Poltettu oranssi, tietenkin Hämeenlinnassa

Opera Box esitti Helsingin Juhlaviikkojen aikana Tauno Marttisen Poltetun oranssin kolme kertaa Aleksanterin teatterissa. Eilisillaksi se oli saatu myös Hämeenlinnaan, joka Marttisen kotikaupunki olikin. Siellä hän toimi sotien jälkeen kaupunginorkesterin kapellimestarina, myöhemmin Hämeenlinnan taideyhdistyksen puheenjohtajana, Sibelius-seuran hallituksen jäsenenä, Hämeen läänin taidetoimikunnan jäsenenä ja Hämeen Sanomien musiikiarvostelijanakin. Puoliso Ilmi Marttinen oli perustamansa liikunta- ja balettikoulun johtajana. Ne olivat aikoja, jolloin Hämenlinnan kulttuurielämä oli vilkasta. Tauno Marttista sanottiin Hämeenlinnan shamaaniksi, ja toinen vahva persoona oli taidemaalari ja taidemuseon pitkäaikainen johtaja Taisto Ahtola, molemmat näkyviä hahmoja kaupungissa.

Poltettu oranssi – balladi sanan ja veren ansoista (1968) on Eeva-Liisa Mannerin näytelmä, jonka Marttinen sävelsi oopperaksi hämmästyttävän nopeasti. Olin Tampereella opiskelemassa ja näin näytelmän kantaesitysversion tuoreeltaan 1969 TTT:n Kellariteatterissa, ja Marttisen ooppera oli tuolloin jo sävelletty, kantaesitys 1971, jolloin se voitti Salzburgin kamarioopperakilpailun ensimmäisen palkinnon. Kansallisoopperassa se nähtiin vuonna 1975. Poltettu oranssi on psykoanalyyttinen kuvaus varakkaan tehtailijan ja kauppaneuvoksettaren perhehelvetistä, jossa kärsijänä on tytär Marina.

Marina näkee unissaan itsensä ja enkeleitä. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, on pimeä korpi ja kivinen tie, vaan ihana enkeli vieressä käy. Marinan tie vie kuitenkin psykiatrin vastaanotolle, jossa äiti kertoo, että tytön puheesta ei saa enää mitään selvää. Marina on kehittänyt itselleen suojamuuriksi oman sekasotkukielen, jota vanhemmat eivätkä muutkaan ymmärrä. Tämä on Marinan ainoa ratkaisu väkivaltaisessa alkoholiperheessä, eikä varmuutta katsojille jää siitäkään, onko insestiäkin tapahtunut. Enkelikin sutataan tussilla mustaksi näyttämön takaseinältä. Eikä sitten muuta kuin tyttö Hattelmalaan, koska Hämeenlinnassa ollaan.

Psykiatrin nimi on Erik Fromm. Tämä viittaa suoraan saksalaiseen psykoanalyysin kehittäjään Erich Frommiin, jonka pääteos oli yhteiskunnallinen ja filosofinen Terve yhteiskunta (1955). Yhteiskunnat eivät kuitenkaan ole terveitä, eivät toimi kunnolla minkään ideologian perusteella. Kuten Erik Fromm sanoo, ”eivät kaikki tule omia aikojaan hulluksi, jotkut tehdään hulluiksi”, ja perhetasolla: ”hirviöiden lapset tapaavat usein myös olla hirviöitä.”

Opera Boxin esityksen ohjannut Ville Saukkonen on kummallisesti valinnut osittaiseksi tyylilajiksi komedian. Muistan vallan hyvin, että näytelmä oli umpivakava, toi mieleen Ingmar Bergmanin hurjat perhetragediat, mutta Saukkosen ohjauksessa Marinan vanhemmat ja psykiatri on muokattu lähes farssimaisiksi henkilöiksi. Tämä kyllä korostaa asetelmaa hyvän ja pahan välillä, hassulta vain tuntuu, että näiden kolmen ihmisen varsinkin liikkuminen muistuttaa vanhoista mykkäelokuvista tuttua karrikointia. Jossakin vaiheessa tulikin mieleen, että tässä on psykodraama muuttumassa psykofarssiksi.

Mutta hyvät ja pahat - niin ikään alkoholisti tohtorikin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiksauttaa kaunista Marinaa vastaanottohuoneen lattialla.

Marttisen tuotannossa Poltettu oranssi ei sisällöltään ole mitenkään harvinainen, sillä ”shamaanin” oooperoita ovat myös myöhemmät Psykiatri, Meedio sekä myistiset Noitarumpu ja Noidan kirous. Nimensä Eeva-Liisa Mannerin näytelmä sai Marinan unissaan näkemästä oranssista hevosesta, joka lopulta muuttuu tulen punaiseksi Marinan sytyttämän tulipalon takia.

Kahdeksanjäsenisen kamariorkesterin kapellimestarina on virolainen Jaan Ots, joka Suomessa jo tunnetaan, on vieraillut johtamassa mm. Lahden ja Oulun kaupunginorkestereita, toiminut pari vuotta RSO:n apulaiskapellimestarina ja osallistunut useille mestarikursseille, opettajinaan Jukka-Pekka Saraste, Neeme Järvi ja Paavo Järvi. Marttisen sävellys edustaa tyypillistä 70-luvun suomalaista nykyoopperaa, vaikka ei tyylillisesti lukeudu Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen ”karvalakkioopperoiksi” alkuun haukuttujen teosten luokkaan. Mielleyhtymä on enemmän Paavo Heiniseen, Einojuhani Rautavaaraan, Kalevi Ahoon ja Olli Kortekankaaseen, jonka uusin ooppera Isfåglarna saa kantaesityksensä Kokkolassa lokakuussa ja tulee Alminsaliin marraskuussa.

Tauno Marttinen
(1912 - 2008)

Marttisen musiikkia vain orkesterin soittamana olisi mielellään kuullut Verkatehtaalla enemmänkin, mutta puolitoista tuntia kestävässä oopperassa eivät alku- ja välisoitot ole kovin pitkiä. Poltetun oranssin solistit olivat suomalaisen solistikunnan nuorta kaartia ja tekivät hyvät rooli. Elli Vallinoja Marina Kleinina ja Rolf Broman tohtorina olivat vakuuttavia, samoin pienemmissä laulurooleissa Maria Turunen äitinä, Ville Salonen isänä ja Eeva Semerdjiev sairaanhoitajana.

LEHDETKIN TULKITSEVAT
TAITEEN LUKSUKSEKSI


Kun Tauno Marttinen kirjoitti konserttiarvosteluja Hämeen Sanomiin, olin töissä naapurikorttelissa Hämeen Kansassa, jossa musiikkiavustajana oli säveltäjä Jarmo Sermilä. Enää eivät maakuntalehdet tällaista luksusta lukijoille tarjoa. Eikä kysymys ole mistään paperi- ja digilehden keskinäisestä problematiikasta, vaan lehdissä on tehty sellainen peruspäätös, että taidemusiikin arvostelujen tarjoaminen lukijoille on turhaa luksusta, ja muutenkin taide-elämän juttuja on saksittu pois pop-viihteen tieltä.

Ensimmäinen kerta Verkatehtaan Vanaja-salissa: akustiikka hyvä, katsomo nousee riittävän jyrkästi.

kari.naskinen@gmail.com