Katsoin Pedro Almodovarin kidnappaus- ja rakkauselokuvan Sido minut! Ota minut! (1990). Tuli mieleen, että mitähän kaikkea oli takana siinäkin kidnappaustapaukses-sa, missä Herlinin miljonäärisuvun perijätär Minna Nurminen oli pari viikkoa panttivankina, kun rosvo odotteli lunnasrahoja.Tapaus oli kummallinen, ja kummallista oli myös lehdistön toiminta. Suomalaisittain ainutlaatuinen, harvinaisen mielenkiintoinen rikos jäi iltapäivälehdissäkin yllättävän vähälle setvimiselle sen jälkeen, kun kidnappaaja oli saatu kiinni. Normaalisti tällaista juttua olisi vatkattu viikkotolkulla, mutta nyt asia oli kerralla loppuun käsitelty. Katsokaapa vain, niin tämä tapaus tullaan oikeudessakin käsittelemään suljetuin ovin - kyllä rahalla sentään jotakin saa.
Tämän rikoksen yhteydessä oli monta sellaista asiaa, jotka panivat salapoliisikirjallisuudenystävän mietteliääksi. Yksi keskeisistä kysymyksistä on, miten oli mahdollista, että koko homman takana oli vain yksi mies. Niin monimutkainen ja vaativa oli operaatio ollut, että se ei tunnu uskottavalta yhden miehen tekemäksi.
Oliko siis apureita, ja jos oli, niin kuuluivatko he jotenkin sisäpiiriin? Entä Tukholma-syndrooma? Miksi tämänkaltaista spekulaatiota ei ole lehdissä käyty? Pakko tulla siihen johtopäätökseen, että Herlin on liian kova nimi joutuakseen tällaiseen pyöritykseen. Toista se on, kun nimi on Lundgren; jo kaksi päivää Amadeus Lundgrenin tangovoiton jälkeen lööpit huusivat, että rattijuoppo, rattijuoppo...
Onkohan se turkulainen kidnappaaja muuten nähnyt Almodovarin elokuvan, tai tämän tarinatyypin alullepanijan, Willian Wylerin Neitoperhon (1965)?
kari.naskinen@gmail.com
