Kuvassa marsalkka Mannerheim esittelee esikuntaansa saksalaisille vuonna 1941. Suomen ja Saksan tiiviistä sotayhteistyöstä puhuttiin myös Historiapäivillä Lahdessa, ja taas kerran tuli selväksi, että mistään erillissodasta ei ollut kysymys. Suomi ja Saksa olivat liittoutuneet, ja kimpassa oli myös Ruotsi, joka toimitti koko ajan rautamalmia Saksan sotateollisuuden tarpeisiin.
Historiapäivien myytinpurkamisoperaatioon osallistui myös fil. tri, dosentti Lasse Laaksonen, joka luennoi Suomen sotilasjohdon eripuraisuudesta talvisodan aikana. Päämajan ja rintamalla touhunneiden kenraalien kesken ei nimittäin vallinnut minkäänlaista "talvisodan henkeä". Mannerheim oli yksinvaltias, jonka oikuttelusta saivat kenraalit kärsiä. Henkilösuhteet olivat ristiriitaisia, ja pärstäkerroin ratkaisi monia asioita. Yksimielisyydestä ei tietoakaan.
Laaksonen kertoi asioista, jotka ovat tuttuja hänen kirjastaan Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus, 2005). Laaksosen tutkimus on myös todettu paikkansapitäväksi, mistä parhaana todisteena on se, että hän sai kirjastaan Suomen marsalkka Mannerheimin perinnesäätiön sotahistorian palkinnon.
Jo ennen kirjan ilmestymistä Laaksonen tuli tunnetuksi talvisodan loppuvaiheita käsitelleestä väitöskirjastaan. Laaksonen osoitti, että Mannerheimin ja kenraaleiden keskinäiset hankaukset vaikuttivat konkreettisesti suunnitteluun, ratkaisuihin ja johtamiseen lukemattomissa tilanteissa. Miesten välisillä ristiriidoilla oli myös merkitystä sotatapahtumiin.
Mannerheim määräsi korkeinta johtoa eri tehtäviin vain omien näkemystensä mukaisesti. Perusteluja hän ei päätöksilleen esittänyt. Kun joku rintamakenraali ei Mannerheimia miellyttänyt, ukkoa vaihdettiin ilman yt-neuvotteluja. Sen sijaan päämajassa kentsut säilyttivät asemansa, ja tämä jähmettyneisyys vaikutti siihen, ettei Neuvostoliiton uhkaa havaittu riittävän ajoissa keväällä 1944 ennen puna-armeijan suurhyökkäystä. Läpi sormiensa Mannerheim katsoi ainakin päämajoitusmestari A.F. Airon ja tiedustelujaoksen johtajan Aladar Paasosen keskinäisiä ristiriitoja.
Talvisodassa Mannerheimin suosikkeja olivat eversti, sittemmin jalkaväenkenraali Paavo Talvela ja everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Aaro Pajari. Päinvastainen tapaus oli kenraalimajuri Juho Heiskanen, jolle Mannerheim antoi potkut neljän päivän sotimisen jälkeen, kun tämä ei ollut tarpeeksi aloitteellinen.
Kun kuunteli Laaksosen esitystä, alkoi tuntua siltä, että oli todellakin tapahtunut "talvisodan ihme". Äijät riitelivät kuin penskat hiekkalaatikolla ja yksi rikkoi kaikkien muiden hiekkakakut. Hyvää tuuria oli, eikä sillä ei olisi enää pitkässä jatkosodassa selvitty, mutta sitten tulivatkin sakut apuun.
kari.naskinen@gmail.com
Historiapäivien myytinpurkamisoperaatioon osallistui myös fil. tri, dosentti Lasse Laaksonen, joka luennoi Suomen sotilasjohdon eripuraisuudesta talvisodan aikana. Päämajan ja rintamalla touhunneiden kenraalien kesken ei nimittäin vallinnut minkäänlaista "talvisodan henkeä". Mannerheim oli yksinvaltias, jonka oikuttelusta saivat kenraalit kärsiä. Henkilösuhteet olivat ristiriitaisia, ja pärstäkerroin ratkaisi monia asioita. Yksimielisyydestä ei tietoakaan.
Laaksonen kertoi asioista, jotka ovat tuttuja hänen kirjastaan Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus, 2005). Laaksosen tutkimus on myös todettu paikkansapitäväksi, mistä parhaana todisteena on se, että hän sai kirjastaan Suomen marsalkka Mannerheimin perinnesäätiön sotahistorian palkinnon.
Jo ennen kirjan ilmestymistä Laaksonen tuli tunnetuksi talvisodan loppuvaiheita käsitelleestä väitöskirjastaan. Laaksonen osoitti, että Mannerheimin ja kenraaleiden keskinäiset hankaukset vaikuttivat konkreettisesti suunnitteluun, ratkaisuihin ja johtamiseen lukemattomissa tilanteissa. Miesten välisillä ristiriidoilla oli myös merkitystä sotatapahtumiin.
Mannerheim määräsi korkeinta johtoa eri tehtäviin vain omien näkemystensä mukaisesti. Perusteluja hän ei päätöksilleen esittänyt. Kun joku rintamakenraali ei Mannerheimia miellyttänyt, ukkoa vaihdettiin ilman yt-neuvotteluja. Sen sijaan päämajassa kentsut säilyttivät asemansa, ja tämä jähmettyneisyys vaikutti siihen, ettei Neuvostoliiton uhkaa havaittu riittävän ajoissa keväällä 1944 ennen puna-armeijan suurhyökkäystä. Läpi sormiensa Mannerheim katsoi ainakin päämajoitusmestari A.F. Airon ja tiedustelujaoksen johtajan Aladar Paasosen keskinäisiä ristiriitoja.
Talvisodassa Mannerheimin suosikkeja olivat eversti, sittemmin jalkaväenkenraali Paavo Talvela ja everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Aaro Pajari. Päinvastainen tapaus oli kenraalimajuri Juho Heiskanen, jolle Mannerheim antoi potkut neljän päivän sotimisen jälkeen, kun tämä ei ollut tarpeeksi aloitteellinen.
Kun kuunteli Laaksosen esitystä, alkoi tuntua siltä, että oli todellakin tapahtunut "talvisodan ihme". Äijät riitelivät kuin penskat hiekkalaatikolla ja yksi rikkoi kaikkien muiden hiekkakakut. Hyvää tuuria oli, eikä sillä ei olisi enää pitkässä jatkosodassa selvitty, mutta sitten tulivatkin sakut apuun.
kari.naskinen@gmail.com
