Elokuvakerhossa näin 1960-luvulla Robert Flahertyn hienoja dokumenttielokuvia, mieleen ovat jääneet Nanook, pakkasen poika (1922), Tabu – tarina Etelämereltä (1931) ja Louisiana Story (1948). Ne tuntuivat vähän kummallisuuksilta elokuvakerhon ohjelmistossa. Voi kyllä olla niinkin, että näin nämä elokuvat Jyväskylän Kesän ohjelmistossa ja Peter von Baghin esitteleminä. Ovat joka tapauksessa kaikki klassikoita elokuvan historiassa. Tällä hetkellä Lahdessa menee elokuvateattereissa kolme pitkää dokumenttielokuvaa. Harvinainen tilanne. Onkin niin, että suomalaisella dokumenttielokuvalla ei koskaan aikaisemmin ole ollut näin hyvää asemaa.Vanhemman polven elokuvissakävijät muistavat sen ajan, kun ennen ”varsinaisen elokuvan” elokuvan alkua näytettiin erilaisia lyhytfilmejä, oli uutiskatsauksia, lapsellisia valistuselokuvia ja muita pr-luonteisia pätkiä. Ne oli kärsittävä alta pois. Näitä 5-15 minuutin pituisia elokuvia piti esittää, koska ne laskivat elokuvalipuille määrättyä huviveroa 5 %.
Tämä veronalennus olikin hyvä täky. Kun lyhyitä elokuvia oli tehty ennen verolakia (1932) 20-30 vuosittain, tehtiin näitä veronalennuselokuvia heti vuonna 1933 yli 250. Sotien aikana myös Puolustusvoimat ja Valtion tiedotuslaitos alkoivat tehdä lyhytelokuvia sotapropagandaksi kotirintamalle.
Tunnetut pitkien elokuvien ohjaajatkin tekivät dokumenttielokuvia. Erik Blomberg teki elokuvan poroerottelusta 1947 ja Suomen kommunistisen puolueen 30-vuotiselokuvan 1948. Valentin Vaalan Jääkenttien halki Suomeen (1963) jopa palkittiin festivaaleilla Milanossa. Matti Kassilakin ohjasi dokumenttielokuvia.
Vuonna 1964 lyhytelokuvan veroedut poistettiin, ja se lopetti aika tarkkaan dokumenttielokuvien tekemisen. Televisiokin oli tullut pilaamaan elokuvamarkkinoita, joten elokuvalla kaikkiaan meni tuolloin huonosti.
Nyt on toisin. Lahdessa nyt nähtävät elokuvat ovat Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen ohjaama Miesten vuoro, Joonas Neuvosen Reindeerspotting ja Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland. Lisäksi tänä vuonna on valmistunut ainakin kolme muuta pitkää dokumenttielokuvaa: Mikko Ronkaisen Freetime Machos, Tahvo Hirvosen Stadilaista tangoa etsimässä ja Kalle Kujalan Rautaa rajan taa.
Myös televisio on nykyisin hyvä dokkareiden esittäjä. Esimerkiksi maanantai-illan Kotikatsomo-ohjelmassa on silloin tällöin erinomaisia dokumenttielokuvia. Sen sijaan Jim-kanavan pölvästejä amerikkalaisia elokuvia ei pidä sekoittaa varsinaisiin dokumenttielokuviin.
En ole tämän vuoden pitkistä suomalaisista dokumenttielokuvista nähnyt kuin Miesten vuoron (kuva). Se on sydäntäriipaiseva kertomus miehistä ja niiden jutuista. Miehet istuvat saunassa ja puhuvat – eivät jääkiekosta eivätkä naisseikkailuista, vaan elämiensä vaikeista kohdista. Tippa linssissä joutuu joitakin tarinoita kuuntelemaan. Ne kertovat syntymästä, kuolemasta, rakkaudesta, ystävyydestä, eroista, kuolemasta. Elokuva kuvaa ja kuuntelee miehiä, kamera kääntää välillä objektiivin suomalaiseen maisemaan, ja kokonaisuudesta syntyy kuin… mikä tämä nyt on… balladi, runo, kunnianosoitus miehelle…
Sauna on paikka, jossa juro ja ujo suomalainen mies puhuu sydämensä puhtaaksi. On helpompaa puhua ongelmistaan kaverille lauteilla kuin hakeutua terapeutin hoitoon. Saunassa on turvallista kyyneleet silmissä puhua elämän tuskaa tai nauraa onnea. Kyyneleitä on helpompi vuodattaa, kun silmät ovat löylyssä märät muutenkin.
Kamera vierailee monenlaisissa saunoissa: joulusauna, paperitehtaan sauna, sotaveteraanien sauna, kapiaisten sauna jne. Muutamina kevennyksinä on väläyksiä erikoisista saunoista; joku on tehnyt saunan vanhasta puhelinkopista, joku autosta.
Elokuvatekijät sanovat, että saunassa vallitsee todellinen demokratia. Ammatti ja muut roolit jätetään pukuhuoneisiin, ja löylyihin astellaan alastomina omina itsenämme kaikkine virheinemme ja erheinemme. Saunassa ei ole väliä onko putkimies, toimitusjohtaja, bussikuski, lapsi, nuori tai vanha - kaikki ovat siellä tasa-arvoisina nauttimassa samasta hetkestä ilman minkäänlaista erottelua.
”Eri tarinoiden kautta haluamme etsiä elokuvan keskeistä sanomaa: elämä on helpompaa jos on joku jota rakastaa”, sanovat Berghäll ja Hotakainen.
Entä mitä sanoo ranskalainen kriitikko Émile Vuillermoz dokumenttielokuvasta: ”Dokumentaari selittää tapahtumia, se paljastaa ne eleiden kautta. Se nostaa täyteen päivänvaloon kohtalon salaiset strategiat.”
kari.naskinen@gmail.com
