SKDL:n perustamisesta tulee
tänään kuluneeksi 75 vuotta, ja lopettamisestakin on melkein 25
vuotta. Se oli jo nimeään myöten erikoinen tapaus. Nimi oli Suomen
kansan demokraattinen liitto, mutta ei kansandemokraattinen liitto.
Jos olisi käytetty tätä yhdyssanamuotoa, olisi viitattu liian
suoraan marxilais-leniniläisten puolueiden hallitsemiin valtioihin,
jotka olivat kansandemokraattisia tasavaltoja eli suomennettuna
kansankansanvaltaisia tasavaltoja.
Koko historiansa ajan osa SKDL:n johtajista selitti, että puolueella ei ole mitään tekemistä kommunismin kanssa. Kaikki tiesivät, että oli, mutta valtava yllätys tuli sitten, kun Neuvostoliitto 1968 miehitti Tshekkoslovakian: SKDL oli Suomessa ainoa puolue, joka tuomitsi tapahtuneen. Yllätys ei sen sijaan ollut tämän näytelmän jatko eli SKDL:n jäsenjärjestön SKP:n hajaantuminen neuvostomielisiin taistolaisiin ja rauhallisempiin enemmistöläisiin.
Taistolaiset saivat tämän haukkumanimensä SKP:n sisäistä oppositiota johtaneesta Taisto Sinisalosta. Pahempi haukkumanimi oli stalinistit. Vuonna 1968 puolueen puheenjohtaja oli Aarne Saarinen ja SKDL:n puheenjohtaja Ele Alenius.
Kommunistit joka tapauksessa olivat osa SKDL:ää, ja yksi kommunistiksi julkisesti julistautunut kansanedustaja on nykyisin Vasemmistoliitossakin, vaikka kai siellä niitä todellisuudessa muitakin on kuin tämä Anna Kontula. SKDL:n perustajiin 29.10.1944 kuuluivat SKP, Akateeminen sosialistiseura, Suomen naisten demokraattinen liitto, Sosialistinen yhtenäisyyspuolue, Suomen toverikuntien liitto ja Suomen demokraattinen nuorisoliitto. Näissä kaikissa oli tuossa vaiheessa SDP:stä eronneita jäseniä, jotka kokivat demaripuolueen liukuneen liian kauas todellisesta vasemmistosta. SKDL:n kolme ensimmäistä puheenjohtajaakin olivat entisiä sosiaalidemokraatteja, K.H. Wiik, Cay Sundström ja J.W. Keto.
SKP oli perustettu Moskovassa elokuussa 1918, mutta lailliset toimintaoikeudet Suomessa se sai vasta 1944. Historioitsija Jukka Seppinen kirjoittaa asetelmasta akselilla SKP - SKDL: ”SKP valmisti valmiit ehdotukset toimintasuunnitelmiksi ja johtoelinten kokoonpanoiksi ennen keskeisiä kokouksia SKDL:ssä. Ehdotuksia käsitteli SKP:n kaaderijaosto, eikä niitä voinut enää muuttaa myöhemmin. Kun taustalla vaikuttivat valtaa pitävät kommunistit, kuten Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Hertta Kuusinen, Martti Malmberg, Veikko Hauhia, Yrjö Enne ja Nestori Parkkari, muutosten tekeminen jälkikäteen oli toivotonta. Purnarit pantiin ojennukseen, ellei muuten niin erottamalla.” (Kivi bolshevikin kengässä, Minerva 2014)
SKP:llä oli kuitenkin vaikeaa omassa piirissään. Varsinkin 1960-70-luvuilla kommunistista liikettä leimasi SKP:n kahtiajako. Sekavuus jatkui 80-luvulla, kun taistolaiset perustivat uuden Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) eli SKPy:n ja sen julkisivuksi Demokraattisen vaihtoehdon (Deva), jonka nimissä tämä siivu kommareista osallistui vaaleihin. Eikä hajaannus jäänyt tähän, vaan 1987 SKPy:stä irtautui Kommunistinen työväenpuolue (KTP).
SKDL jatkoi omaa elämäänsä. Sen jäsenjärjestöistä vaikutusvaltaisin oli SKP, joka hallitsi liittoa sekä järjestöllisesti että poliittisesti. Työväenliikkeen 100-vuotissivustolla internetissä todetaan, että SKDL ei tehnyt sellaista politiikkaa, joka olisi ollut ristiriidassa SKP:n päätösten kanssa. Julkisessa keskustelussa SKDL:ää pidettiin vain kommunistien peitejärjestönä, mutta SKDL:n sosialisteilla oli myös merkityksensä. Ero on monien mielestä hiuksenhieno, mutta SKDL:n puheenjohtajat olivat sosialisteja. SKDL:n sosialistien liikkumavara tietyissä kysymyksissä oli epäilemättä rajattua, mutta toisaalta käytännön poliittiset erimielisyydet olivat vähäisiä.
