Kaikki odottavat ensi sunnuntaita, silloin he tulevat, uusi kaupunginvaltuusto. Tästä odotuksesta kertoo Lahden kaupunginteatterin näytelmä Huomenna hän tulee.Tämä on täsmälleen se oikea selitys Samuel Beckettin näytelmästä. Yhtä oikea kuin mikä tahansa. Yli 50 vuotta ovat katsojat, kriitikot ja teatterintekijät itsekin pohtineet, kuka on herra Godot, jota näytelmässä odotetaan huomenna tulevaksi. Vaihtoehtoja riittää, se voi olla vaikka kuolleista nouseva Elvis, Marx tai Jeesus; näistä vaihtoehdoista tosin lähimmäksi osuu Marx, koska tulijalla on hänelta viestiä tuovan nuoren pojan mukaan valkoinen parta.
Jorma Helminen puolestaan odottaa Lewis Hamiltonin maailmanmestaruutta, koskapa on pannut päähänsä McLarenin lippiksen.
Toisaalta Helminenkin antaa vihjeen siitä, että kysymys sittenkin saattaa olla politiikasta ja kunnallisvaaleista, sillä hänen monologinsa ennen väliaikaa on tyypillistä poliitikon puhetta, ympäripyöreätä sekavaa solkotusta, josta ei saa mitään tolkkua. Vesa Repo (kuvassa) puolestaan esittää virkamiesvaltaa, jonka kuristusotteessa Helminen ja Lahden kunnallispolitiikka ovat.
Ohjaaja Samuli Reunasella on oma tulkintansa. Tämä Kristian Smedsin "opetuslapsi", nykyisin Kärkölässä asuva teatterimies näkee, että tämän päivän ihmiset odottavat huomiselta vain rahaa, mainetta ja julkisuutta. Näyttämöllä on kolme tv-ruutua, joissa pyörivät television tietokilpailu- ja muut vastaavat ohjelmat. Varsinkin kaikkien nuorten tavoite on saavuttaa television kautta kuuluisuutta. Vähän vanhemmille riittää, jos onnistuu halutessaan päästä miljonääriksi. Sen jälkeen voi toteuttaa unelmansa ja ostaa vaikka telkkarin ostoskanavan hyllyt tyhjiksi.
Jos onni ei kuitenkaan tavoita huomenna, kannattaa jo ruveta harkitsemaan itsensä vetämistä hirteen. Näytelmän odottajat Iikka Forss ja Tapani Kalliomäki kuitenkin kestävät odottamisen. Kaikkialla näin ei ole. Kauhajoella ammuttiin pienellä aseella, Oulussa isolla.
On hyvä näytelmä, mutta se siinä tietenkin on, että tällaisen absurdin näytelmän katsominen edellyttää kunnon asennetta. Varsinaista juonta näytelmässä ei ole, eikä dialogistakaan mitään ihmeempää irti saa. Jos katsoja sattuu kymmeneksi minuutiksi unohtumaan omiin ajatuksiinsa, niin ei haittaa, siinä se näytelmä jatkuu eikä ole jäänyt mistään paitsi. Sama tilanne, jos kuuntelee vaikkapa György Ligetin sävellystä Síppal, dobbal, nádihegedűvel.
Kuten sanottu, kaikki tulkinnat ovat oikeita. Tässä näytelmässä siis katsoja itsekin on teatterintekijä.
kari.naskinen@gmail.com
