Koulupoika Antoine Doinel lukee Balzacin romaania Eugenie Grandet Francois Truffautin elokuvassa 400 kepposta (1959). Myöhemmin Antoine ripustaa Balzacin kuvan huoneensa seinustalle tekemälleen alttarille ja sytyttää kuvan eteen kynttilän. Muutamaa vuotta tämän elokuvan jälkeen Truffaut teki Pehmeän ihon (1964), jonka päähenkilö on keski-ikäinen kustantaja ja muutenkin tunnettu kirjallisuusmies. Vaikka miehen nimi on Pierre Lachenay, kuvittelen hänet Antoine Doineliksi, joka vanhemmiten on edelleen Balzac-ekspertti ja käy elokuvassa luennoimassakin Balzacista.
Pierre on yhdellä luentomatkalla ihastunut Lissabonin-koneessa lentoemäntänä olleeseen nuoreen Nicoleen, joka sopivasti sattuu yöpymään samassa hotellissa Pierren kanssa. Myöhemmin Pierre ja Nicole tekevät Ranskaan palattuaan treffit Reimsiin, jossa Pierren työtehtävänä on esitellä Marc Allegretin dokumenttielokuva (1952) Nobel-kirjailija André Gidestä. Tässäkin hauska sisäpiirin yhteensulautuma, sillä Allegretin elokuvassa kertoja on Jean Desailly, joka Pehmeässä ihossa esittää Pierreä.
Tällaisia linkkejä ja vinkkejä Truffautin elokuvat yleensäkin sisältävät. Samoin kirjallisia sitaatteja. Lisäksi Reimsissä ohi vilahtaa juliste Max Ophülsin elokuvasta Peau de Banane (1963), jossa syrjähypyntekijät ovat Jean-Paul Belmondo ja Jeanne Moreau. Uskottomuuteen syyllistyy myös Pierre, ja elokuvien nimilläkin on yhteytensä: Pehmeä iho on ranskaksi La Peau douce ja Ophülsin komedian nimi on Peau de Banane, suomeksi ”Banaanin iho”.
Sekin on vielä noteerattava, että elokuvaa tehdessään Truffaut oli jonkinasteisessa kimpassa Nicolea esittävän Francoise Dorleacin kanssa, kun ohjaajan oma avioliitto oli menossa karille, ja elokuvan sisäkuvaukset Pierren ja tämän vaimon asunnossa kuvattiin todellisuudessa Truffautin kotona. Eli tårta på tårta, koska vähemmän pehmeäihoinen Pierren vaimo pääsee jyvälle Pierren touhuista ja melkoinen tårttuhan siitä syntyy.
Tragedian välttäminen on kuitenkin myöhäistä, sillä Pierre ei ehdi selittää erehdystään eikä pyytää anteeksi vaimoltaan, joka ottaa kotoa Pierren metsästyskiväärin, seuraa ja löytää surkeana ravintolan nurkkapöydässä istuavan Pierren ja ampuu tämän. Tragedia liittyy todellisuudessakin hieman tähän elokuvaan, sillä kolme vuotta myöhemmin Francoise Dorleac kuoli 25-vuotiaana liikenneonnettomuudessa Ranskan Rivieralla.
Hitchcockin elokuvissa Truffaut ihaili erityisesti jännityksen ja huumorin yhteen sovittamista. Tämä on onnistunut myös Pehmeässä ihossa. Truffaut tiesi Hitchcockin tehneen elokuvansa aina niin, että niiden piti kiinnostaa yleisöä. Truffaut ei tällä elokuvallaan kuitenkaan onnistunut tässä, vaan katsojaluvut jäivät pieniksi, eikä lehtikritiikkikään kiitellyt. Peter von Baghkaan ei kattavissa historiakirjoissaan noteerannut Pehmeää ihoa. Omista arkistoistani näkyy, että olin jyrkästi toista mieltä: Pehmeä iho oli vuoden 1965 elokuvalistallani ykkösenä. Nyt kun olen nähnyt tuhansia ja tuhansia elokuvia lisää, tilanne on yhä samankaltainen – kun pidän Ingmar Bergmanin avioliittokuvauksista, niin Truffaut osuu taitavasti Pehmeällä iholla samoille haminoille. Bergman ja Truffaut osasivat taitavasti kuvata avio- ja muiden parien sisäisiä ristiriitoja ja ihmissuhteiden haurautta, eikä ihminen aina pysty sovittamaan yhteen hyvän arkielämän ja intohimon törmäyksiä.
kari.naskinen@gmail.com
