”Taideteos” Marilyn Monroesta

Harmi, ettei elokuvaa Marilyn Monroesta tehty Maurice Zolotowin 1960 ilmestyneen elämäkertakirjan pohjalta ja ettei elokuvaa ohjannut Pablo Larrain. Vuonna 2022 ensi-iltansa saanut elokuva Blonde perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan, joka on mieluummin Marilyn Monroe -aiheinen romaani kuin elämäkertateos. Tämän uuden elokuvan ohjasi Andrew Dominik, joka myös sanoi, että Blonde on kuvitteellinen versio Marilynin elämästä. Pablo Larrainin heitin tähän siksi, että hänen kaksi naiselokuvansa Jackie Kennedystä ja Diana Spenceristä ovat viime vuosien hienoimpia filmimuotokuvia.

Oma mielikuvani Marilynistä on muotoutunut Zolotowin kirjasta ja yleisestä julkisuudesta. Vaikka Oatesin ja Dominikin luoma kuva Marilynistä on rujo, ei myöskään Zolotow päästänyt tähteä helpolla, vaan toi piilottelematta esille Marilynin huonotkin puolet, joita oli paljon. Tästä huolimatta nimenomaan Blonde tuo näin suomalaisittain mieleen elokuvat Olavi Virrasta, Juice Leskisestä ja Kari Tapiosta, joista annettu kuva on sellainen, että outo katsoja joutuu ihmettelemään, miten tuollaiset juopporetkut pystyivät tekemään satoja levyjä ja tuhansia esiintymiskeikkoja – aivan kuin käsikirjoitukset olisi otettu Seiska-lehdestä. Marilyn Monroe teki 15 vuodessa 33 elokuvaa.

Oates sanoi Blonden nähtyään, että se on ”taideteos”. Näin tietysti onkin, mutta kun kohteena on todellinen ihminen, on hassua, että tosiasioita väärennetään näin paljon. Marilynin viimeiset vuodet alkoholi- ja huumeriippuvuuden kanssa olivat karmeita, mutta tämä ei ollut koko se todellisuus, josta elokuva pääasiallisesti kertoo. Täydennyksenä tälle tuodaan esille Marilynin kolmiokimppa Charles Chaplinin ja Edward G. Robinsonin poikien kanssa (kuvassa), mikä perustuu johonkin toiseen lähteeseen kuin Oatesin kirjaan. Olivat tiettävästi tuttuja, mutta eivät vehdanneet kolmisin lakanoissa. Nykymallin mukaisesti Chaplin Jr. ja Robinson Jr. vaikuttavat myös puolihomppeleilta.

Eikä Marilynistä voi tämäntyyppistä kertomusta väsätä, ellei mukaan oteta John F. Kennedyä. Tässä kohtauksessa Marilyn menee presidentin virka-asuntoon, jossain etuhuoneessa Jacqueline nyyhkii, JFK makaa pyjamassaan sängyssä, puhuu puhelimessa Kuuban kriisistä ja kun Marilyn tulee huoneeseen, JFK vinkkaa toisella kädellään neuvovasti, että ota suihin ja Marilyn tottelee maailman johtajaa.

Golden Raspberry Awards -gaalassa viime vuonna Blonde sai huonoimman elokuvan ja huonoimman käsikirjoituksen palkinnot. Sen sijaan Marilynin esittäjä Ana de Armas ei joutunut tätä vadelmapalkintoa ottamaan, mutta eipä tule Oscariakaan. Hän vetää roolinsa hyvin eli itkee ja on murheen murtama melkein kolme tuntia. Ana de Armas on näitä uusia söpöläisiä, jonka me tunnemme ainakin Blade Runner 2049:stä, Veitset esiin -rikoskomediasta ja uusimmasta Bond-elokuvasta No Time to Die. Parempi Marilyn on kuitenkin Michelle Williams englantilaisen Simon Curtisin ohjaamassa elokuvassa My Week with Marilyn (2011), joka kertoo Prinssin ja revyytytön kuvauksista 1957.

Kun Marilyn Monroen kirjakokoelma huutokaupattiin Christiessä 1999, se käsitti runsaat 400 kirjaa. Ne kattoivat laajan kirjon erityisesti runoutta, mutta myös amerikkalaista nykykirjallisuutta, politiikkaa, uskontoa ja psykologiaa. Hän oli pitänyt mm. James Joycesta, D.H. Lawrencesta, Anton Tshehovista ja Walt Whitmanista. Hänelle tuttuja kirjailijoita olivat myös Saul Bellow, Truman Capote, Carson McCullers, Carl Sandburg ja tietenkin myös puolisonsa Arthur Millerin teokset.

kari.naskinen@gmail.com