Iranilainen elokuva Nader ja Simin: Ero paneutuu
terävällä tavalla ristiriitatilanteeseen, joka syntyy perheessä, kun aviopari
suunnittelee muuttavansa Iranista Eurooppaan 11-vuotiaan tyttärensä kanssa. Suunnitelmat
eivät kuitenkaan toteudu, kun mies päättääkin jäädä kotiin hoitamaan
alzheimeria sairastavaa isäänsä.
Elokuva on paljon enemmän kuin tällainen ihmissuhdejuttu. Se kuvaa hyvin sitä erilaisuutta, mikä islamilaisessa maailmassa ja sen ihmisten elämänmenossa on erilaista kuin meillä lännessä. Koraani on iso asia. Kun pannaan vannomaan käsi Koraanilla, se on aivan muuta kuin meikäläisessä vannomisessa – Raamatun kanssa tai ilman – ”kautta kiven ja kannon, mitään siihen lisäämättä, myötä- ja vastamäessä” vai miten ne litaniat menevät. Koraanin kanssa ei leikitä, tai jos leikitään, Jumala rankaisee. Eivätkä elokuvan henkilöt ole mitään uskontofundalisteja, vaan aivan tavallisia keskiluokkaisia ihmisiä.
Elokuvan nimestä huolimatta keskeinen aihe ei ole Naderin ja Siminin ero. Eikä sitä niin helposti saakaan kuin meillä. Rouva joka tapauksessa muuttaa vanhempiensa luokse, mistä seuraa, että mies jää 11-vuotiaan tyttären kanssa kotiin, jossa asuu myös täysin dementoitunut isäukko, täysin. Mistä apu, kun mies käy töissä ja tyttö koulussa? Tilanne on hankala, sillä tällaiseen miehen huusholliin ei islamilaisessa ajattelussa ainakaan naimisissa oleva naishoitaja mennä. Salaa tietenkin, mutta sekin on vaarallista, koska jos hoitaja on itse naimisissa, on mustasukkaisuus suurempaa kuin länsimainen mustasukkaisuus. Aivan mahdottomaan tilanteeseen hoitaja voi joutua esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, että potilas kastelee housunsa, jotka sitten hoitajan pitäisi vaihtaa kuiviin. Siinä joutuu kysymään neuvoa Koraanin paremmin osaavilta. Töitä on joka tapauksessa saatava, sillä mies on työttömänä ja perhe isoissa veloissa.
Asiat tarinassa kärjistyvät pienen kahakan jälkeen. Kuvaus oikeudenkäynnistä on mielenkiintoinen. Katsojalle tulee mieleen, että systeemit meillä ovat sentään järjestelmällisen loogisia. Dementiaisän tapausta seuratessa taas katsoja on tyytyväinen suomalaisen hyvinvointivaltion hoivapalvelujen toimivuuteen.
Moraalia venytetään Iranissakin. Mutta kunniakysymykset ovatkin jo vaikeampia. Periksi ei voi antaa.
Keskeisissä osissa elokuvassa ovat myös lapset. He joutuvat kiusallisiin tilanteisiin ja pohtimaan sitä, ketkä ovat oikeassa ketkä väärässä. Kun isä yrittää kiemurrella oikeuskäsittelyssä ja äiti toisaalla, pitää varsinkin 11-vuotiaan tyttären tehdä valintoja. Kumman puolella olla, kun molemmat yrittävät löytää rakoja Koraanin tulkinnoilleen? Kumman luo mennä sitten, jos avioerokin lopulta tulee?
Asghar Farhadin ohjaama psykologinen draama palkittiin Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana 2011. Erinomainen elokuva!
kari.naskinen@gmail.com
Elokuva on paljon enemmän kuin tällainen ihmissuhdejuttu. Se kuvaa hyvin sitä erilaisuutta, mikä islamilaisessa maailmassa ja sen ihmisten elämänmenossa on erilaista kuin meillä lännessä. Koraani on iso asia. Kun pannaan vannomaan käsi Koraanilla, se on aivan muuta kuin meikäläisessä vannomisessa – Raamatun kanssa tai ilman – ”kautta kiven ja kannon, mitään siihen lisäämättä, myötä- ja vastamäessä” vai miten ne litaniat menevät. Koraanin kanssa ei leikitä, tai jos leikitään, Jumala rankaisee. Eivätkä elokuvan henkilöt ole mitään uskontofundalisteja, vaan aivan tavallisia keskiluokkaisia ihmisiä.
Elokuvan nimestä huolimatta keskeinen aihe ei ole Naderin ja Siminin ero. Eikä sitä niin helposti saakaan kuin meillä. Rouva joka tapauksessa muuttaa vanhempiensa luokse, mistä seuraa, että mies jää 11-vuotiaan tyttären kanssa kotiin, jossa asuu myös täysin dementoitunut isäukko, täysin. Mistä apu, kun mies käy töissä ja tyttö koulussa? Tilanne on hankala, sillä tällaiseen miehen huusholliin ei islamilaisessa ajattelussa ainakaan naimisissa oleva naishoitaja mennä. Salaa tietenkin, mutta sekin on vaarallista, koska jos hoitaja on itse naimisissa, on mustasukkaisuus suurempaa kuin länsimainen mustasukkaisuus. Aivan mahdottomaan tilanteeseen hoitaja voi joutua esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, että potilas kastelee housunsa, jotka sitten hoitajan pitäisi vaihtaa kuiviin. Siinä joutuu kysymään neuvoa Koraanin paremmin osaavilta. Töitä on joka tapauksessa saatava, sillä mies on työttömänä ja perhe isoissa veloissa.
Asiat tarinassa kärjistyvät pienen kahakan jälkeen. Kuvaus oikeudenkäynnistä on mielenkiintoinen. Katsojalle tulee mieleen, että systeemit meillä ovat sentään järjestelmällisen loogisia. Dementiaisän tapausta seuratessa taas katsoja on tyytyväinen suomalaisen hyvinvointivaltion hoivapalvelujen toimivuuteen.
Moraalia venytetään Iranissakin. Mutta kunniakysymykset ovatkin jo vaikeampia. Periksi ei voi antaa.
Keskeisissä osissa elokuvassa ovat myös lapset. He joutuvat kiusallisiin tilanteisiin ja pohtimaan sitä, ketkä ovat oikeassa ketkä väärässä. Kun isä yrittää kiemurrella oikeuskäsittelyssä ja äiti toisaalla, pitää varsinkin 11-vuotiaan tyttären tehdä valintoja. Kumman puolella olla, kun molemmat yrittävät löytää rakoja Koraanin tulkinnoilleen? Kumman luo mennä sitten, jos avioerokin lopulta tulee?
Asghar Farhadin ohjaama psykologinen draama palkittiin Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana 2011. Erinomainen elokuva!
kari.naskinen@gmail.com
