuttamiseksi.
CIA ON HUMPUUKIA
Oman lukunsa tässä kokonaisuudessa muodostaa se salajuonittelu, mikä
vallitsee FBI:n ja muiden tiedusteluorganisaatioiden kesken. Ne kaikki
vakoilevat myös toisiaan ja soluttavat omia miehiään toisten organisaatioiden
sisälle. Hoover kommentoi esimerkiksi olevan ”tragedia, ettei CIA:n
humpuukitouhua paljasteta”. ”Jos tämä kansakunta on riippuvainen nykyisestä
CIA:sta uuden Pearl Harbor -katastrofin välttämiseksi, olisi viisainta aloittaa
poteroiden kaivaminen nyt heti.” (1948)
Suomalaisia ei Weinerin kirjassa ole. Pieni maininta on humalaisesta
neuvostovakoojasta Reino Häyhäsestä,
joka 1957 käveli Yhdysvaltain suurlähetystöön Pariisissa. Toinen juoppo taas
oli CIA:n agentti Edward Lee Howard,
jota FBI piti silmällä. Howard kuitenkin livahti silmistä, lensi Helsinkiin ja
loikkasi KGB:hen.
Weiner on kirjoittanut myös CIA:n historiateoksen (Otava, 2008), josta kirjoitin tässä blogissa 17.2.2009.
kari.naskinen@gmail.com