Tarina on sitä samaa, mitä tämän lajin elokuvissa nykyisin on. Tuhat vuotta sitten ovat Valon ja Pimeyden joukot taistelleet vallasta päästen kuitenkin jonkinlaiseen aselepoon, mutta 1992 Moskovassa tilanne tulee uudelleen esille. Ilmaantuu vampyyreita, demoneita ja kirouksen takia muuksi muuttunut Bysantin neitsyt. Yksi huuhkaja muuttuu ”ihmiseksi” ja tällaisissa muuttumisarpajaisissa ovat mukana myös karhu ja tiikeri. Sitten vain mekastetaan ja taistellaan, eikä mistään oikein saa kunnolla selvää.
Elokuva perustuu fantasiakirjailija Sergei Lukjanenkon viisiosaiseen romaanisarjaan. Kun se oli Venäjän Oscar-ehdokkaana vieraskielisten elokuvien sarjassa, antoi Quentino Tarantino siitä ylistävän lausunnon:
”Juuri kun olemme toipuneet Sormusten herrasta emmekä voi kuvitellekaan joutuvamme samalla tavalla jonkun elokuvan pauloihin, tulee Timur Bekmambetovin mestarillinen fantasia. Ridley Scottin tavoin Bekmambetov on ällistyttävä visionääri. Yövartija on harvinaisen väkevä eeppinen elokuva.”
Älytön kommentti. Digitaaliteknisesti elokuva on hienoa työtä, mutta kaikkiaan kuitenkin täysin mieltä vailla. Verta vuodatetaan ja juodaan, selkärangasta vedetään miekka, ruumiita tehdään jne. Mitään venäläistä omaperäisyyttä ei ole.
Venäläisestä nykyelokuvasta ei Suomessa paljon tiedetä. Ainoa viime vuosina teattereihin tullut elokuva on Andrei Zvjagintsevin Leviathan (2014) ja nyt odotetaan, milloin hänen Cannesissa 2017 palkittu Loveless tulee ohjelmistoon. Televisiossa on lisäksi esitetty Zvjagintsevin Jelena (2011). Koska Venäjällä tehdään edelleen paljon elokuvia, soisi niistä näkevänsä Suomessakin muitakin kuin tällaisia vampyyrivajakkeja.
kari.naskinen@gmail.com
