Ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinto annettiin 1901. Jo kauan ennen sitä 1839 voitti filosofi Arthur Schopenhauer teoksellaan Ihmisen tahdon vapaudesta Norjan kuninkaallisen tieteellisen seuran julistaman kirjoituskilpailun, jossa tehtävänä oli selvittää, voidaanko tahto todistaa vapaaksi itsetietoisuuden perusteella. Nyt on ilmestynyt suomennos Schopenhauerin teoksesta Tahdottoman tietämisen autuus (Sammakko, 2023). Se esittelee uudenlaisen tavan ymmärtää esteettistä kokemusta ja taidetta, mikä iso kokonaisuus sisältyy Schopenhauerin pääteokseen Maailma tahtona ja mielteenä. Schopenhauer pohtii taiteilijaneroja poikkeusyksilöinä, jotka selittävät ideoiden maailmaa muille ihmisille, sekä tragedian huipentumista vapaaehtoiseen luopumiseen elämästä ja elämäntahdosta.
Schopenhauer tulkitsee musiikkia enimmiltään sävellysten kautta, ettei niissä ole mukana laulettavia osia. Tosin oopperakin oli hänelle hyvin tuttua, mistä osoituksena on hänen erittäin myönteinen lausuntonsa Vincenzo Bellinin Normasta (1831), jossa katastrofin aikaansaama traaginen vaikutus, siis sankarin resignaatio ja hengen kohoaminen, on harvoin motivoitu ja ilmaistu yhtä puhtaasti ja ilmaistu yhtä selvästi kuin tässä; tämä ooppera on täydellinen murhenäytelmä.
Oopperoiden libretot edustavat runoutta, joka Schopenhauerin arvoasteikossa nousi toiseksi. Schopenhauerin aikoina runoudella tarkoitettiin kaikenlaista kirjallista taidetta, eikä Schopenhauerillakaan paremmuusjärjestyksen laatiminen olisi ollut yhtä helppoa, jos hän nyt eläisi, kun musiikin kategoriaan kuuluvat rokki, räppi ja runoutta olisivat myös loppusoinnuton nykyrunous.
Schopenhauer joka tapauksessa oli sitä mieltä, että runous eli siis kaunokirjallisuus on yleisen totuuden tavoittajana parempi kuin historia. Runotaiteen huippu on murhenäytelmä, joiden henkilöistä filosofi mainitsee esimerkkeinä mm. Euripideen Faidran, Antigonen Kreon, Shakespearen Hamletin, Rikhard III:n, Othellon Jagon, Venetsian kauppiaan Shylockin, Goethen Faustin ja Schillerin Franz Moorin. Parhaaseen kaunokirjallisuuteen verrattuna historiankirjoitus ei Schopenhauerin mielestä ansaitsisi filosofian eikä tieteen nimikkeitä, koska sillä ei ole empiiristen yleistysten järjestelmää, vaan tarjoaa totuuksia vain yksittäistapauksista.
Kaikkiin taiteen lajeihin liittyy aina myös töheröiminen, umpimähkäinen leikittely taiteen keinovaroilla vailla päämäärää. Nyt 160 vuotta Schopenhaueria myöhemmin tätä on jo niin paljon, että Schopenhauer joutuisi kirjoittamaan taideoriansa kokonaan uusiksi.
Kuvaamataide on mielenkiintoinen laji – tulee kolmantena kirjallisuuden jälkeen. Se on tekijöidensä kannalta vaativaa, mutta niiden tarjoama nautinto ei välttämättä vaadi paljon mitään katsojalta. Maalauksen katsomiseen voi käyttää aikaa hetken, mutta kirjan lukemiseen ja sinfonian kuuntelemiseen tarvitaan aikaa ja keskittymistä. Eikä kuvataiteita välttämättä edes tarvita, kuten jotkut kokonaiset kansat todistavat, esimerkiksi muhamettilaiset. Yksikään kansa ei kuitenkaan ole vailla musiikkia ja runoutta – eikä myöskään arkkitehtuuria, joka Schopenhauerin listalla on alimmaisena.
Rakennustaide poikkeaa muista taiteista siinä, että sitä toteutetaan hyötytarkoituksessa, jossa taiteen ohittaa taito: arkkitehtuuri ei ole massojen ja muotojen tasapainoa tai edes leikkiä, vaan se on kahden tahdon objektivoituman, raskauden ja jäykkyyden areena. Pitää olla tiettyä raskautta ja riittävää jäykkyyttä, jotta rakennus pysyy pystyssä. Mitenhän Schopenhauer arvioisi nykyiset laatikkomaiset, mustat kirkkorakennukset ja vastaavat hökötykset?
On kai niin kuin Schopenhauer kirjoittaa taiteilijoista ja muista neroista, että sellaiset ovat levottomia, eikä nykyhetki pysty heitä tyydyttämään. Tämä tekee heistä innokkaita, uusien ja tarkastelun arvoisten kohteiden herkeämättömiä etsijöitä. Tavallinen kuolevainen on toisenlainen, hän löytää kaltaisiaan kaikkialta ja viihtyy arkielämässä tavalla, jota nero ei hallitse. Siksi nykypäivän nerot tekevät taidettakin eri tavalla kuin Schopenhauerin aikana. Mutta me tavallisetkin talliaiset osaamme välillä irrottautua arjen ikeestä ja mennä vaikka konserttiin, taidemuseoon tai lukea jonkin vaikealta tuntuvan romaanin. Suomen nykyisen hallituksen mielestä tällaiset irtiotot ovat kuitenkin sellaisten luksuselämysten hakemista, että niitä ei valtion eikä kuntien pitäisi ollenkaan tukea. Purra ja Orpo eivät ymmärrä, mitä Schopenhauer tarkoitti tällä: ”Jättää käymättä teatterissa on samaa kuin tekisi aamutoimensa ilman peiliä.”
kari.naskinen@gmail.com
