Alkuvuoden paras elokuva Revolutionary Road kertoo avioparista, jolla on tylsää. Leonardo DiCapriolla ja Kate Winsletillä on kaunis omakotitalo kauniissa lähiössä, pihanurmikko on hyvin hoidettu, miehellä on varma työpaikka, toimeentulo on turvattu, kaksi lasta ovat kilttejä. Vaimo on kotona. Kaikki näyttää seesteisen mallikelpoiselta. Silti asiat eivät ole hyvin. Ongelma on siinä, että Leonardo ja Kate haluaisivat olla jotenkin "erityisempiä". Elämästä puuttuu säpinä, kuten nyt sanottaisiin - elokuvassa eletään 1950-lukua.Varsinkin vaimo on tylsistynyt. Ulospäin ihanteelliselta näyttävä avioliitto alkaa nakertua rikki, kun se näyttää ajautuvan epäaidoksi näyttelemiseksi. Naapureille on näyteltävä, että kaikki on hienosti. Mies lähtee joka aamu töihin solmio kaulassa ja vaimolla on kauniit vaatteet ja kampaus.
Sitten keksitään idea: muutetaan Pariisiin. Kun tieto tästä leviää naapureille, muuttuu elokuvamme perhe kertaheitolla "erityiseksi". Nyt se on lähiön julkkisperhe. Kaikki onkin hyvin siihen asti, kunnes naapurin aikamiespoika, mielisairaalan avo-osastolla oleva John, entinen matemaatikko, tulee vanhempiensa kanssa kylään. John lataa kesken kakkukahvien totuuden koko hommasta. John näkee totuuden avioliitosta, jota kalvavat valhe, epäaidot tunteet ja itsepetos; se on johtanut avioliiton umpikujaan.
Tulee mieleen Samuel Fullerin sotaelokuva Voittamaton ykkönen (1980), joka muutama viikko sitten tuli televisiosta. Siinä liittoutuneiden sotilaat yhyttävät Belgiassa saksalaisryhmän, joka on majoittunut mielisairaalaan. Syntyvässä taistelussa yksi mielisairaalan potilas sieppaa kuolleelta saksalaiselta konepistoolin, alkaa räiskiä ja huutaa: "Nyt minä olen yksi teistä, ja te olette samanlaisia kuin minä".
Revolutionary Roadissakin tarvitaan hullu sanomaan totuus siitä, miten amerikkalainen unelmakaan ei riitä, jos se on tyhjä sisältä. Elokuvan on ohjannut Sam Mendes, jolta muistetaan parhaiten samaa aihealuetta käsittelevä vielä hurjempi satiiri American Beauty (1999). Revolutionary Roadin pohjana on Richard Yatesin (1926 - 1992) samanniminen romaani vuodelta 1961, ja nyt se on ilmestynyt myös suomeksi.
Tämä elokuva panee katsojat katsomaan itseensä. Heti Kuvapalatsista Vapaudenkadulle tultuaan vanhemmat katsojat pohtivat, millaisen elämän minä olen elänyt, olenko tehnyt oikeita ratkaisuja, olenko tyytyväinen, onko minun avioliitossani muutakin kuin hienot kulissit. Nuoremmat kysyvät itseltään, mitenkähän minä elämäni elän, ettei käy niin kuin elokuvassa.
kari.naskinen@gmail.com