SKP:n 1960-luvulla alkaneen myllerryksen myötä sosialistien ja kommunistien linjaukset lähenivät entisestään, ja 1980-luvun lopulla alettiin valmistella uutta puoluetta, johon SKP:n ja SKDL:n eri suuntaukset yhdistettiin. Poliittisten muutosten lisäksi taustalla vaikutti jäsenten voimia ja järjestöjen varoja vienyt kaksoisorganisaatio, jonka tarkoituksenmukaisuudesta oli keskusteltu liikkeen piirissä jo pitkään. Niin syntyi 1990 Vasemmistoliitto, jota olivat perustamassa myös Deva ja Suomen naisten demokraattinen liitto.
SKDL osallistui sotien jälkeen 1945-48 kolmen suuren (SKDL, SDP ja Maalaisliitto) hallitukseen. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa SKDL:stä tuli maan suurin puolue, kun se lisäsi paikkamääränsä 43:sta 50:een. Hallituksessa SKDL oli viimeisen kerran 1982-83. kun Kalevi Sorsan 3. hallituksen opetusministerinä oli Kalevi Kivistö, työvoimaministerinä Jouko Kajanoja ja ajokortittomana liikenneministerinä Jarmo Wahlström.
Vasemmistoliiton sisällä ei ainakaan ulospäin näy eriseuraisuutta, mutta kannatus on pienenentynyt. Vuoden 1995 vaaleissa saatu kansanedustajien määrä 22 on pudonnut 16:een. Osa on siirtynyt äänestämään vihreitä ja osa vanhemmasta duunariporukasta perussuomalaisia, kuten on käynyt myös SDP:ssä. Vasemmistoliiton kannatus on luultavasti jäänyt pysyvästi alle 10 prosentin.
Koko historiansa ajan osa SKDL:n johtajista selitti, että puolueella ei ole mitään tekemistä kommunismin kanssa. Kaikki tiesivät, että oli, mutta valtava yllätys tuli sitten, kun Neuvostoliitto 1968 miehitti Tshekkoslovakian: SKDL oli Suomessa ainoa puolue, joka tuomitsi tapahtuneen. Yllätys ei sen sijaan ollut tämän näytelmän jatko eli SKDL:n jäsenjärjestön SKP:n hajaantuminen neuvostomielisiin taistolaisiin ja rauhallisempiin enemmistöläisiin.
Taistolaiset saivat tämän haukkumanimensä SKP:n sisäistä oppositiota johtaneesta Taisto Sinisalosta. Pahempi haukkumanimi oli stalinistit. Vuonna 1968 puolueen puheenjohtaja oli Aarne Saarinen ja SKDL:n puheenjohtaja Ele Alenius.
Kommunistit joka tapauksessa olivat osa SKDL:ää, ja yksi kommunistiksi julkisesti julistautunut kansanedustaja on nykyisin Vasemmistoliitossakin, vaikka kai siellä niitä todellisuudessa muitakin on kuin tämä Anna Kontula. SKDL:n perustajiin 29.10.1944 kuuluivat SKP, Akateeminen sosialistiseura, Suomen naisten demokraattinen liitto, Sosialistinen yhtenäisyyspuolue, Suomen toverikuntien liitto ja Suomen demokraattinen nuorisoliitto. Näissä kaikissa oli tuossa vaiheessa SDP:stä eronneita jäseniä, jotka kokivat demaripuolueen liukuneen liian kauas todellisesta vasemmistosta. SKDL:n kolme ensimmäistä puheenjohtajaakin olivat entisiä sosiaalidemokraatteja, K.H. Wiik, Cay Sundström ja J.W. Keto.
SKP oli perustettu Moskovassa elokuussa 1918, mutta lailliset toimintaoikeudet Suomessa se sai vasta 1944. Historioitsija Jukka Seppinen kirjoittaa asetelmasta akselilla SKP - SKDL: ”SKP valmisti valmiit ehdotukset toimintasuunnitelmiksi ja johtoelinten kokoonpanoiksi ennen keskeisiä kokouksia SKDL:ssä. Ehdotuksia käsitteli SKP:n kaaderijaosto, eikä niitä voinut enää muuttaa myöhemmin. Kun taustalla vaikuttivat valtaa pitävät kommunistit, kuten Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Hertta Kuusinen, Martti Malmberg, Veikko Hauhia, Yrjö Enne ja Nestori Parkkari, muutosten tekeminen jälkikäteen oli toivotonta. Purnarit pantiin ojennukseen, ellei muuten niin erottamalla.” (Kivi bolshevikin kengässä, Minerva 2014)
SKP:llä oli kuitenkin vaikeaa omassa piirissään. Varsinkin 1960-70-luvuilla kommunistista liikettä leimasi SKP:n kahtiajako. Sekavuus jatkui 80-luvulla, kun taistolaiset perustivat uuden Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) eli SKPy:n ja sen julkisivuksi Demokraattisen vaihtoehdon (Deva), jonka nimissä tämä siivu kommareista osallistui vaaleihin. Eikä hajaannus jäänyt tähän, vaan 1987 SKPy:stä irtautui Kommunistinen työväenpuolue (KTP).
