Venäjällä
vietetään 9.5. suurta Voitonpäivää. Tämän juhlapäivän,
natsien kukistamisen
muistoksi välitti
Helsingissä toimiva Venäjän
tiede-
ja kulttuurikeskus verkkosivujensa kautta kaksi parasta
neuvostoliittolaista sotaelokuvaa, Larisa
Shepitkon Nousun
(1977)
ja hänen puolisonsa
Elem
Klimovin Tule
ja katso
(1985).
Ne molemmat kuvaavat sitä valtavan kärsimyksen määrää, minkä
saksalaiset epäihmiset
aiheuttivat myös siviileille.
Klimovin
elokuva on kuin painajainen, jonka kokee partisaaneihin liittynyt
teini-ikäinen poika Florjan. Hän näkee kuinka Valkovenäjälle
1943 edenneet saksalaiset miehittäjät tuhoavat Perehodin kylän
asukkaat, ehkä
300 ihmistä.
On kuin menossa olisi
saksalaisten makaaberi karnevaali. Ei jää kiveä kiven päälle,
kun alempi rotu eliminoidaan. Florjan onnistuu pelastumaan, mutta
muuttuu kahden päivän sisällä hahmoltaan kuin harmaahiuksiseksi
vanhukseksi. Lopussa
vain soi Mozartin
Requiemin
kyynelosa
Lacrimosa.
Tällaiset
täydelliset tuhoamiset koki Valkovenäjällä pelkästään
1943 yli
600
kylää.
Stalingradissa 1933 syntyneelle Klimoville asia
oli tärkeä. Vaikka hän elokuvantekijänä oli alkuun humoristi ja
satiirikko sekä piti esikuvanaan
Federico Felliniä,
niin muutos tapahtui. Klimov teki pitkään ja perusteellisesti
elokuvaa
Grigori
Rasputinista
(Agonia,
1981)
ja
tyyli muuttui. Tule
ja katso on
yksi ankarimmista sodan kuvauksista, kun se keskittyy nimenomaan
siviiliväestön tuhoamiseen. Heti tuoreeltaan elokuvan näki
Neuvostoliitossa 30 miljoonaa katsojaa.
Sota
on helvettiä, sota tekee ihmisestä hirviön, voi kuvitella Klimovin
sanovan. Entä onko sallittua kostaa ja
miten se tapahtuu? Onko puolustussota ainoa tapa kostaa, Aleksanteri
Nevskin sanoin:
”Ken tulee maahamme miekka kädessä, hän miekkaan myös kaatuu.”
Näitä
jää katsoja miettimään, kun elokuvan lopussa kelataan sotaa
kuvaavia dokumenttifilmien pätkiä takaperin niin pitkälle, että
viimeiseksi tulee valokuva, jossa pieni lapsi
istuu
äitinsä Klara
Hitlerin sylissä.
Mitä olisi pitänyt matkan varrella tehdä oikeammin. Kenen syy?
Pelkästäänkö Hitlerin, miten Saksan kansan suuri enemmistö?
Riittivätkö
Nürnbergissä langetetut tuomiot? Tai
riittävätkö nykyisin Haagin tuomioistuimen antamat
tuomiot?
Elokuvassa Florjan ampuu lopussa kuralätäkössä
olevan Hitlerin
kuvan mäsäksi
ja liittyy Berliiniin eteneviin
Puna-armeijan riveihin.
Varsinaisia
vastauksia Klimov ei anna, jos ei sitten sellaiseksi katsoja elokuvan
nimeä, jonka Klimov otti Raamatun Ilmestyskirjasta. Tule
ja katso hallavaa hevosta, sen selässä istuu Kuolema, ja Tuonela
seurasi hänen mukanaan, heille annettiin valta tappaa miekalla ja
nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.
Klimov
sanoi: ”Tämä oli elokuva, joka oli pakko tehdä. Sen oli oltava
todistuskappale sodan vaikutuksista ja hätähuuto rauhan puolesta.”
Huudosta tuli niin voimakas, että Klimov ei enää sen jälkeen
elokuvia tehnytkään. Kaikki
oli sanottu. Klimov kuoli
70-vuotiaana Moskovassa 2003.
