Kuvassa oikeat Sophie ja Hans Scholl sekä Christoph Probst. |
Natsi-Saksassa toimi useita vastarintaryhmiä, Hitler joutui murhayritystenkin kohteeksi, mutta tämänkaltainen toiminta jäi tehottomaksi, koska vastus oli liian vahva. Saksalainen elokuva Sophie Scholl – viimeiset päivät (2005) kertoo 1942-43 toimineesta opiskelijoiden Valkoinen Ruusu (Die Weiße Rose) -toimintaryhmästä. Tämä Müncenin Ludwig Maximilian yliopiston piirissä aktivoitunut toiminta käsitti ensisijaisesti lentolehtisten tekemistä ja niiden jakamista tuhansittain. Lisäksi maalattiin Hitlerin-vastaisia iskulauseita seiniin. Toiminta oli vaarallista ja tietenkin se myös loppui, kun sisarusten Hans ja Sophie Schollin jakelutempaus kerran epäonnistui yliopistolla. Heidät molemmat tuomittiin kuolemaan Münchenin kansantuomioistuimessa, jossa Sophie sanoi tuomarille: ”Pian Te tulette istumaan tällä paikalla, missä me olemme nyt.”
Jo
samana päivänä tuomitut teloitettiin giljotiinilla
Stadelheimin vankilassa.
Kolmantena
saman
tuomion
sai lentolehtisiä tekemässä ollut Christoph
Probst,
ja
muitakin tekijöitä saatiin kiinni tuomiten
myöhemmin
kuolemaan,
mutta osa pääsi pienemmillä rangaistuksilla
Elokuva
alkaa hemikuusta 1943 viikonpäivät
siitä, kun Saksa oli hävinnyt rumasti Stalingradissa. Saksalaisten
oli vihdoin murtauduttava fasismin kahleista, julistettiin
lentolehtisissä, joita postitettiin kirjeitse, levitettiin
kaupungilla nimettömiä ja tietenkin jaettiin yliopistolla.
Pelkästään edessä olleen sotatappion takia ei Valkoinen Ruusu
toiminut, vaan se tiesi myös holokaustista, jossa Puolassa oli
murhattu
300 000 juutalaista.
Helmikuussa
1943 toteutettuihin teloituksiin päättyi Valkoisen Ruusun toiminta.
Joseph
Goebbels
mainitsee
sen päiväkirjassaan
25.2.1943 lyhyesti
ilman
nimiä:
”Münchenissä muutamat opiskelijat ovat altistuneet valtion
vihollisiksi. He ovat tuottaneet laajaa sodanvastaista propagandaa,
joutuneet oikeuden eteen ja tuomittu kuolemaan. Kannatan
kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa.”
Sophie
Schollin teloittanut pyöveli Johann
Reichart
on sodan jälkeen muistellut, ettei hän ollut koskaan nähnyt
kenenkään kuolevan yhtä urhoollisesti kuin Sophie Scholl.
Reichartilla jos kellä oli myös työnsä tuomaa kokemusta
väitteelleen, sillä vuosina
1924-46 hän
pyövelinuransa
aikana teloitti
3166 tuomittua, joista 250 naisia.
Marc
Rothemundin ohjaama
elokuva on
kovin jäykkä.
”Eloa” siinä ei juurikaan ole, vaan alun yliopistokohtauksen
jälkeen Sophie
Scholl istuu
pöydän takana Gestapon kuulusteltavana ja sitten mennään istumaan
tuomioistuimeen, jonka jälkeen giljotiinin ääni kuullaan kolme
kertaa. Voi
kuvitella, että paremmin tämä toimisi teatterissa hyvien
näyttelijöiden esittämänä. Paremman
käsityksen tapahtumista saa Suomen
humanistiverkko Agricolan sivustolta, jossa on julkaistu Valkoisen
Ruusun
yhteensä
kuuden
lentolehtisen
suomennokset.
Käännökset on tehnyt saksan kielen kääntämisen opiskelijaryhmä
Turun yliopistossa
fil.
lis. Leena
Laihon johtamana.
Sivuston
johdannossa
fil.
tri Eero
Kuparinen esittelee
Valkoisen
ruusun taustoja, toimia ja merkityksiä jälkipolville.
Kuparisen
mukaan Valkoisen
ruusun vaikutusta oman aikansa Saksaan
ei ole syytä yliarvioida. Ryhmän toiminta oli pienimuotoista ja
on
huomattava, että Saksan valtaväestön uskoa Hitleriin ja hänen
järjestelmäänsä oli vielä vuonna 1942 ja osin vielä
Stalingradin tappion jälkeenkin vaikea horjuttaa. Saksalaisiin
vaikuttamisen vaikeudesta kertoo se, että kun vastarintaryhmäläiset
testasivat lehtolehtisten vaikutusta keskustelemalla niistä ystävä-
ja tuttavapiirissään paljastamatta omaa osuuttaan asiaan, tulos oli
ristiriitainen.
kari.naskinen@gmail.com