Paavo Westerberg on ohjannut näytelmän piinaavan tiiviiksi, loppua kohti edettäessä se vaikuttaa jopa jännityskertomukselta. Kun valot sammuvat, näytelmä huipentuu eräänlaiseen epilogiin, jossa perheeseen kuulumaton vanhojen huonekalujen kauppaa tekevä Gregory Solomon nauraa katketakseen. Hän on elämässään kaiken hyvän ja huonon kokenut 89-vuotias juutalaispakolainen, joka naurullaan haluaa sanoa, että haistakoon paska koko elämä, mitä väliä näillä maallisilla murheilla, elämää tämä vain on, ja sekin on jokaiselta jossakin vaiheessa ohi.
Tämä on niitä näytelmiä, jotka saavat katsojan hiljaiseksi. Kotiin ajaessani minäkin panin näytelmän oman elämäni peiliksi: mitä kaikkia valintoja olenkaan tehnyt, onko mennyt oikein vain väärin, mikä minusta on tullut, mikä olisi voinut tulla, jos olisin valinnut paremmin – tai huonommin?
Victor on 28 vuotta sitten uhrautunut. Hän on jäänyt asumaan isänsä kanssa. Isä on tarvinnut Victoria, koska hän on menettänyt kaiken vuoden 1929 suuressa pörssiromahduksessa. Victor on silloin keskeyttänyt yliopisto-opintonsa, koska isä on tarvinnut häntä, eikä rahaakaan ole. Victor on päässyt töihin poliisilaitokselle, josta nyt suunnittelee eläkkeelle jäämistä. Isä on kuollut 16 vuotta sitten, ja 16 vuotta on myös siitä, kun hän on viimeksi puhelimessa puhunut veljensä Walterin kanssa.
Tässäkö tämä elämä oli? Näytelmässä ollaan isän vanhassa vinttihuoneasunnossa, jonne Solomon tulee ostamaan huonekalujäämistöä. Walterkin tulee, hän on menestynyt kirurgi. Paikalla on myös Victorin vaimo.
Victorin uhrautuminen tulee ilmeisesti aika suoraan Millerin oman perheen elämästä. Hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kermit Miller keskeytti aikoinaan opintonsa auttaakseen perhettään. Onko näytelmä Arthur Millerin anteeksipyyntö veljeltään?
Uhrautuminen jonkun toisen puolesta on kaunis asia. Se on suurta rakkautta. Mutta entä jos kaikki ei ole rehellistä? Jos joku ei ole puhunut totta ja uhrautuminen on ollut turhaa? Santeri Kinnunen tekee vakuuttavan hienon roolin tällaisten kysymysten eteen vihdoin joutuessaan. Suomalaisten näyttelijöiden terävimpään kärkeen kuuluva Eero Aho hänen veljenään on roolissaan yhtä erinomainen, hän tuo esille niitä pimeitä puolia, joita jokaisen ”vintillä” on.
Victor sanoo pitkässä monologissaan, että maailmassa ei ole armoa. Westerbergiä ohjaajana tuo toteamus kuitenkin lohduttaa, sillä käsiohjelmassa hän kirjoittaa, että ”armo ehkä syntyy juuri sillä hetkellä, kun havahdumme vajavaisuuteemme ja puutteellisuuteemme. Niin kauan kuin ihmiset kerääntyvät yhteen erilaisten kipeidenkin asioiden äärelle ja uskaltavat kohdata oman keskeneräisyytensä ja pelkonsa, niin kauan on toivoa ja armoa.”
Esko Salminen tuo näytelmään myös komiikkaa. Huonekalukauppias tietenkin tietää kaiken hinnoistakin. Hän on nähnyt kaiken, mistä tässä maailmassa on kysymys. Millerin näytelmä on vuodelta 1968 ja silloin jo Solomonin repliikkeihin sisältyi ajatuksia, jotka nyt ovat entistä ajankohtaisempia, esimerkiksi: ”Auto, huonekalut, vaimo, lapset – kaiken on oltava kertakäyttötavaraa, koska nykyään tärkeintä on ostaminen. Kun ihminen ennen oli onneton, hän meni kirkkoon tai teki vallankumouksen, nyt se menee kauppaan.”
Victor taas on nähnyt, että ”jos sulla on valtaa, sulla on kaikki. Silloin sua rakastetaan!”
Walter on pelimies. Kun Victor ja Solomon keskustelevat vanhojen huonekalujen hinnoista, Walter ottaa esille toisenlaisen vaihtoehdon, joka keplotteluun perustuvan verosuunnittelun avulla hyödyttäisi kaikkia enemmän kuin tavallinen rehellinen kaupanteko.
Loistava näytelmä. Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä heti tuoreeltaan 1968, mutta sen jälkeen sitä on esitetty Suomessa melko harvoin. Millerin suurimman klassikon Kauppamatkustajan kuoleman (1949) näin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana Jyväskylän työväenteatterissa ja vieläkin muistan sen pitkäveteisyyden, kun en asiasta paljon mitään ymmärtänyt. Nyt Helsingin kaupunginteatterin Hinta upposi niin syvälle, että kotimatkalla sain suuni auki vasta Mäntsälän kohdalla.
kari.naskinen@gmail.com