Yhden
vastauksen näihin
isoihin kysymyksiin saa
Larissa Shepitkon elokuvassa. Saksalaisten
hirtettäväksi kidutuksen
jälkeen vietävä partisaani
Sotnikov
sanoo
ennen hirttoköyden alla olevalle pölkylle nousemistaan: ”Antakaa
anteeksi”. Kenelle? Koska Shepitko on elokuvan lopussa kuvannut
Sotnikovin ulkonäöltään ja
otoksen valaistukseltaan
jokseenkin hyvin Jeesukseen
vertautuvaksi, niin tarkoittaako Sotnikovin sanonta Jeesuksen
sanomaa pitkänäperjantaina:
"Isä,
anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä
tekevät.”
Jokaisella meistä on omat nousumme jollekin golgatalle tai hirsipuulle. Jokaisella on omat syynsä siihen, nouseeko sinne ylpeästi kohotetuilla kasvoilla Sotnikovin tavoin vai luistaako kaikesta sivuun Sotnikovin partisaanitoverin Rybakin katseella, josta toivon kipinä on sammunut.
Tulkinta menee tähän suuntaan, sillä Nousu rinnastuu muutenkin Jeesuksen kärsimyshistoriaan. Mitä siis Jeesus tekisi? Tämä teema on selvä, vaikka lopun teloituskohtausta ei rautalangasta vääntäen istuteta suoraan Golgatan kuvastoon. Juudaskin on mukana, sillä Rybak pelastaa nahkansa paljastamalla tietoja saksalaisille. Kun Sotnikovin rinnalla hirtetään kolme siviiliäkin, niin petturi Rybak jätetään henkiin tämän luvattua liittyä natsien poliisijoukkoihin rintamalla. Rybakin seisoessa vähän ennen hirttämistapahtumaa hieman loitommalla, takana näkyvä koirakin kääntää päänsä pois Rybakista. Rybak oli valinnut puolensa: ennen oma henki kuin uskollisuus isänmaalle. Mutta katumus iskee ja hirttämisten jälkeen Rybak yrittää hirttää itsensä vyöllään, mutta ei onnistu. Aivan lopussa häntä ei enää näytetä. Loppukuvassa on maisema saksalaisten leirin ulkopuolelta, jossa pienenä kuva-alan sivussa on kirkko.
Elokuva perustuu valkovenäläisen Vasil Bykovin romaaniin, joka käsittelee sotaa Valkovenäjällä talvella 1942. Elokuva sai ensi-iltansa 2. huhtikuuta 1977. Elokuva oli kiellon partaalla luultavasti juuri sen uskonnollisen virityksen takia, mutta sai lopulta ensi-iltansa Valkovenäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäisen sihteerin Pjotr Masherovin puuttuessa asiaan. Elokuvasta otettiin yli tuhat kopiota ja sen näki tuoreeltaan yksitoista miljoonaa katsojaa.
Vaikka Tule ja katso on hurjempi ja raaempi kertomus, on Nousu kuitenkin syvemmelle menevä. Se esittää myös henkilökohtaisia kysymyksiä ihmisenä olemisen problematiikasta, suhteesta vakaumuksiin ja siihen isänmaallisuuteen, että mikä arvo sillä on.
Noususta tuli ensimmäinen neuvostoliittolainen elokuva, joka voitti kansainvälisten elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun Berliinissä 1977. Sekä Tule ja katso että Nousu ovat Suomessa jääneet yllättävän vähälle huomiolle. Esimerkiksi Peter von Baghin isossa Elokuvan historiassa (uudistettu painos, Otava 1998) ne kuitataan yhteensä kymmenellä rivillä.
Nousu jäi Larissa Shepitkon viimeiseksi elokuvaksi hänen kuoltuaan liikenneonnettomuudessa. Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa 7.7.1979: ”Toissa päivänä haudattiin Larisa Shepitko ja viisi hänen työryhmänsä jäsentä. Auto-onnettomuus. Kaikki saivat heti surmansa. Ja niin odottamatta, ettei kenenkään verestä tavattu adrenaliinia. Kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin. Varhain aamulla. Ostashkovin ja Kalininin välillä.”
kari.naskinen@gmail.com