Tuli tämä suomen kielen
erinomaisuus esille, kun löytyi akateemikko Ilkka
Niiniluodon avauspuhe
Suomen filosofisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa
Jyväskylässä 2009. Yhdistys pitää vuosittain tapahtuman, jossa
paneudutaan johonkin
yksittäiseen asiaan, tuolloin ”Maailmaa” tarkoittaviin
sanoihin.
”Suomalaisten muinaisen ajattelutavan mukaan
vaakatasossa levittyvä maa lisättynä taivasta kohti ulottuvalla
ilmalla antaa meille koko maailman”, sanoi Niiniluoto. Suppeammassa
englannin kielessä earth
viittasi
aluksi
sekä maan pintaan (”pudota maahan”) että aineeseen (”maasta
olet sinä tullut”) ja
myöhemmin
myös koko maapalloon. Monissa muissakin
kielissä
maapalloon ja maailmaan voidaan viitata samalla sanalla. Kreikan
maa-termin ge
pohjalta puhutaan geometriasta, geofysiikasta, geologiasta,
geografiasta (maantieteestä) ja geopolitiikasta. Palloa
merkitsevästä latinan globus-termistä
on johdettu laatusana
”globaali” ja maapalloistumista merkitsevä nykyinen
muotisana
”globalisaatio”.
Meille
tämä koko juttu on
täysin
selvä. Johan Kalevalassa kerrotaan,
että vaikka maailma ei vielä ollut edes syntynyt, niin ilmaa oli.
Toisaalta ei ollut maata, koska oli vain vettä, ja ilmassa
liihotteli Ilmatar, ilman impi. Toinen liihottelija oli sotka, jonka
seitsemästä munasta Ilmatar hautoi maan,
taivaan,
auringon,
kuun,
tähdet ja pilvet, niin
syntyi
maailma (kuvassa).
Niiniluotokin
käsitteli sitä sana-asiaa, että jotkut muutkin yrittävät omilla
sanoillaan selittää maailmaa kokonaisvaltaisemmin,
”lainomaisena järjestyneenä kokonaisuutena (kaaoksen
vastakohtana)”. Tähän
viittaavat
kreikan kosmos
ja latinan universum.
Muinaisgermaaninen werold
taas
on
pohjana maailmaa merkitseville sanoille Welt,
world
ja värld.
Venäjän
kielessä on sellainen erikoisuus, että svet-sanan
lisäksi maailmasta käytetään myös sana mir,
joka tarkoittaa myös rauhaa. Kun
Neuvostoliitto 1986 rakensi avaruuteen miehitetyn Mir-avaruusaseman,
nimi oli looginen tässäkin mielessä.
kari.naskinen@gmail.com