SKDL jatkoi omaa elämäänsä. Sen jäsenjärjestöistä vaikutusvaltaisin oli SKP, joka hallitsi liittoa sekä järjestöllisesti että poliittisesti. Työväenliikkeen 100-vuotissivustolla internetissä todetaan, että SKDL ei tehnyt sellaista politiikkaa, joka olisi ollut ristiriidassa SKP:n päätösten kanssa. Julkisessa keskustelussa SKDL:ää pidettiin vain kommunistien peitejärjestönä, mutta SKDL:n sosialisteilla oli myös merkityksensä. Ero on monien mielestä hiuksenhieno, mutta SKDL:n puheenjohtajat olivat sosialisteja. SKDL:n sosialistien liikkumavara tietyissä kysymyksissä oli epäilemättä rajattua, mutta toisaalta käytännön poliittiset erimielisyydet olivat vähäisiä.
SKP:n 1960-luvulla alkaneen myllerryksen myötä sosialistien ja kommunistien linjaukset lähenivät entisestään, ja 1980-luvun lopulla alettiin valmistella uutta puoluetta, johon SKP:n ja SKDL:n eri suuntaukset yhdistettiin. Poliittisten muutosten lisäksi taustalla vaikutti jäsenten voimia ja järjestöjen varoja vienyt kaksoisorganisaatio, jonka tarkoituksenmukaisuudesta oli keskusteltu liikkeen piirissä jo pitkään. Niin syntyi 1990 Vasemmistoliitto, jota olivat perustamassa myös Deva ja Suomen naisten demokraattinen liitto.
SKDL osallistui sotien jälkeen 1945-48 kolmen suuren (SKDL, SDP ja Maalaisliitto) hallitukseen. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa SKDL:stä tuli maan suurin puolue, kun se lisäsi paikkamääränsä 43:sta 50:een. Hallituksessa SKDL oli viimeisen kerran 1982-83. kun Kalevi Sorsan 3. hallituksen opetusministerinä oli Kalevi Kivistö, työvoimaministerinä Jouko Kajanoja ja ajokortittomana liikenneministerinä Jarmo Wahlström.
Vasemmistoliiton sisällä ei ainakaan ulospäin näy eriseuraisuutta, mutta kannatus on pienenentynyt. Vuoden 1995 vaaleissa saatu kansanedustajien määrä 22 on pudonnut 16:een. Osa on siirtynyt äänestämään vihreitä ja osa vanhemmasta duunariporukasta perussuomalaisia, kuten on käynyt myös SDP:ssä. Vasemmistoliiton kannatus on luultavasti jäänyt pysyvästi alle 10 prosentin.
JUUSO WALDENILLE
MERKKI RINTAAN
Tampereella ilmestyvässä toimittajien vappulehdessä Neekerirummussa oli kerran juttu, jossa kerrottiin kommunisti Vate Nymanin ja vuorineuvos Juuso Waldenin kohtaamisesta vappuna:
Kun Walden poistui Valkeakoskella vappupäivän lounaalta seurueineen klubiltaan, Nyman ilmestyi puskasta paikalle ja tarjosi Waldenille puolueensa SKDL:n vappumerkkiä. Patruuna ihmetteli, miksi kommunistien merkkiä tarjotaan hänelle, kapitalistille.
– Kun vallankumous tulee kohta, ei niitä ammuta, joilla on SKDL:n vappumerkki rinnassa, perusteli Vate Nyman ja komensi vappujoukkojaan ”Marx eteenpäin”.
Vuorineuvos osti seurueensa jäsenille vappumerkit. Paitsi jätti muutaman ilman. Se oli Juuson huumoria.
TIEDONANTAJA
50 VUOTTA
Lisää merkkipäiviä: Tiedonantaja-lehti juhli 50-vuotista toimintaansa viikonvaihteessa Jyväskylässä. Sen perustivat SKP:n ”stallarit” 1968, mutta nykyisin se on koko SKP:n lehti. Juhlissa päätoimittaja Petra Packalen sanoi, että Tiedonantajan identiteettiin kuuluvat marxilaisuus, luokkanäkökulma, kansainvälisyys, vallankumouksellisuus, feminismi, luonnonsuojelu sekä sosialismin ja kommunismin näköalat.
”Meillä
on aina ollut osaamista kertoa rohkeasti ja vasemmalta, mikä
maailmassa mättää. Kommunistisena mediana Tiedonantajan ei pidä
olla yhden asian lehti, ei myöskään ahtaassa mielessä
läpipoliittinen tai pelkästään kovan politiikan lehti, vaan sen
pitää ottaa resurssiensa mukaan huomioon koko ihmiselämän ja
ihmisyyden kirjo, olla ihmisyyden, ihmisten henkisesti rikkaan
elämän, humanismin ja kulttuurin asialla”, sanoi
Petra Packalen.
”Maailma ei muutu hetkessä. Kapitalismin murskaaminen on pitkä juoksu.”
kari.naskinen@gmail.com
”Maailma ei muutu hetkessä. Kapitalismin murskaaminen on pitkä juoksu.”
kari.naskinen@gmail.com
